Lue keskustelun säännöt.
Pahin/naurettavin teinidraamailusi?
10.05.2017 |
Itse olin suht. kesy ja kiltti teini, mutta 14-vuotiaana kiipesin talomme katolle mököttämään kun en saanut toivomaani puhelinta ja heitin isää kananmunalla keskellä päätä. Voin sanoa, että se ei edesauttanut sen kännykän saamista vaan lopulta joutuin säästämään siihen rahat itse, jostain kumman syystä.
Kommentit (7)
Jos tarjolla ei koulun jälkeen ollut suosikkiruokiani, saatoin heittää lautasen lattialle. Sori mutsi. Ihan normaali minusta kuitenkin tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä oli täällä jo aiemmin vastaavassa mutta laitan tähänkin. 15-vuotiaana poikaystäväni piirsi sellaisen animetyylisen kuvan vähäpukeisesta naisesta ja laittoi sen lompakkoonsa. Kaupassa hän kaivoi rahaa maksaakseen ja katsoi sitä kuvaa ehkä kolme sekuntia. Kilahdin ja huusin hänelle että minä en sitten vissiin enää kelpaa, jätin ostokset siihen ja painelin pikakävelyä läheiselle laiturille itkemään surkeaa kohtaloani Apulannan Ilonaa kuunnellen :D
En saanut toivomaani tietokonetta joten paiskasin vanhan koneeni lattialle. Erittäin älykästä, sitten oltiin ilman konetta seuraavan jouluun saakka ja jos halusin nettiin niin pyöräilin kirjastoon 8km päähän.
Tajusin, kuinka siskoani oli koko elämäni ajan rankasti materiaalisesti ja emotionaalisesti suosittu. Käytin paljon keuhkoja ja raivoa äitiini, ja se lapanen joskus sitten asian myönsi peloissaan. Luulin jotenkin, että kun se itse sen tajuaa niin asia muuttuu. 15 vuoden odotuksen jälkeen valmistaudun äitienpäivään kirjoittamalla korttiin että toivottavasti kuolet, hu *ora.
Se varmaan piristää tunnelmaa, kun siskoni on siellä omien lasten kanssaan esittämässä, että perheemme on normaali.
Vierailija kirjoitti:
Tajusin, kuinka siskoani oli koko elämäni ajan rankasti materiaalisesti ja emotionaalisesti suosittu. Käytin paljon keuhkoja ja raivoa äitiini, ja se lapanen joskus sitten asian myönsi peloissaan. Luulin jotenkin, että kun se itse sen tajuaa niin asia muuttuu. 15 vuoden odotuksen jälkeen valmistaudun äitienpäivään kirjoittamalla korttiin että toivottavasti kuolet, hu *ora.
Se varmaan piristää tunnelmaa, kun siskoni on siellä omien lasten kanssaan esittämässä, että perheemme on normaali.
Tällä palstalla äideissä ei ikinä voi olla mitään vikaa, se on varmaan joku defenssi. Moni myöntää, että lapsissa on suosikit, eikä pysty näkemään, että se oma käytös ruokkii ei-suosikki lapsessa niitä piirteitä, joista ei pidä ja suosikki-lapsissa niitä, joista pitää.
Voin kertoa että äitini mm. kustansi siskolleni polkupyörän, mopoauton, musiikkiharrastuksen, kesäleirejä jne. samalla kertoen minulle, että meillä ei ole rahaa niihin asioihin, joista minä olin kiinnostunut. Ainut noista luettelemista asioista, jonka sain, oli polkupyörä, ja sekin noin kahden vuoden mankumisen jälkeen. Sitä ei meinattu antaa, koska en osaa ajaa pyörää - mitä en tietenkään osannut kun ei ollut koskaan pyörää ollut eikä kukaan ollut opettanut. Olin 10-vuotias. Kyllä, 10-vuotias. Joskus pienenä jäin päiväkodin pihaan pimeään iltaan asti, koska vanhemmat olivat katsomassa siskon soittoesitystä. Minun olisi tämä 5-vuotiaana pitänyt itse tajuta. Kävelin kotiin ja pelkäsin kuollakseni pimeässä.
Tämä on vasta marginaalinen prosentti siitä, miten asiat perheessämme hoidettiin. Huomasin, että aikuiseksi asti yritin kerjätä jotain, mitä en koskaan saa. Vanhempieni huomiota. Nyt huomasin, että en oikeastaan tarvitse sitä. Ja että voin oikeasti toivoa vanhempieni kuolemaa heille päin naamaa, koska se on ainut tapa, jolla he ehkä myöntävät, että jotain meni vikaan. Hyssyttely on hankalaa, jos oma liha ja veri toivoo sinun olevan vain kasa atomeja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 15 ja oli tulossa muistaakseni kasiluokan päättäjäiset. (Ne saattoi kyllä olla myös amiksen (heh) ekan, mutta en ole ihan varma. Ysin ne ei ollut, koska sen asun muistan.) Jokatapauksessa pahin teini-ikä oli valloillaan ja halusin yhdet tietyt jumalattomat farkkukankaiset platform -huorakengät Europe Housesta (kai muistatte tän? :D)
No, mentiin äidin kanssa sitten niitä katsomaan/ostamaan, mutta ne nähtyään äiti nauraen totesi että juu ei tod :D Selitys oli luokkaa katkaset nilkkas, mikä on aivan järkevä näin jälkikäteen ajateltuna, mutta kyllähän mä nyt olin NIIIIIN aikuinen että ihan varmasti olisin niillä osannut kävellä. Vähän aikaa jankkasin siinä mut ku äiti ei näyttäny heltymisen merkkejä nii poruhan siinä tuli :D Parkuen juoksin kaupasta pihalle.
Jälkikäteen naurattaa, mutta sillon oli kova paikka. Äiti kuitenkin oli oikeassa :D
Olin kotona kaksi viikkoa puhumatta sanaakaan, koska en saanut koiraa.