Koulukiusaajani pyysi anteeksi, en olisi halunnut anteeksipyyntöä

Mä en antaisi anteeksi. Kysyisin vaan, että tiedätkö, montako vuotta pilasit elämästäni ja edelleenkään en ole unohtanut. Vaikutit koulumenestykseeni, olisin voinut pärjätä paremmin, mutta vaikutitte kiusaamisella siihenkin. Olisin voinut olla ulospäinsuuntautuneempi, mutta siihenkin teillä oli osuutta jne.

Monet narsistisen persoonallisuushäiriön omaavat ovat nimenomaan olleet kiusattuja koulussa ja ylivaadittuja kotona. He kuvittelevat olevansa, kuin herra kukkulalla, osallistumalla marsseihin ja kaikkeen teennäisyyteen. Ongelman eheytyminen on vaikeaa eikä yhteiskunta tähän tue. Sen vuoksi he pistävät päänsä piiloon myös omien lastensa edessä ja sanovat:"kyllä se siitä. Vaikeaa on ollut minullakin. Voi, kunpa se kiellettäisiin jo lailla".

Ja lakihan on voimassa, jos kielto toimisi, olisi sellaisia käytetty jo monissa, aikuisten ongelmissakin.

Vierailija kirjoitti:

Minun kiusaamistani ei ole tultu pyytämään anteeksi, mutta ilahtuisin huomattavasti jos vilpittömän oloinen anteeksipyyntö tulisi. Yhdyn noihin muihin kommentoijiin, jotka kummaksuvat sitä, että anteeksi ei saisi pyytää, koska "siitä ei ole mitään hyötyä". Niin, ei varmaan korvaa sitä, että pilaa toisen elämän, mutta ei mielestäni siitä myöskään ole "hyötyä", jos ei pyydä anteeksi. Kyllä anteeksipyyntö mielestäni on ihan hieno ele. Sitä paitsi vaikka kiusaaja pyytäisikin "vilpittömästi" anteeksi vain omaa etua tavoitellen, niin jos hänestä on muuten tullut ihan asiallinen en tuntisi että hänen puhdistunut omatuntonsa olisi mitenkään minulta pois. 

Saahan sitä pyytää anteeksi, mutta ei voi odottaa että silti saisi anteeksi ja vaikka saisikin anteeksi, niin se ei tee silti tehtyä tekemättömäksi toisinsanoen, jos on ollut vaikka riita, niin saattaa mennä aikaa ennenkuin toinen pystyy taas luottamaan ja suhtautumaan luontevasti, jos taustalla on pitkä kiusaamisrumba, niin välttämättä ei koskaan pysty antamaan anteeksi ja unohtamaan ja ajattelemaan että ihminen on pitkän ajan jälkeen eri ihminen kuin silloin kiusaajana.

Jos todella tarkoittaa sitä, niin anteeksipyyntö on ihan hieno ele ja vaatii nöyryyttäkin, oli vastaus anteeksipyyntöön mikä tahansa.

Rikottua ei ehjäksi saa, ei vaikka kuinka pyytelisi anteeksi.

Siis mitä helvettiä? Onko yleinen mielipide nyt tosiaankin se, että anteeksipyyntö on loukkaava ele kiusattua kohtaan? Joidenkin olen taas kuullut kauhistelevan sitä miten jotku ei vielä aikuisenakaan tajua pyytää anteeksi? Että mikäköhän tässä nyt on "oikea" toimintamalli? Ymmärrän täysin sen ettei anteeksi pyytäminen mitään muuta tai koettua mielipahaa poista, mutta en kyllä silti mitenkään kykene sitä negatiivisena asiana näkemään?

Uskomatonta! AP haluaa mieluummin lillua lopun ikäänsä katkeruudessa. Hän ei saa siitä sankarin viittaa ja kruunua, vaan pikemminkin typeryksen maineen. Kasvaminen aikuiseksi on selvästi vielä kesken. Sen sijaan anteeksipyynnön esittänyt entinen kiusaaja on kehityksessään paljon pitemmällä. Mutta niinhän se on, että jotkut ihmiset eivät kasva koskaan aikuisiksi.

Anteeksipyytäjä voi olla vilpittömästikin pahoillaan, mutta pohjimmiltaan hän haluaa anteeksipyynnöllä vain hyvän omantunnon. Hän toivoo, että sillä on kaikki kuitattu.

Itse olen ollut molemmissa rooleissa, sekä kiusattu että kiusaaja. Jälkimmäisenä en ole kehdannut mennä pyytämään keneltäkään anteeksi, vaikka nyt kiusaaminen tuntuu törkeältä ja ehkä vähän kaduttaakin. Olen ajatellut, että kiusatut ovat päässeet elämässään eteenpäin eivätkä halua muistella enää vanhoja. Oletan myös, että he eivät ole kiinnostuneita anteeksipyynnöstäni, eikä heidän ainakaan tarvitse. Yksi anteeksipyyntö ei riitä vielä mihinkään. En saa tehtyä tekemättömäksi, joten parempi on, etten häiritse kiusattuja enää millään tavalla.

Kiusatun roolissa taas ihmettelen, jos kiusaaja haluaa muutakin kuin pyytää anteeksi, haluaa vaikka ystävystyä. Ei tällaisista ihmisistä tule ystäviä aikuisinakaan. Nuoruudessa on saatettu sinnitellä jotenkin, jos on oltu samoissa porukoissa, mutta kun ei ole enää pakko olla tekemisissä, niin ainakaan sitä kiusattua ei kiinnosta yhtään. Kiusaaja voi olla muuttunut ihminen ja ihan mukavakin tyyppi nykyään, mutta silti kiusattu näkee hänessä aina sen kiusaajan. Se ei ole hyvä kummankaan kannalta. Kiusatun on vaikea olla ystävä tuollaisen ihmisen kanssa, jonka pahat teot tulevat aina mieleen, ja toisaalta jos kiusaaja on oikeasti viisastunut, niin hänellekin on raskasta, jos tuo menneisyys tulee aina esiin.

Eli kiusatut ja kiusaajat voivat olla viileän asiallisissa väleissä aikuisina, mutta kaikki muu on vaikeaa.

Koulukiusaaminen on niin iso asia uhrille, että sen anteeksipyytäminen on kyllä aika naurettavaa. Ihan sama kuin joku joka on piessyt lastaan koko tämän eliniän, pyytäisi aikuiselta lapseltaan anteeksi. Kun miettii, niin kyllähän se anteeksipyytäminen on aika naurettavaa. Yksittäisestä loukkauksesta voikin pyytää anteeksi, mutta jos on vuosia kiduttanut toista, niin mitä iloa siitä anteeksipyynnöstä oikeasti on ja voiko kiduttaja edes olettaa että saisi anteeksi?

Pahoittelut voisi olla asia erikseen, se ettei kuitenkaan pyydä uhrilta mitään "Olen hyvin pahoillani siitä, miten kohtelin sinua vuosia huonosti". Tuollaisen ottaminen esiin luontevasti saattaa vain olla vähän vaikeaa.

Olin itse yläasteella kiusaaja. Muutamaa tyttöä kiusasin erityisesti, olin ikään kuin pääkiusaaja tässä kuviossa, ja näiden molempien kiusattujen elämä vaikuttaa menneen jossain määrin pilalle. Uskoisin olleeni itse aika suurelta osin syyllinen tähän. Etenkin toisella vaikuttaa menevän huonosti, kuulemani mukaan nykyään kouluttamaton yh, jolla ilmeisesti alkoholiongelma. Toinen ilmeisesti vähän paremmin elämässään menestynyt, koulutus ainakin on. Ehkä pahinta tässä on, että itse olen menestynyt elämässäni todella hyvin: olen juristi, varakas ja elän ulospäin varmasti monen unelmaelämää.

Olen usein miettinyt pitäisikö minun ottaa yhteys näihin kiusaamiini tyyppeihin ja pyytää anteeksi. Olisiko siitä apua heille? Totta kai olen pahoillani nuoruuteni hölmöilyistä ja tiedän pilanneeni etenkin toisen elämän. En koe itse kuitenkaan tarvitsevani mitään anteeksiantoa, mutta mikäli näille ihmisille tulisi parempi olo ja se auttaisi heitä asian käsittelyssä, olisin valmis pyytämään anteeksi ja selittämään, ettei vika ollut heissä, vaan ihan puhtaasti itsessäni. Vai nostaisiko anteeksipyyntö vain traumat pintaan?

Mun ei tee koskaan virheitä, ei tarvitse myöskään pyydellä mitään anteeksi. Toisaaltapa silloin ei tarvitse tehdä yhtään mitään muutakaan.

Ehkä täällä on virheettömiä ja se myös näkyy todellisuudesta vieraantumisena aivan selvästi. Ei tarvitse olla mikään psykiatrian ammattilainen voidakseen havaitu kyseisen suuntauksen. Epäilisin epätervettä  itsetuntoa kumminkin todennäköisemmäksi.

Monet ovat raapustaneet tosin olevansa aspergereita. Tämäkin selittäisi "kylmän faktan" jauhamisen. Niin totta, kuin mitään jumalaa ei ole tai sitten ehdottomasti on. Se riippuu, mihin ehdottomuus on suuntautunut. Uskovaisuuteen vaiko ateismiin. Agnostiikka ei ainakaan aspergereilla ole kovinkaan helppoa.

Onko ap niitä ihmisiä (joita on paljon!), jotka käyttävät kiusaamiskokemuksia joko moottorina tai tekosyynä elämässään? Ja nyt meni energiat pilalle, kun toinen pyysi anteeksi, eikä kokemus tunnukaan enää samalta kuin ennen? Täytyy etsiä jokin uusi "voimanlähde"

Ex-kiusaaja kirjoitti:

Olin itse yläasteella kiusaaja. Muutamaa tyttöä kiusasin erityisesti, olin ikään kuin pääkiusaaja tässä kuviossa, ja näiden molempien kiusattujen elämä vaikuttaa menneen jossain määrin pilalle. Uskoisin olleeni itse aika suurelta osin syyllinen tähän. Etenkin toisella vaikuttaa menevän huonosti, kuulemani mukaan nykyään kouluttamaton yh, jolla ilmeisesti alkoholiongelma. Toinen ilmeisesti vähän paremmin elämässään menestynyt, koulutus ainakin on. Ehkä pahinta tässä on, että itse olen menestynyt elämässäni todella hyvin: olen juristi, varakas ja elän ulospäin varmasti monen unelmaelämää.

Olen usein miettinyt pitäisikö minun ottaa yhteys näihin kiusaamiini tyyppeihin ja pyytää anteeksi. Olisiko siitä apua heille? Totta kai olen pahoillani nuoruuteni hölmöilyistä ja tiedän pilanneeni etenkin toisen elämän. En koe itse kuitenkaan tarvitsevani mitään anteeksiantoa, mutta mikäli näille ihmisille tulisi parempi olo ja se auttaisi heitä asian käsittelyssä, olisin valmis pyytämään anteeksi ja selittämään, ettei vika ollut heissä, vaan ihan puhtaasti itsessäni. Vai nostaisiko anteeksipyyntö vain traumat pintaan?

Tämä on niin tapauskohtaista. Toisia kiusattuja anteeksipyyntö saattaisi helpottaa, toisia ei. Jos kiusaajani soittaisi minulle tänään ja pyytäisi anteeksi, niin täytyy myöntää että hän pilaisi päiväni. En muistele menneitä, enkä halua kuulla hänestä enää koskaan. Ihmiset ovat erilaisia.

Kiusaajien puolustajat poistelee täällä ihan asiallisia kommentteja. Huomaa kyllä, että tältäkin palstalta löytää näitä ex-kiusaajia (vai olisivatko vieläkin kiusaajia?). :D Ootte niin hienoja ihmisiä, paljon parempia kuin kiusatut, varsinkin kun osaatte pyytää anteeksi! LOL

Vierailija kirjoitti:

Sinäpä, ap oletkin varsinainen narsisti. Itsensä vuoksihan ne anteeksipyynnöt annetaan, lopujen lopuksi. 

"Narsisti", taas kerran. Ehkä koulukiusaaja ei halua että hänestä kerrotaan ikäviä tosijuttuja menneisyydestä :-----) Hän varmasti peittelee sitä että on ollut kiusaaja.

Riippuu niin mistä roikkuu. Annan helpostikin anteeksi ihmisille tilanteissa joissa joku toinen ei antaisi. Mutta sitten taas... Kun en anna anteeksi enkä unohda, niin se päätös kestää ja kestää.

Vierailija kirjoitti:

Onko ap niitä ihmisiä (joita on paljon!), jotka käyttävät kiusaamiskokemuksia joko moottorina tai tekosyynä elämässään? Ja nyt meni energiat pilalle, kun toinen pyysi anteeksi, eikä kokemus tunnukaan enää samalta kuin ennen? Täytyy etsiä jokin uusi "voimanlähde"

Tajuatko ollenkaan kuinka paljon jatkuva henkinen tai fyysinen väkivalta vaikuttaa kehen tahansa, mutta pieneen lapseen? Ehkä kiusaajat ovat olleet lapsia, mutta niin on ollut kiusattukin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ap niitä ihmisiä (joita on paljon!), jotka käyttävät kiusaamiskokemuksia joko moottorina tai tekosyynä elämässään? Ja nyt meni energiat pilalle, kun toinen pyysi anteeksi, eikä kokemus tunnukaan enää samalta kuin ennen? Täytyy etsiä jokin uusi "voimanlähde"

Tajuatko ollenkaan kuinka paljon jatkuva henkinen tai fyysinen väkivalta vaikuttaa kehen tahansa, mutta pieneen lapseen? Ehkä kiusaajat ovat olleet lapsia, mutta niin on ollut kiusattukin. 

Kyllä, olen kokenut kiusaamista koulussa ja jopa parisuhteessa. Ja kuten kirjoitin, kokemus on joillekuille moottori ("selvisin tästä, selviän mistä vain") tai tekosyy ("kaikki kurja elämässäni johtuu koulukiusaamisesta ja siksi...")

Kumpi tahansa mekanismi voi ottaa kolhua, jos kiusaamiskokemusta "mitätöidään" pyytämällä sitä anteeksi. Ja kummassakin tapauksessa on hyvä -ilman sitä anteeksipyyntöäkin- löytää myös muita merkityksiä elämälleen! Yhden asian varaan rakentaminen on epävarmaa.

Minä olen itse valinnut antaa anteeksi kouluajan kokemukset, sillä koen säästäväni itseäni siten.