Onko isälläsi tai äidilläsi ollut vuosia masennus lapsuutesi aikana. Haen vertaistukea. Miten se sinuun vaikutti?

Korjaan: siis yleistynyt ahdistuneisuushäiriö

ei vaikuttanu mitenkää

Molemmilla vanhemmilla ollut itsetuhoisuutta (itsemurhasta puhumista yms) mutta olin siinä vaiheessa onneksi jo täyttänyt 10 vuotta. Pikkulapsivaiheessa minun ei sellaista tarvinnut kokea. Jos siitä jotain aikuisuuteen jäi, on varmaan jatkuva pelko vanhempien menettämisestä ja siihen liittyvä ahdistus.

Kyllä minullakin on vielä jatkuva pelko vanhempien menettämisestä, vaikka olen jo aikuinen. Se on joteekin jäänyt päälle. Ja vanhempani on toki vieläkin masentunut.

Ap

Pärjään missä vain, miten vain, valittamatta ja minulla on supervoimat. En myöskään pelkää mitään/kiellän pelkoni. Äiti on epävakaa-masentunut ja isään en ole juurikaan kiintynyt.

Joutunut myös kuulemaan itsaripuheita ja raivokohtauksia ja sekainen koti yms. Miten se on vaikuttanut... hmm.

No en ees tiedä mistä aloittaa. Olen työelämässä mutta masentuneisuutta on itselläkin välillä. Luonnetta varmaan muovannut tuo lapsuus kanssa. Olen sisäänpäinkääntynyt ja herkkä. Mutta kai mulla periaatteessa ihan hyvin menee. Ei ole kuolemanpelkoa.

Raivo. Taas oli äitienpäivä sitä että hän valitti yksityiskohtaisesti vaivojaan ja puhui kuolemasta. Loput ajasta puhui sukulaisista paskaa. Meitä on kolme sisarusta. Aina jos soittaa jollekulle meistä, kyselee kaikkea ja puhuu muista sisaruksista ja heidän puolisoistaan pahaa. Sitten ottaa soittokerroksen sisaruksille ja haukkuu heille vuorostaan minut.

Diagnoosia äidilläni ei virallisesti ole, mutta tuollainen on ollut aina. Ikää hänellä vähän päälle 50, että nuorikin vielä.

Äiti on ollut vakavasti masentunut, ja olen vienyt hänet kaksi kertaa ambulanssilla sairaalaan itsemurhayrityksen takia. Molemmilla kerroilla otti pillereitä, ja löysin hänet "nukkumasta". Kummallakin kerralla kielsi yrittäneensä itsemurhaa, vaikka vatsasta pumpattiin kymmeniä lääkkeitä. Koskaan ei ole suostunut puhumaan masennuksesta tai ahdistuksesta. Opin olemaan jatkuvasti valppaana ja tarkkailemaan äidin vointia, yritin myös ottaa paljon vastuuta ja välttää hänen mielensä pahoittamista.

Nyt hän on onneksi voinut paljon paremmin jo yli 10 vuotta, mutta taipumus masennukseen ei tietenkään koskaan häviä. Emme edelleenkään puhu asiasta koskaan. Jos asia joskus tulee esiin, hän vain mitätöi sen sanomalla, että mitä niitä vanhoja kaivelee ja että ei se nyt koskaan niin vakavaa ollut, liikaa hössötin vaan.

Olen edelleen liian vakava ja kannan vähän liikaakin vastuuta kaikesta aina. Kontrollifriikki ja ylivarovainen kaikessa, haluan pitää silmällä että kaikki sujuu kunnolla.

Isäni teki itsemurhan ollessani 11v, me lapset löydettiin hänet. Tuohon aikaan ei mitään kriisiapuja ollut. Olen kärsinyt sen jälkeen koko ikäni unettomuudesta, keskivaikeasta masennuksesta sekä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Lääkkeistä (masennus) en tule pääsemään koskaan eroon. Kokeiltu on ja aina uusiutuu.

Up

Mä olen viettänyt lapsuuden masentuneen, sosiaalisesti estyneen ja itsemurhalla uhkailleen äidin kanssa, eristyksissä metsän keskellä eli muita sosiaalisia kontakteja oli vähän koulussaoloa lukuunottamatta. Olen nyt itse aikuisiällä myös sosiaalisesti estynyt, vakava masennuskausi päällä. Persoonallisuushäirioistä on diagnosoitu rajatilatasoisuus jo nuorena. Tuota samaa kontrollifriikkiyttä on minussakin mitä kirjoittaja 8 mainitsi, kyvyttömyyttä relata eritoten vieraampien ihmisten seurassa. Olen erityisen huono ottamaan apua vastaan, kaikesta on selvittävä yksin.

Veikkaan, että aika harva selviää aikuiseksi vaurioitta, jos lähivanhemmalla on vakavia mielenterveysongelmia. Tsempit kaikille epävakaissa oloissa kasvaneille. <3

Kauheaa lapselle on, jos vanhempi todella tekee sen itsemurhan. Nro 9 oli vielä löytäjänäkin. Kohtuuttoman kamalaa.

Vanhempani on diagnosoitu vakavasti masentuneeksi jo lapsuudessani, mutta on sitä edelleen. Nykyään voi hieman paremmin, mutta lapsuuteni oli kamalaa aikaa.

Jouduin olemaan jatkuvasti varuillani. Vanhempani jätti jäähyväisviestejä ja puhui kuolemastaan. Pelkäsin koko ajan hänen kuolevan ja pelkäsin, että jos en riittävästi vahdi häntä, hän syö liikaa lääkkeitä ja kuolee. Tällöin se olisi ollut minun syyni.

Hän näytti (jotenkin ilmeisesti rakkautta ja myötätuntoa ja välittämistä kerjäten) usein, että nyt täytyy ottaa taas näin paljon lääkettä. Siinä sitten mietin, että onko tuo liikaa. Kerran oli vatsahuuhtelussa.

Ja sitten tosiaan oli niitä kiukkukohtauksia. Kerrankin ärsyyntyi jostain ja veti kaikki vaatteet ulos kaapistani. Jouduin soittamaan usein toisen vanhempani kesken pöivän töistä välillä kotiin auttamaan, kun pelkäsin.

Ap

Meillä taas lapsuudenkoti oli sotkuinen ja hävetti tuoda kavereita kylään. Matoja oli sohvalla koska ei lähes koskaan siivottu, ellen minä sitä itse lapsena tehnyt. Veli prlasi videopelejä ja sulki itsensä ulkopuolelle.

Nyt olen 26vee nainen ja juuri toipunut 4 vuotta kestäneestä masennusjaksosta. Avomies ja kissa sekä työelämässä olen, amk käytynä. Veljeeni ei tainnut vaikuttaa yhtä voimakkaasti. Äiti edelleen masentunut eikä juurikaan poistu kotoa, isä jaksaa paapoa ja hoitaa.

Äiti oli pitkään masentunut, ei onneksi itsetuhoinen. Saattoi maata viikkoja sängyssä, enimmäkseen kävi töissä, muttei sitten jaksanu minusta huolehtia. Äiti oli yksinhuoltaja ja minä tuolloin 6-16. Olin ihan heitteillä, sairastuin itse vaikeaan syömishäiriöön ja paniikkihäiriöön. Olin hetken huostaanotettuna.

Isä tahollaan tuona aikana ryyppäsi ja yritti itsemurhaa 13 kertaa. Ei kai kovin tosissaan, luulis muuten onnistuneen.

Nykyään kaikki hyvin, mutta mua vituttaa ettei äidin kanssa voi noista puhua. Hän kokee vain minun olleen helvetin vaikea teini, syyttää minua.

Masennuksen olen sairastunut, nyt jo selvillä vesillä. Sitä ennen sellainen kiltti tyttö -syndrooma. Mun piti olla kiltti ja pärjätä, mun ongelmille ei ollut aikaa eikä tilaa. Kodin asioista ei saanut puhua, että isälle ei tule paha mieli. Sitä pahaa mieltä on vältelty kaikin tavoin. Olin aika ikävä ihminen masennuksen aikaan. Paitsi että olin masentunut vuosia, mulla oli kait myöhäinen murrosikä tai joku muu, mutta olin huono ihminen tuolloin. Tajusin silloin itsekin, että kaipaan sitä, että olen surkea ja silti joku välittää. Mulla oli mies silloin onneksi ja se pysyi vierellä. Ilman häntä olisin ehkä tappanut itseni. 

Äidillä oli ja söi siihen lääkkeitäkin. Tavoitin kerran ollessani noin kymmenvuotias itkemästä, miten kukaan ei rakasta häntä.

Minä en koskaan kerro kenellekään huolistani enkä syvimmistä tunnoistani. Äsken esimerkiksi tuli ero pitkästä suhteesta, ja olen siitä aika rikki, mutta en ole käsitellyt asiaa kenenkään kanssa mitenkään. Erokin tuli aika isosti sen takia, etten päästänyt edes puolisoa pääni sisään.

Minulla on paljon kavereita ja muutenkin menee helvetin hyvin, mutta silti minulla on vahva tunne että ihminen on aina pohjimmiltaan yksin ja jos jonkun päästää ihon alle, se käyttää sitä hyväksi.

Olen ihan vitullista teflonia kaikille. Pitäisi ehkä mennä hoitoon.m26

Kun puhun noista lapsuusajoista, se masentunut ei halua puhua niistä tapahtumista ollenkaan. Vaikka kuinka varovasti yritän jutella, niin ottaa heti syyttelynä ja maaennus pahenee. Tulee oikein sellainen masennuskohtaus.

Kyllä se vaikuttaa, mutta kun sen tiedostaa, voi etsiä apua ja alkaa tehdä töitä oman hyvinvointinsa eteen. Arkuus, pelkotilat, ahdistuneisuus, jännittäminen, itsetunto-ongelmat, jatkuva varuillaan olo ja tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ym., mutta mukana myös hillitön sisu ja voima jatkaa eteenpäin ja elää normaalia elämää. Hae keskusteluapua ajoissa, kirjoita tuntemuksiasi, tee asioita, jotka tuntuvat sinusta hyvältä ja hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden seura ei ahdista. Opettele rentoutumista, harrasta liikuntaa, asioita,joista nautit, opettele itsesi rauhoittamista ja anna aikuisen itsessäsi lohduttaa pelokasta lasta sisälläsi. Kohtaa pelkosi, mieti, mitä tapahtuu, jos pahin pelkosi toteutuu? Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Ja lohdullista on, että iän myötä helpottaa etkä sinä välttämättä masennu tai joudu käyttämään psyyken lääkkeitä vaan pystyt ihan normaaliin elämään. Usko minua, lapsuus- ja nuoruusvuosien helvetistä voi pelastua ja menneisyyden kanssa voi tehdä rauhan.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se vaikuttaa, mutta kun sen tiedostaa, voi etsiä apua ja alkaa tehdä töitä oman hyvinvointinsa eteen. Arkuus, pelkotilat, ahdistuneisuus, jännittäminen, itsetunto-ongelmat, jatkuva varuillaan olo ja tunne siitä, että jotain pahaa tapahtuu ym., mutta mukana myös hillitön sisu ja voima jatkaa eteenpäin ja elää normaalia elämää. Hae keskusteluapua ajoissa, kirjoita tuntemuksiasi, tee asioita, jotka tuntuvat sinusta hyvältä ja hakeudu sellaisten ihmisten seuraan, joiden seura ei ahdista. Opettele rentoutumista, harrasta liikuntaa, asioita,joista nautit, opettele itsesi rauhoittamista ja anna aikuisen itsessäsi lohduttaa pelokasta lasta sisälläsi. Kohtaa pelkosi, mieti, mitä tapahtuu, jos pahin pelkosi toteutuu? Kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Ja lohdullista on, että iän myötä helpottaa etkä sinä välttämättä masennu tai joudu käyttämään psyyken lääkkeitä vaan pystyt ihan normaaliin elämään. Usko minua, lapsuus- ja nuoruusvuosien helvetistä voi pelastua ja menneisyyden kanssa voi tehdä rauhan.

Hyvä ja positiivinen kirjoitus. Iän myötä onkin vähän helpottanut, mutta nyt kun masentunutta on alkanut vanhuus ja sen vaivat painaa, niin hänestä on huolehdittava aika paljon ja joudun taas tekemisiin sen masennuksen (jota ne vanhuusvaivat pahentavat) kanssa.

Siis tyyliin: lonkan kuluma vaivaa -> masennus pahenee ja jää sängyn pohjalle. Joudun menemään sinne ja patistamaan liikkeelle edes vähän. Puolisonsa on itsekin jo vanha ja ei aina enää jaksa tukea siellä tarpeeksi.

Taas se joudun olemaan minä, joka yritän kohottaa tunnelmaa, vaikkei itsellänikään ole mitkään hyvät fiilikset. Lapsuus tulee mieleen.

Olen niin ylirasittunut siitä masennuksesta, että karttelen kaikkia mielenterveyspotilaita. En enää jaksa yhtään toista, jolla on joku mielenterveysongelma. Näin se ainakin on vaikuttanut. Olen osani jo saanut.