Lue keskustelun säännöt.
No koska se eron jälkeinen euforia sitten tulee, eronneet?
26.05.2017 |
Nyt olen kuukauden verran asunut erillään aviomiehestäni, eropaperit on laitettu jo alkuvuodesta. Kovasti oli riitaa ja eripuraa vuosien ajan eikä terapiat auttaneet. Pattitilanne laukesi kun sain oman kodin johon olen nyt pesää rakentanut.
Ei ole vielä yhtään bilejalka vipattanut, en ole ladannut Tinderiä enkä ole tippaakaan kiinnostunut etsimään uutta miestä. Illat menee Netflixin äärellä ja käyn nukkumaan iltakymmeneltä, aamukuudelta olen koiran kanssa jo lenkillä. Eilen vedin puoli kiloa karkkia ja tänä aamuna kävin vetämässä kyykkyjä tuolla lähirinteessä, kun omatunto soimasi.
Ei tee mieli shoppailla vaatteita eikä treenata peppua.
Olo vuosien riitelyn jäljiltä on niin loppu, että haluan vaan olla hiljaa kotona.
Luulin koko ajan, että musta tulee menevä sinkku ja tapaan taas kavereita. En jaksa nähdä ketään, vaan töiden jälkeen tulen kotiin. En tunne masennusta, vaan haluan erakoitua. Alakuloa ehkä tunnen, kun tämä ei olekaan sitä mitä luulin..Olen ihan paska eronnut!
Eronneet kaverini käyvät laivalla ja bileissä, etsivät seksiä ja deittailevat, näyttää olevan hauskaa. Kerran kävin baarissa eron jälkeen, ja suurinpiirtein juoksin kotiin sieltä kun ahdisti se meteli.
Minä taas en halua yhtään säätöä..En halua palata yhteen mieheni kanssa, se juna meni jo, mutta tuntuu että olen jossain henkisessä manalassa .. välitilassa.
Muita samanlaisia?!
Koska se ihana euforia nyt sitten tulee, ja se onni eron myötä? Olen vasta 35v ja vähän liian vanha kuuntelemaan pikkukoira sylissä aamukuudelta Yle Puhetta, vaikka sen taas tein.
Kommentit (40)
Luulen että sun tapasi ottaa asia on todenmukaisempi kuin "uusi nuoruus" seksikuvioineen. Sinä olet 35 etkä kuvittele jatkavasi sinkkuna siitä mihin edellisellä kerralla (parikymppisenä?) jäit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla se tuli kyllä heti. Varmaan se riippuu henkilöstä ja erostakin, onko itse halunnut erota vai olisiko vielä halunnut yrittää.
Kaksi vuotta erosta... Suhde oli tosi riitaisa ja voimia kuluttava loppua kohti. Kun sitten erottiin, ajattelin, että tästä varmaan alkaa ihan uusi elämä. Että asiat lähtee menemään paljon paremmin. Mitä kävikään... Olen erakoitunut, en jaksa kiinnostua miehistä, en ole edes kertaakaan käynyt viihteellä eron jälkeen. En tosiaan tiedä, mitä tapahtui. Olen 35v. Ja yksi lapsi. Lapsi vaikuttaa varmasti sillä tavoin asiaan ettei tähän meidän elämään tuosta noin vain voi kukaan mies kävellä.
Minulle se tuli silloin kun sisustin uutta asuntoani.
Kun mietin, että tämä olisi ihana laittaa seinälle ja olin jo kävelemässä pois kun tajusin, että todella keneltäkään kysymättä, miettimättä, ettei toinen tästä tykkäisi, voin laittaa seinilleni ihan mitä ITSE haluan.
Vierailija kirjoitti:
Minulle se tuli silloin kun sisustin uutta asuntoani.
Kun mietin, että tämä olisi ihana laittaa seinälle ja olin jo kävelemässä pois kun tajusin, että todella keneltäkään kysymättä, miettimättä, ettei toinen tästä tykkäisi, voin laittaa seinilleni ihan mitä ITSE haluan.
Ymmärrän tämän, olen nytkin hankkinut huonekalut täysin oman maun mukaan ja kotoa löytyy nyt sitä pinkkiäkin ja vessa pysyy siistinä. Tiedostan nämä asiat jotka ovat hyvin, mutta sellainen tyhjyys on silti, ihan kuin katselisi maailman menoa ulkopuolelta. Sinkku en missään nimessä tunne olevani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun kaveri erosi, oli yksin 4 vuotta, ei yhtään kiinnostanut miehet ja sitten alkoi nettideittaamaan, löysi miehen, ei jaksanutkaan olla miehen hoivaaja ja lopetti suhteen, nettideittaili taas hetken ja kyllästyi, löysi nyt kai jonkun semihyvän ajankuluksi. Eroon on tyytyväinen, elämäänsä ja kasvuunsa myös, miestilanteeseensa ei. Eikä parisuhde yksinään ole vastaus onneen. Se ei iske välttämättä se euforia ollenkaan, riippuu vähän ihmisestä.
Yleensä euforia johtuu siitä kun tarvitsee vakuutusta itselleen, että oli oikeassa kun teki päätöksen eroon. Sitten tarvitsee sen vastapainon että minähän otan elämästäni kaiken irti nyt kun olen vapaa. Jotkut tarvitsee kaiken pirskahtelun päästäkseen eroon entisestä.
Minulla ero oli vain huojennusta kun sain päätöksen tehtyä. Olin vuoden yksin, sitten suhteessa, joka ei ollut mitä kuitenkaan halusin, erosin taas. Nyt löysin rakkauden ja olen ollut useita vuosia sekä euforiassa että tyynen tyytyväinen ja onnellinen. Huh, jos en olisi eronnut niin olisin menettänyt mahdollisuuden täyteläiseen onneen. En ollut euforiassa eron jälkeen mutta niin oikeassa.
Eikös ap niin ettei sitä euforiaa tarvita mutta voit olla päättäväisen tyytyväinen, että sait tehtyä ratkaisun ja sinulla on nyt mahdollisuus onneen? Ja onni löytyy eri asioista, minulla ehkä eniten siitä että olen tyytyväinen valintoihini, onni on aina omissa käsissäni. (Ja tietysti nyt kieroutunut huumorini sanoo et niin tietty hyvä sananvalinta ja onko kädet peiton alla, eh eh.) On se onni siitäkin kiinni millainen on oma asenne elämään. Tsemppiä sinulle elämääsi!
Taitaa riippua ihmisestä ja erosta. Enemmän kuitenkin ensiksi mainitusta.
Sellainen tunteettomampi ihmistyyppi (tiedätte kaikki varmasti esimerkin lähipiiristä) joka ei murehdi menneitä eikä tulevaakaan kovin paljoa vaan elää enemmän hetkessä, pääsee helpommin ja nopeammin erosta yli koska hän keskittyy koko tarmollaan uuden elämän rakentamiseen eikä uhraa juurikaan ajatusta erolle. Toki hänkin eron jollain tasolla joutuu käsittelemään tai sitten lykkää sen tulevaisuuteen, mutta ei välttämättä samassa mittakaavassa kuin tunteellisempi, empaattisempi ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteellisuus voi mennä helposti ylimärehtimisen puolelle josta seurauksena masis ja sen kaveri depis.
Täytyy opetella erottamaan millaisten tunteiden "hehkuttelu" on tervettä.
Jos tuntuu että ei ole intoa alkaa etsimään uutta suhdetta niin silloin on selvästi aika miettiä tosissaan mitä elämältä haluaa ja tehdä itselleen selkeä suunnitelma miten ne toteuttaisi.
Kannattaa myös etsiä joku ihan uusi harrastus.
Kun saa omat tarpeensa ja mieltymyksensä selviksi niin sitten elämään saattaa mahtua toinenkin henkilö joka myös tietää omat "metkunsa" ja osaa myös ilmaista ne.
Jotenkin tuntuu että tuo liian tiiviisti yhdessä olemisen parisuhdemalli ei toimi, jossain vaiheessa alkaa ahdistamaan liian samanlaiset ja pienet kuviot. Varsinkin täällä Suomessa kun tuo etelän paskatalvi pakottaa ihmiset olemaan niin paljon suljetuissa tiloissa keskenään. Vähemmästäkin hermot kiristyvät...
Suhteessa pitäisi olla riittävästi joustoa ja tottakai myös velvollisuuksien hoitamista tasapuolisesti että se kestäisi. Silloin kun asioiden käytännön toteutukset kaaatuvat pääosin toisen harteille niin seuraa varmasti ristiriitoja. Hetkellisesti niin voi toimia mutta ei liian pitkään, tasapaino kärsii.
Ei koskaan. Hylätyksi tuleminen oli elämäni vaikein kokemus. 18 kk myöhemmin olen toipunut erosta, mutta elämäni on kaukana siitä, mitä se joskus oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Simmut vaan auki kesällä, kyllä se euforia tulee, kun katselee iloisia ihmisiä ja muistaa kuinka paskasti eksä kohteli.
Riippuu varmaan paljon myös eron syistä, siitä miten se tapahtuu ja kuka sen tekee. Ja se, että kavereilla näyttää olevan hauskaa ei tarkoita sitä, että niillä on hauskaa. Harva haluaa myöntää, että teki elämänsä virheen jättämällä hyvän kumppanin, tai joku voi hävetä jätetyksi tulemista jne. On kivempi sitten esittää miten ihanaa on olla sinkku. Ja somessahan on helppo esittää, että hyvin menee.
Sekin myös vaikuttaa, että tykkäsitkö sinkkuna olemisesta ennen suhdetta. Jos et, niin miksi ihmeessä tykkäisit nytkään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kaveri erosi, oli yksin 4 vuotta, ei yhtään kiinnostanut miehet ja sitten alkoi nettideittaamaan, löysi miehen, ei jaksanutkaan olla miehen hoivaaja ja lopetti suhteen, nettideittaili taas hetken ja kyllästyi, löysi nyt kai jonkun semihyvän ajankuluksi. Eroon on tyytyväinen, elämäänsä ja kasvuunsa myös, miestilanteeseensa ei. Eikä parisuhde yksinään ole vastaus onneen. Se ei iske välttämättä se euforia ollenkaan, riippuu vähän ihmisestä.
Yleensä euforia johtuu siitä kun tarvitsee vakuutusta itselleen, että oli oikeassa kun teki päätöksen eroon. Sitten tarvitsee sen vastapainon että minähän otan elämästäni kaiken irti nyt kun olen vapaa. Jotkut tarvitsee kaiken pirskahtelun päästäkseen eroon entisestä.
Minulla ero oli vain huojennusta kun sain päätöksen tehtyä. Olin vuoden yksin, sitten suhteessa, joka ei ollut mitä kuitenkaan halusin, erosin taas. Nyt löysin rakkauden ja olen ollut useita vuosia sekä euforiassa että tyynen tyytyväinen ja onnellinen. Huh, jos en olisi eronnut niin olisin menettänyt mahdollisuuden täyteläiseen onneen. En ollut euforiassa eron jälkeen mutta niin oikeassa.
Eikös ap niin ettei sitä euforiaa tarvita mutta voit olla päättäväisen tyytyväinen, että sait tehtyä ratkaisun ja sinulla on nyt mahdollisuus onneen? Ja onni löytyy eri asioista, minulla ehkä eniten siitä että olen tyytyväinen valintoihini, onni on aina omissa käsissäni. (Ja tietysti nyt kieroutunut huumorini sanoo et niin tietty hyvä sananvalinta ja onko kädet peiton alla, eh eh.) On se onni siitäkin kiinni millainen on oma asenne elämään. Tsemppiä sinulle elämääsi!
Tosi hyvä kommentti. Noin minullakin meni. Ensin tuli tosiaan huojennus siitä, että oli ratkaisun tehnyt. SEn jälkeen oli ristiriitainen aika jossa opetteli itseään, minulla oli takana hyvin pitkä liitto, piti opetella tuntemaan itsensä. Kävin lyhyessä terapiassakin jossa vapauduin joistakin itseäni haittavista "lukoista", käyttäytymispiirteistä joihin helposti sorrun. Sitten olikin valmis uuteen, ja uusi mies tupsahti kuin vahingossa elämään, nyt takana elämäni onnellisimpia vuosia: sinut itseni kanssa ja vierellä itselle sopiva mies.
Tämä. Minulla miehenä ollut riitaisa suhde ja tiedän eron jälkeisen ajan olevan tätä. Vientiäkin jopa olisi, mutta en ole sellainen biletyyppi ja yli 30 vuotiaana palautuminen pää täyteen-viikonlopusta on raskasta.
Mutta olen mies ja tätä ei saa sanoa ääneen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taitaa riippua ihmisestä ja erosta. Enemmän kuitenkin ensiksi mainitusta.
Sellainen tunteettomampi ihmistyyppi (tiedätte kaikki varmasti esimerkin lähipiiristä) joka ei murehdi menneitä eikä tulevaakaan kovin paljoa vaan elää enemmän hetkessä, pääsee helpommin ja nopeammin erosta yli koska hän keskittyy koko tarmollaan uuden elämän rakentamiseen eikä uhraa juurikaan ajatusta erolle. Toki hänkin eron jollain tasolla joutuu käsittelemään tai sitten lykkää sen tulevaisuuteen, mutta ei välttämättä samassa mittakaavassa kuin tunteellisempi, empaattisempi ihminen.
Ei me hetkessä eläjät olla yhtään sen tunteettomampia. Me vain käsitellään asiat eri tavalla, ehkä nopeammin tai ehkä jotkut meistä rakentavat uutta ja käsittelevät samaan aikaan. Itse erosin yhdeksän vuoden suhteesta maaliskuussa. Sen jälkeen olen rakentanut kotia, harrastanut ja lomaillut sekä käynyt töissä. Myös ystävien kanssa vietetty aika on selkeästi lisääntynyt. Koko ajan käyn läpi eroa ja sen aiheuttamia ajatuksia, mutta en näe mitään syytä jumiutua kotiin tai yksinäisyyteen. Kyllä minuunkin sattui niinkuin teihin "enemmän empaattisiin", en vain näytä sitä samalla tavalla. Elämässä kuuluu mennä eteenpäin.
Miksi jätetty kokisi euforiaa? Meitä on kuitenkin puolet eronneista.
Se tulee tasan sitten kun olet siihen valmis. Joillakin 3 päivän päästä, toisilla 3 vuoden päästä.
Älä stressaa, ota iisisti ja elä elämääsi normaalisti. Vielä tulee se päivä jolloin tajuat että ei helkutti tää olikin hyvä juttu :) Usko pois!
Itselläni tämä tunne tuli vasta nyt 4 vuoden jälkeen. Ei voisi olla seesteisempi olotila!
Mulle yritti tulla euforia tässä 2kk jälkeen, kun sain seksuaalista huomiota miehiltä.
Tiedän, ettei minusta ole deittailuun eikä myöskään yhdenillan juttuihin, joten yritän rauhoittua meditaation avulla ja keskittyä itseeni.
Ei sellaista olekaan. Kuka sulle sellasta lupas?
Minä olin se, joka teki aloitteen eroon. Olin heti pois muuton jälkeen onnellinen ja helpottunut enkä haikaillut pätkääkään eksän perään ja tiesin että ratkaisu oli täysin oikea. Silti aloitin uusien miehien treffailun vasta puolitoista vuotta eron jälkeen ja senkin kaverin painostuksesta. Mutta minä olenkin todella hidas käänteissäni.
Kuukausi on vielä lyhyt aika. Olen itse asunut puolisostani erillään nyt puoli vuotta eikä erohehku ole vielä iskenyt. Uusien ihmisten tapailu ei vielä tunnu ajankohtaiselta. Olen keskittynyt lähinnä käsittelemään eroa itseni kanssa. Juhlimassa olen pari kertaa kyllä käynyt. Miksi koet olevasi huono eronnut? Ei kai sellaista olekaan. Tuo hiljaisuus ja rauha on varmastikin sitä mitä juuri tällä hetkellä tarvitset. Älä aseta itsellesi tavotteita siitä millainen sinun nyt tulisi olla ja miten toimia. Kaikki aikanaan. Tsemppiä!