Lue keskustelun säännöt.
Onko kukaan eronnut pitkästä suhteesta ihan ok -kumppanin kanssa ja löytänyt paremman tilalle?
09.05.2017 |
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan hyvästä kumppanista?
Kommentit (48)
On. Tai tunnustan, että löysin sen ensin. 12v suhde oli siinä sitten.
Nyt tämän paremman kanssa 20v, enkä ole katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei, ei kukaan koskaan, ei, ei parempaa voi löytää!
Sillä kysyin, kun kaikki aina jauhavat että ei se vaihtamalla parane ja ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella AP
Huonompaan menee ja tuut katumapäälle, jos vaihdat
Vierailija kirjoitti:
Huonompaan menee ja tuut katumapäälle, jos vaihdat
Niinhän moni sanoo, mutta onkohan se totta oikeasti? AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonompaan menee ja tuut katumapäälle, jos vaihdat
Niinhän moni sanoo, mutta onkohan se totta oikeasti? AP
Objektiivisesti katsoen suhteellisen totuudellista!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huonompaan menee ja tuut katumapäälle, jos vaihdat
Niinhän moni sanoo, mutta onkohan se totta oikeasti? AP
Objektiivisesti katsoen suhteellisen totuudellista!
Tai sitten eronneet ja parempaan vaihtaneet noudattavat vanhaa viisautta: kel' onni on...
Oletko itse aktiivinen ja herätätkö suuria intohimoja toisessa ihmisessä? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama määrä lapsia ja vuosiakin saman verran. Miehen "viat" vähän samantyyppisiä pikkujuttuja. Suurin osa vuosista on tuntunut perusarjelta joka ei säväytä yhtään ja ajoittain mietin, että olenko tyytynyt liian vähään. Välillä tulee kuitenkin kausia, jolloin muistan että miksi häneen joskus kovasti ihastuin ja miksi hän on hieno ihminen jota kunnioitan. En ole vaihtanut ja juuri nyt en harkitsisi edes sellaista. Meillä on kuitenkin kaikki ihan hyvin. Jos näitä hyviä kausia ja hetkiä ei olisi, katselisin tilannetta lasten takia varmasti useamman vuoden ennen eropäätöstä. Kaikki muut keinot pitää olla käyttänyt ennen eroa, jos on lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse aktiivinen ja herätätkö suuria intohimoja toisessa ihmisessä? :)
en osaa vastata (en varmaankaan??) mutta pidän mieleni avoinna sille, että eromietteet liittyvät omaan kriiseilyyn tässä elämänvaiheessa.AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttavapiiriä toisella tai kolmannella kierroksella seuranneena voin todeta ettei se vaihtamalla parane. Miksi olisivat jo kolmannella tai neljännellä kierroksella, jos toinenkin kierros on niin loistava?
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan hyvästä kumppanista?
On. Monikin. Aktiivisia, urheilullisia, hyvännäköisiä, -kroppaisia, nuorempia, älykkäämpiä ja varakkaimpia miehiä on maailma pullollaan vain odottamassa sitä hetkeä, että joku kolmen lapsen äippä ymmärtää erota nykyisestä miehestään ja hakee heidät pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan whyvästä kumppanista?
Ehkä joku lapsistasi on samassa tilanteessa muutaman vuosikymmenen kuluttua. Mieti mitä toivoisit lapsesi tekevän ja mitä neuvoisit jos sinulta kysyisi?
Oletko miettinyt et hakisitte uutta kipinää vaikka parisuhdekurssilta tms?
Jännä aatella, että sulla on 30weenä 13v parisuhdetta ja kolme lasta ja mulla ei vielä ensimmäistäkään kokemusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Intohimoinen Adonis kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan hyvästä kumppanista?
On. Monikin. Aktiivisia, urheilullisia, hyvännäköisiä, -kroppaisia, nuorempia, älykkäämpiä ja varakkaimpia miehiä on maailma pullollaan vain odottamassa sitä hetkeä, että joku kolmen lapsen äippä ymmärtää erota nykyisestä miehestään ja hakee heidät pois.
Ei ole pakko olla ilkeä. AP
On varmasti mutta kun sä olet ollut nuo ehkä tärkeimmät aikuistumis- ja kasvuvuotesi parisuhteessa saman miehen kanssa, niin onko sulla kykyä tunnistaa se parempi mies? Sä olet tavoittelemassa teinisuhteesi jälkeen aktiivisempaa miestä, sellaista mitä putken mukaan menneet on tapailleet parikymppisinä muutettuaan maalta kaupunkiin opiskelemaan. Sun pitäisi kysyä niiltä naisilta että vakiintuivatko he sen aktiivisen miehen kanssa vai tuliko sen jälkeen vielä joku parempi ja jos tuli niin millainen.
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan hyvästä kumppanista?
Kyllä vaan.
Itse olin samanikäisenä samassa tilanteessa, kolme lasta ja kaikki ihan oikeasti ihan hyvin.
Ei miehessä eikä suhteessa mitään erikseen mainittavaa vikaa. Itse vain tiesin, etten siihen voi jäädä. Ja olen siitä päätöksestä kyllä saanut kuulla mielipiteitä eri ihmisiltä, ihan kysymättäkin. Mutta kun on vain lähdettävä -ei jääminen olisi oikein ketään kohtaan.
Hoidin/ hoidimme eron niinkuin liittommekin. Yhteistyössä, toisiamme kuunnellen ja arvostaen. Ja samalla linjalla jatkamme yhteishuoltajuutta edelleen.
Ja kyllä -eromme jälkeen todellakin löysin sen sielunkumppanini ja puuttuvan puoliskoni, ja jos olisin taipuvainen uskomaan sen suuntaisiin asioihin, väittäisin, että aavistus hänestä ja tästä suhteesta oli se voima, joka pakotti lähtemään.
En ole ylpeä, mutta mitään en kadu.
Jos on lapseton niin kyllä, mutta jos ja kun monilla on jo lapsia jopa useampia niin ei välttämättä kannata erota.
Eikös kaikki nyt oikeasti tiedä mitä noin yleisesti yh-äideistä ajatellaan ? Vaikka ei saisi leimata kaikkia joidenkin tiettyjen takia mutta niin vaan helposti käy. Hyviäkin yh-äitejä on mutta aika vähän.
Eivät ole kenellekään se ensimmäinen vaihtoehto koskaan, mutta joku tyytyy mutta sitä se on tyytymistä ja jos parempi ilmaantuu niin katoaa aika nopeasti.
On realistista ymmärtää kysynnän ja tarjonnan laki
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kolmenkympinkriisiä kai... Lapsia kolme ja suhdetta jo 13 vuotta takana.
Ero ollut mielessä, koska tuntuu, että mikään tuossa miehessä ei vastaa niitä toiveita, mitä mulla on kumppanille. On kuitenkin hyvä mies, puoliso ja isä. Toivoisin kuitenkin aktiivisempaa ja vahvempaa miestä rinnalleni sekä lisää intohimoa. Mieheni on passiivinen nörttityyppi, insinööri ja urheilun välttelijä.
Eroaminen näillä perusteilla olisi varmasti tyhmää ja itsekästä. Mutta kiinnostaa silti kuulla, onko joku oikeasti löytänyt sen unelmiensa kumppanin erottuaan ihan hyvästä kumppanista?
Kyllä vaan.
Itse olin samanikäisenä samassa tilanteessa, kolme lasta ja kaikki ihan oikeasti ihan hyvin.
Ei miehessä eikä suhteessa mitään erikseen mainittavaa vikaa. Itse vain tiesin, etten siihen voi jäädä. Ja olen siitä päätöksestä kyllä saanut kuulla mielipiteitä eri ihmisiltä, ihan kysymättäkin. Mutta kun on vain lähdettävä -ei jääminen olisi oikein ketään kohtaan.Hoidin/ hoidimme eron niinkuin liittommekin. Yhteistyössä, toisiamme kuunnellen ja arvostaen. Ja samalla linjalla jatkamme yhteishuoltajuutta edelleen.
Ja kyllä -eromme jälkeen todellakin löysin sen sielunkumppanini ja puuttuvan puoliskoni, ja jos olisin taipuvainen uskomaan sen suuntaisiin asioihin, väittäisin, että aavistus hänestä ja tästä suhteesta oli se voima, joka pakotti lähtemään.
En ole ylpeä, mutta mitään en kadu.
AP kysyy: oliko sulla noihin aikoihin muuten ns. 30 kriisin merkkejä?
Minulla samanlainen tilanne jopa vähän samoilla spekseillä. Rakastan miestäni, mutta olen alkanut miettimään, miten pitkälle rakkaus riittää. Pelkään, että se vain hiipuu vähitellen pois ja juuri ne ärsyttävät puolet sieltä saavat minut vähitellen inhoamaan miestä. Mieheni on myös nörtti, vakava ja rauhallinen (tosin harrastaa paljon liikuntaa) ja siten täysin minun vastakohtani. Joskus se tuntuu tosi hyvältä, että toinen täydentää minua ja joskus tekisi mieli pomppia tasajalkaa, ravistella toista ja pakottaa toinen vaikka hassuttelemaan ja pelleilemään. Mutta ei niin ei.
Kahdestaan meillä on aina hauskaa, mutta lapset on jotenkin olleet liikaa meidän parisuhteelle ja miehen luonteelle. Pelkään, että katkeroidun miehelle ennen kuin lapset ovat paljon isompia ja sen jälkeen mikään ei enää auta. Mieheni on hyvä, ihana, älykäs mies ja hyvä kumppani monelle naiselle. Tuntuu vähän väärältä pitää häntä itselläni, vaikka en osaa tarpeeksi arvostaa häntä.
Ollaan miehen kanssa puhuttu näistä tunteista ja vähän samoja fiiliksiä on hänelläkin. Yhteinen tulevaisuus pelottaa, että mitäs jos vain lakkaan rakastamasta häntä eikä hän tee minua enää yhtä onnelliseksi kuin ennen. Kai nyt viimein 35v on tullut aika kunnolla sisäistää ajatus, ettei kukaan muu saa tai voi tehdä minua onnelliseksi kuin minä itse. Ollaan miehen kanssa myös puhuttu, että nyt on meidän molempien tullut aika päättää, pystyykö toisen hyväksymään sellaisena kuin tämä on ja lakata toivomasta toisen muuttumista joiltakin osin vai halutaanko lähteä etsimään parempaa puolisoa.
Ei, ei kukaan koskaan, ei, ei parempaa voi löytää!