Nautitko äitiydestä?

Eiköhän toi ole ihan normaali tunne meille kaikille äideille, varsinkin kun on väsynyt.

Onneksi ohimenevä.

Ei äitiys yleisesti ottaen kaduta, mutta välillä tuntuu, että pienempikin lapsikatras olisi riittänyt, vaikka rakastankin jokaista lastani, ja toivon, että heistä tulisi hyvin menestyviä ja onnellisia aikuisia.

Minä olen joka päivä kiitollinen että päätin hankkia vain yhden lapsen! 

Nautin todella! (mutta meillä onkin vain yksi lapsi) 

Kyllä minä nautin. Mutta on ollut myös synkempiä aikoja. Silloinkaan en ole katunut lapsia, tai siis jotenkin ajatus ei ole siinä muodossa mahtunut päähän, koska he täällä jo ovat enkä kumpaakaan antaisi pois. Mutta sen tiedän nyt jälkikäteen, että pidempi ikäero olisi ollut viisas valinta meillä.

Kyllä noita ajatuksia tulee varmasti muillekin. Ainakin minulle tuli. Tietenki se hävetti ja tuntu pahalta, että edes voi miettiä tuollaista. Sisimmässäni kumminkin tiesin, että en voisi enää elää ilman lastani. Rakastan häntä eniten. En voisi kuvitella elämääni enään ilman pientä kullannuppua.

Lähinnä nuo ajatukset tulivat mieleen vauvan ekana elinvuotena. Oppi nukkumaan koko yön vasta yli 1 vuotiaana. Sitä ennen sai nousta lohduttamaan hysteerisesti itkevää lasta 5-20 kertaa yössä. Päivällä tietenki itki ja oli kiukkunen väsymystään, mutta ei suostunut nukkumaan pitkiä päikkäreitä. Maksimissaan 20min.

Katuisin todella pahasti. Lapset eivät mitenkään sopisi luonteelleni, ja siksi en ole niitä hankkinut.

Ei lapsien hankkiminen voi mitenkään olla kaikkien juttu, ei edes kaikkien lapsia hankkineiden.

Semmost se o.

Nautin. Monesti on pinna kireällä ja on raskasta, mutta vielä koskaan ei ole kaduttanut. Kuusi vuotta takana, monta edessä.

Tällä hetkellä nautin äitiydestä, lapset 9 ja 6-vuotiaat. Aina ei ole ollut näin, etenkin pikkulapsivaihe oli tosi raskasta ja halusin peruuttaa homman lähes päivittäin. Oikeastaan vasta viimeisen vuoden aikana äitiys on tuntunut minusta mukavalta ja palkitsevalta.

Kyllä ja ei. Minulla on 2v ja 4v lapset ja he todella raastavat hermojani päivittäin, mutta en minä heitä kadu. Tiedän että jollen olisi hankkinut lapsia, arpoisin ja harmittelisin päätöstä mielessäni, sillä minä todellakin halusin perheen. Luotan että tämä arjen vaikeus helpottaa ennen pitkää. Vauva-ajat olivat ihan helppoja, mutta juuri tätä uhmaikävaihetta pelkäsin etukäteen eniten. Ja nyt tuntuu että pelkäsin ihan syystä, tämä on henkisesti hemmetin raskasta aikaa, vaikka kaikki muu on elämässä hyvin.

Minä ainakin kadun että päätettiin muksu tehdä. Jos voisin niin peruisin. Poika jo päälle 1v mutta tuntuu etten ole vieläkään tottunut äitiyteen. Rakastan poikaani, mutta minulle ei ole ikinä tullut sellaista äitiyden huuma tunnetta. Odotin sellaista ääretöntä rakastumisen ja onnellisuuden tunnetta kun vauvan sain mutta se ei ole vieläkään tullut. En ikinä antaisi lastani pois ja kuten sanoin, rakastan häntä ja tahdon hänet hoitaa täysi-ikäiseksi asti. Mutta JOS voisin, peruisin tämän homman ja ryhtyisin velaksi.

Kun aloimme vauvaa yrittää, olimme olleet yhdessä jo 10 vuotta ja naimisissakin olimme jo. Niin kovin me molemmat tahdottiin lapsi. Siitä tedän että tämä oli väistämätöntä. Olemme molemmat kokeneet vauvavuoden raskaaksi ja pahinta on ollut oman "vapauden" menettäminen. Tämänhän jo toki tiesi etukäteen, mutta kyllä sen täysin ymmärtää mistä on kysymys, vasta sitten kun se vauva on kotiin tullut. Odotan edelleen että ajatukseni muuttuvat tulevaisuudessa, varsinkin nyt kun raskas vauvavuosi on ohi.

Ja tämän kaiken olen aina sanonut kaikille ääneen. En häpeile. Olen vain ihmetellyt sitä, kun tuntuu ettei saisi kertoa kenellekkään jos onkin huomannut ettei äitiys olekkaan lempipuuhaa. Minä koen ennen kaikkea olevani NAINEN. Sana äiti kuulostaa vieraalta eikä se kuvaa minua kovinkaan hyvin.

Täällä on vain yksi lapsi ja oon onnellinen, että tälläiseen ratkaisuun ollaan päädytty <3 Välillä itselleni tulee vauvakuume, mutta sitten kun mietin asioita pidemmälle ja sitä paria ensimmäistä vuotta niin... ei kiitos. 

Nautin.. Ja väsyttää ja vituttaa välillä.. Mutta en sekunnin sadasosaakaan ole ikinä ikinä ikinä ajatellut että jotakuta heistä ei olisi!!! Ei helkkari..

Nautin elämästäni, en ole sitä äitiyttä siitä oikeastaan erilleen mieltänyt. Meillä on kaksi lasta, 5v ja 2v. Kovasti toivottuja ja hedelmöityshoidoill saatuja. Hetkeäkään en ole tähän mennessä katunut. Lapset ovat terveitä ja iloisia vekaroita. Jos saisin lapsia luomuna, niin tekisin kolmannen. Meille se on kuitenkin mahdotonta.

Tajusin että katuisin kun katselin Facessa sitä jonkun asuntofirman mainosta, jossa äiti elää poikansa kanssa ja lopussa poika muuttaa pois kotoa ja vanhaksi muuttunut äiti jää yksin. Siitä tuli sellainen tosi surullinen tunne että noinhan se menee: Parhaat vuotensa käyttää siitä lapsesta huolehtimiseen ja sitten se kuitenkin lähtee joku päivä ja itse on silloin jo vanha ja ryppyinen ja elämä ja mahdollisuudet täysin ohi. Sitten tajusin että sitä luopuu elämästään jo sillä hetkellä kun hankkii lapsen, ja ymmärsin etten halua luopua. En siis nauttisi äitiydestä, koska en koe äitinä olemista elämän tarkoituksekseni.

En nauti yhtään. Mies kasvattaa ja hoitaa meillä lapset ja tulos on sen mukainen. Hirveää porukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Katuisin todella pahasti. Lapset eivät mitenkään sopisi luonteelleni, ja siksi en ole niitä hankkinut.

Ei lapsien hankkiminen voi mitenkään olla kaikkien juttu, ei edes kaikkien lapsia hankkineiden.

Semmost se o.

Se on hyvä tietää et itsestä ei ole. Muista sä et voi sanoa mitään.

Tottakai nautin. Ei mulla kotona mitään rumbaa ole, töissä on, ja siitäkin vielä nautin. Kotona saa olla rauhassa kun mies lähtee joka ilta kävelylle ja pojat leikkii ulkona kavereiden kanssa, tulen tyhjään kotiin, mies on tehnyt itselleen ja pojille ruokaa, tytär on jo aikuinen ja ollut vuosia omillaan. Töissä väsyy ja kotona istun sohvalla suurimman osan iltaa... mitä ihmeen rumbaa tässä pitäisi olla?

Mulla on ihanat lapset, välillä niitä pitää komentaa, mutta eipä se nyt kauheesti rasita. Eivät tule pojat enää syliin, mutta lähelle tulevat kuin vaivihkaa jotta saan silittää päätä ja selkää... juttelevat omia juttujaan, ovat fiksuja ja hauskoja. Mies joskus ottaa päähän ja muitakin murheita on, mutta lapset ovat se syy miksi jaksan eteenpäin elämässä enkä koskaan luovuta.

Minua kaduttaa vain että on myös kaksi koiraa lapsen lisäksi. Ne on ihania mutta vievät välillä voimia.

Ehkä sellaisen ei pidä tehdä lapsia, jota vaikkapa naurattaa kun lapseen sattuu. Itse en ole koskaan ymmärtäny sellasta vaikka temperamenttinen muutoin olen ollu. Lapset on mun herkkä kohta, ihan niin kun äidillenikin on aina ollu. Käyn heti pillittää jos kuulen et jolleki lapselle on käyny jotain.