Sinä keväänä 4-vuotias Markus lakkasi puhumasta - nyt 11 v. eikä vieläkään puhu

Selvästi tässä jutussa syy löytyy siitä kiusaamisesta. Jos päiväkodissa oltaisi puututtu heti kiusaamiseen ja oltu muutenkin kannustavampia niin näin ei todennäköisesti olisi käynyt. 

Päiväkodissa on myös puhumaton lapsi ja puoli kuuro joka viittoo. Hämmentävää on että puhumaton on alkanut viittoon ja keskustelee viittomalla.

Minulla on ollut jollain tavalla murroiästä lähtien, ainakin oma-aloitteisen puheen suhteen. On vieläkin joitakin ihmisiä, joiden seurassa ahdistaa puhua. Voi johtua siitäkin, että olen ihan jotain muuta kuin julkinen minäni näyttäisi olevan.

Meidän 4-vuotias lakkasi myös puhumasta päiväkodin vuoksi. Nähdäkseni se johtui ryhmän häirikkölapsista ja siitä, että poika on itse niin rauhallinen ja hiljainen. Hänkin sanoi, ettei halua päiväkotiin ja itkua vääntäen sinne sitten mentiin joka aamu, kun töissä piti käydä. Sitten lakkasi puhumasta kenellekään, päiväkodissa tai kotonakaan.  

Oltiin kyllä vanhempina aika ahdistuneita tämän vuoksi, onneksi tilanne kuitenkin hieman tuntui helpottavan päiväkodin päässä (häiriköt eivät olleet jatkuvasti siellä), ja saatiin myös pidettyä poikaa paljon kotona ja isovanhempien huomassa. Parin kuukauden puhumattomuuden jälkeen sitten alkoi puhetta vähän tulla, ja sitä saatiin rohkaistua laulamisen ja esim. aakkosten toistamisen avulla. Nyt puhuu taas samaan tapaan kuin ennenkin. 

Kamala kokemus kyllä, ja olen niin kiitollinen että se meni ohi. 

Vika on siinä, ettei ymmärretä, että ne kiusaajat ovat sairaita. Koko päiväkotiympäristö on ihan valheellinen. Tekohymyilevät, selän takana pahaa puhuvat hoitajat, jotka komentavat lepsusti muita kiusaavia lapsia. Pitäisi kasvattaa ja huomata tilanteet paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut jollain tavalla murroiästä lähtien, ainakin oma-aloitteisen puheen suhteen. On vieläkin joitakin ihmisiä, joiden seurassa ahdistaa puhua. Voi johtua siitäkin, että olen ihan jotain muuta kuin julkinen minäni näyttäisi olevan.

Minulla on selvästi taipumusta selektiiviseen mutismiin, ollut lapsuudesta lähtien, mutta se ei ole missään seurassa tai yhteisössä päässyt kokonaan "valtaamaan" käyttäytymistäni – joissain yhteisöissä olen puhunut vain vähän.

Boldaamani lause sisältää mielestäni olennaisen syyn puhumattomuuteen / vähäpuheisuuteen, ainakin minulla. Olin nuorena aikuisena töissä yhteisössä, jossa koin, että ennalta täysin tuntemattomat ihmiset suhtautuivat minuun ennakko-oletuksella, joka oli täysin ristiriidassa todellisen minuuteni kanssa. Sen sijaan, että olisin lähtenyt "riitauttamaan" heidän käsitystään minusta, menin jotenkin lukkoon ja yritin vain tunnollisesti heijastaa heidän virheellistä käsitystään minusta aina, kun minun oli pakko ilmaista itseäni jotenkin. Kaiken muun ajan olin hiljaa.

Ensimmäisten viikkojen ajan ajattelin, että jossain vaiheessa alan puhua enemmän ja olla rennommin oma itseni, mutta viikot ja kuukaudet vierivät siten, että persoonani oli "lukittuna" ja olin hiljaa. Lopulta koin, että olisi liian hämmentävää ja kiusallista  ja yhteisölle tuhoisaa, jos yhtäkkiä avautuisinkin ja alkaisin puhua. Siksi päätinkin mennä loppuun asti puhumattomana ja heijastaa väärää käsitystä itsestäni. Luonnehtisin kokemusta jopa traumatisoivaksi.

Päätin etten enää ikinä päästä tilannetta siihen, mutta päätöksestä kiinni pitäminen ei ole ihan niin helppoa. Tämä käyttäytymismalli on aivoissani kummittelemassa aina, kun liityn uuteen yhteisöön.

En tiedä virallisesti diagnosoidusta selektiivisestä mutismista paljoakaan, mutta uskoisin, että minun kokemukseni saattaisi olla ainakin sukua sille.

Ei varmaan avuksi kaikille mutta yhdessä tapauksessa koira on auttanut lasta niin hullulta kun tuntuukin. Jotenkin lapsi saanut tukea ja rohkaisua ja hyväksyntää koiralta ja alkanut vahvemmin ilmaisemaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Selvästi tässä jutussa syy löytyy siitä kiusaamisesta. Jos päiväkodissa oltaisi puututtu heti kiusaamiseen ja oltu muutenkin kannustavampia niin näin ei todennäköisesti olisi käynyt. 

Aika pikaisia johtopäätöksiä teet kyllä nyt. Miten kiusattiin? Tiesikö päiväkodin henkilökunta kiusaamisesta? Yritettiinkö kiusaamiselle tehdä jotakin? jne.

Vierailija kirjoitti:

Vika on siinä, ettei ymmärretä, että ne kiusaajat ovat sairaita. Koko päiväkotiympäristö on ihan valheellinen. Tekohymyilevät, selän takana pahaa puhuvat hoitajat, jotka komentavat lepsusti muita kiusaavia lapsia. Pitäisi kasvattaa ja huomata tilanteet paremmin.

Halvalla ei saa laatua + erityistarpeiset lapset ryhmistä luo ison ongelman, kun henkilökuntaa ei ole mitotettu siihen, että yksi pitää koko ajan erityislasta kädestä kiinni, ettei hän vain mene kiusaamaan ketään. Suuta on vaikea saada tukittua siltä erityislapselta vaikka joku vieressä koko ajan voisikin olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selvästi tässä jutussa syy löytyy siitä kiusaamisesta. Jos päiväkodissa oltaisi puututtu heti kiusaamiseen ja oltu muutenkin kannustavampia niin näin ei todennäköisesti olisi käynyt. 

Aika pikaisia johtopäätöksiä teet kyllä nyt. Miten kiusattiin? Tiesikö päiväkodin henkilökunta kiusaamisesta? Yritettiinkö kiusaamiselle tehdä jotakin? jne.

Lue se juttu!!

Päiväkodissa oli kiusaamista, josta tiedettiin. Lapsi oli puhumatta kuukauden pk:ssa ennen kuin päiväkodista kerrottiin asiasta.

Tässä on niin selkeä syy-seuraus suhde, että mieli tekisi peräänkuuluttaa päiväkodin vastuuta.

Meillä oli lapsella päiväkoti-iässä tämä. Alkoi lapsen sairastettua pari vuotta vakavasti, mihin liittyi myös eristäminen infektioherkkyyden vuoksi. Ns.puhtaalta pöydältä aloittaminen auttoi meillä. Paikkakunnan vaihtuminen. Yhdelle päiväkodin tädille se oli tosi vaikea kohdattava ilmiö, hänellä juurikin oli voimakas käsitys, että meillä perheessä jokin pahasti pielessä. No oli meillä toki yksinhuoltajuustekijä ja vanhempien ero siinä edeltävänä, mutta äitinä jotenkin tiesin, ettei mutismi niihin perustunut. Lapseen oli läheinen suhde minulla äitinä. Lastenpsykiatri sanoi tälle päikkärin tädille sitten, ettei lapsi puhu hänelle, ennen kuin hän hyväksyy lapsen puhumattomana. Psykiatrilla oli jo tuolloin noin kymmenen vuotta sitten ymmärrys tästä ilmiöstä. Muuttomme ei siis johtunut tästä asiasta, mutta se lopulta toi kuitenkin kylkiäisenä helpotuksen tilanteeseen ja jotenkin lapselle. Vaikea kokemus!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vika on siinä, ettei ymmärretä, että ne kiusaajat ovat sairaita. Koko päiväkotiympäristö on ihan valheellinen. Tekohymyilevät, selän takana pahaa puhuvat hoitajat, jotka komentavat lepsusti muita kiusaavia lapsia. Pitäisi kasvattaa ja huomata tilanteet paremmin.

Halvalla ei saa laatua + erityistarpeiset lapset ryhmistä luo ison ongelman, kun henkilökuntaa ei ole mitotettu siihen, että yksi pitää koko ajan erityislasta kädestä kiinni, ettei hän vain mene kiusaamaan ketään. Suuta on vaikea saada tukittua siltä erityislapselta vaikka joku vieressä koko ajan voisikin olla.

Tarkoitat ilmeisesti ADHD-lapsia? He kyllä tarvitsisivat enemmän valvontaa.

Sana kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut jollain tavalla murroiästä lähtien, ainakin oma-aloitteisen puheen suhteen. On vieläkin joitakin ihmisiä, joiden seurassa ahdistaa puhua. Voi johtua siitäkin, että olen ihan jotain muuta kuin julkinen minäni näyttäisi olevan.

Minulla on selvästi taipumusta selektiiviseen mutismiin, ollut lapsuudesta lähtien, mutta se ei ole missään seurassa tai yhteisössä päässyt kokonaan "valtaamaan" käyttäytymistäni – joissain yhteisöissä olen puhunut vain vähän.

Boldaamani lause sisältää mielestäni olennaisen syyn puhumattomuuteen / vähäpuheisuuteen, ainakin minulla. Olin nuorena aikuisena töissä yhteisössä, jossa koin, että ennalta täysin tuntemattomat ihmiset suhtautuivat minuun ennakko-oletuksella, joka oli täysin ristiriidassa todellisen minuuteni kanssa. Sen sijaan, että olisin lähtenyt "riitauttamaan" heidän käsitystään minusta, menin jotenkin lukkoon ja yritin vain tunnollisesti heijastaa heidän virheellistä käsitystään minusta aina, kun minun oli pakko ilmaista itseäni jotenkin. Kaiken muun ajan olin hiljaa.

Ensimmäisten viikkojen ajan ajattelin, että jossain vaiheessa alan puhua enemmän ja olla rennommin oma itseni, mutta viikot ja kuukaudet vierivät siten, että persoonani oli "lukittuna" ja olin hiljaa. Lopulta koin, että olisi liian hämmentävää ja kiusallista  ja yhteisölle tuhoisaa, jos yhtäkkiä avautuisinkin ja alkaisin puhua. Siksi päätinkin mennä loppuun asti puhumattomana ja heijastaa väärää käsitystä itsestäni. Luonnehtisin kokemusta jopa traumatisoivaksi.

Päätin etten enää ikinä päästä tilannetta siihen, mutta päätöksestä kiinni pitäminen ei ole ihan niin helppoa. Tämä käyttäytymismalli on aivoissani kummittelemassa aina, kun liityn uuteen yhteisöön.

En tiedä virallisesti diagnosoidusta selektiivisestä mutismista paljoakaan, mutta uskoisin, että minun kokemukseni saattaisi olla ainakin sukua sille.

On varmasti juuri mutismiin viittaavaa. Mutismi voi olla yksi neurobiologisista häiriöistä ts. autismin kirjoa, ei niinkään psyykkistä.

Ennen kouluun menoa puhuin vain aikuisille. Koulussa olin kuin normaali lapsi. Jostain syystä lopetin puhumisen kesken peruskoulun noin neljäksi vuodeksi. Opettajille puhuin jos muita ei ollut lähettyvillä. Nykyisin on jatkuvasti tilanteita joissa olen hiljaa vaikka pitäisi puhua. Vastailen myös erittäin niukasti. Toisaalta perhe saa yliannostuksen suuresta puhemäärästäni. Tuntuu etten hallitse sitä, minkä verran puhetta tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Markuksen evankeliumissa puhutaan mykästä hengestä:

17. Silloin vastasi eräs mies kansanjoukosta hänelle: "Opettaja, minä toin sinun tykösi poikani, jossa on mykkä henki.

18. Ja missä vain se käy hänen kimppuunsa, riuhtoo se häntä, ja hänestä lähtee vaahto, ja hän kiristelee hampaitaan; ja hän kuihtuu. Ja minä sanoin sinun opetuslapsillesi, että he ajaisivat sen ulos, mutta he eivät kyenneet."

19. Hän vastasi heille sanoen: "Voi, sinä epäuskoinen sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän luonanne? Kuinka kauan kärsiä teitä? Tuokaa hänet minun tyköni."

20. Niin he toivat hänet hänen tykönsä. Ja heti kun hän näki Jeesuksen, kouristi henki häntä, ja hän kaatui maahan, kieritteli itseään, ja hänestä lähti vaahto.

21. Ja Jeesus kysyi hänen isältään: "Kuinka kauan aikaa tätä on hänessä ollut?" Niin hän sanoi: "Pienestä pitäen.

22. Ja monesti se on heittänyt hänet milloin tuleen, milloin veteen, tuhotakseen hänet. Mutta jos sinä jotakin voit, niin armahda meitä ja auta meitä."

23. Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Jos voit!' Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo".

24. Ja heti lapsen isä huusi ja sanoi: "Minä uskon; auta minun epäuskoani".

25. Mutta kun Jeesus näki, että kansaa riensi sinne, nuhteli hän saastaista henkeä ja sanoi sille: "Sinä mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde ulos hänestä, äläkä enää häneen mene".

26. Niin se huusi ja kouristi häntä kovasti ja lähti ulos. Ja hän kävi ikäänkuin kuolleeksi, niin että monet sanoivat: "Hän kuoli".

27. Mutta Jeesus tarttui hänen käteensä ja nosti hänet ylös. Ja hän nousi.

28. Ja kun Jeesus oli mennyt huoneeseen, niin hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä eriksensä: "Miksi emme me voineet ajaa sitä ulos?"

29. Hän sanoi heille: "Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla".  (Mark.9)

Myös Luukkaan evankeliumissa 11:14

14. Ja hän ajoi ulos riivaajan, ja se oli mykkä; ja kun riivaaja oli lähtenyt, niin tapahtui, että mykkä mies puhui; ja kansa ihmetteli.

Oliko tuo nyt epilepsian kuvausta?

Heittäytyykö epileptikko veteen tai tuleen?

autismia*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Markuksen evankeliumissa puhutaan mykästä hengestä:

17. Silloin vastasi eräs mies kansanjoukosta hänelle: "Opettaja, minä toin sinun tykösi poikani, jossa on mykkä henki.

18. Ja missä vain se käy hänen kimppuunsa, riuhtoo se häntä, ja hänestä lähtee vaahto, ja hän kiristelee hampaitaan; ja hän kuihtuu. Ja minä sanoin sinun opetuslapsillesi, että he ajaisivat sen ulos, mutta he eivät kyenneet."

19. Hän vastasi heille sanoen: "Voi, sinä epäuskoinen sukupolvi, kuinka kauan minun täytyy olla teidän luonanne? Kuinka kauan kärsiä teitä? Tuokaa hänet minun tyköni."

20. Niin he toivat hänet hänen tykönsä. Ja heti kun hän näki Jeesuksen, kouristi henki häntä, ja hän kaatui maahan, kieritteli itseään, ja hänestä lähti vaahto.

21. Ja Jeesus kysyi hänen isältään: "Kuinka kauan aikaa tätä on hänessä ollut?" Niin hän sanoi: "Pienestä pitäen.

22. Ja monesti se on heittänyt hänet milloin tuleen, milloin veteen, tuhotakseen hänet. Mutta jos sinä jotakin voit, niin armahda meitä ja auta meitä."

23. Niin Jeesus sanoi hänelle: "'Jos voit!' Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo".

24. Ja heti lapsen isä huusi ja sanoi: "Minä uskon; auta minun epäuskoani".

25. Mutta kun Jeesus näki, että kansaa riensi sinne, nuhteli hän saastaista henkeä ja sanoi sille: "Sinä mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde ulos hänestä, äläkä enää häneen mene".

26. Niin se huusi ja kouristi häntä kovasti ja lähti ulos. Ja hän kävi ikäänkuin kuolleeksi, niin että monet sanoivat: "Hän kuoli".

27. Mutta Jeesus tarttui hänen käteensä ja nosti hänet ylös. Ja hän nousi.

28. Ja kun Jeesus oli mennyt huoneeseen, niin hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä eriksensä: "Miksi emme me voineet ajaa sitä ulos?"

29. Hän sanoi heille: "Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla".  (Mark.9)

Myös Luukkaan evankeliumissa 11:14

14. Ja hän ajoi ulos riivaajan, ja se oli mykkä; ja kun riivaaja oli lähtenyt, niin tapahtui, että mykkä mies puhui; ja kansa ihmetteli.

Oliko tuo nyt epilepsian kuvausta?

Heittäytyykö epileptikko veteen tai tuleen?

Kaatuisi, jos on lähellä.

Mentiinkö pois asiasta?

Eikö tätä kiusaamista saada oikeesti kuriin?! Edes 4 vuotiailta kakaroilta!

Entisenä mutismista kärsineenä oma kokemukseni on hyvin samankaltainen kuin Sanalla. Mutismini "syyt" (ulkopuoliset tai sisäiset tekijät) ovat vaihdelleet puhumattoman jakson aikanakin. Välillä muiden lasten epäennustettava tai liian riehakas, kiusallinen (myötähäpeää aiheuttava) tai pilkkaava käytös sai sulkeutumaan, toisaalta auktoriteettiasemassa olevat ihmiset olivat jollain tavalla pelottavia (vanhemmat ihmiset, opettajat, aikuisena virkailijat jne) koska heihin liittyi nolaamisen kokemuksia, myöhemmin mutismi tuntui turvallisemmalta valinnalta kuin itsensä altistaminen muiden huomion kohteeksi joutumiselle alkamalla yhtäkkiä puhumaan. Olen hiljaisuudestani huolimatta aina kommunikoinut paljon elein ja ilmein ja turvallisessa ympäristössä hyvinkin vapautuneesti. Mutismin aikana ihmistenlukutaito ja ymmärrys muiden toimintatavoista kehittyi paremmaksi kuin keskivertoihmisellä. Kuorestani pääsin vasta aikuisena itsetunnon kasvaessa ja nykyisin olen enimmäkseen äänessä. Silti monella ihmisellä on käsitys minusta hiljaisena hiirulaisena ja hämmästys on aina yhtä suurta kun puhunkin normaalisti.

Mutismia kohtaavia kehottaisin olemaan aitoja, ymmärtäväisiä ja ennen kaikkea huumorintajuisia. Minun kohdallani olisi auttanut nimen omaan se, että minut olisi puolittain huumorin varjolla "pakotettu" puhumaan, koska puhumattoman roolista poispääsy on vaikeaa suurimmaksi syyksi siksi, että lapsi olettaa muiden tekevän ison numeron jos hän nyt yhtäkkiä sanookin jotain. Jos olettama on jo muiden mielestä valmiiksi se, että lapsella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin puhua normaalisti, se voi ollakin helpompaa jos mutismi on tietyssä vaiheessa ja lapsi haluaa itsekin poispääsyä tilanteestaan. Lapsesta ei saa koskaan sanoa että hän on ujo ja hiljainen, näin varmistetaan että niin todellakin tulee olemaan! Hiljaisen lapsen kanssa kommunikoidessa kaikkein suurin este ovat vanhemmat, jotka ehättävät vastaamaan lapsen puolesta.