Millaisia huolia sinulla on tällä hetkellä?

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään huolia vain mahdollisuuksia ja ihana vapaus. Elän unelmaani sillä tähän pyrin ja pääsin. Tavoitelkaa tekin unelmaa.

Koko ajan, kultasein. Yleensä se unelmien huuma kestää vain hetken.

Itsellä jatkuvaa rahapulaa, ajoittaista jaksamattomuutta lasten kanssa, elämänkumppani kateissa. Muuten kaikki tosi kivasti.

Määräaikainen työ päättyy lokakuussa, sen jälkeen en tiedä mitä teen. Ahdistaa valmiiksi.

Parisuhteen tila on sellainen, että yhteinen tulevaisuus on hyvin epävarma. Olisin ehkä halunnut lapsen, mutta ikää jo 38 v. joten se siitäkin sitten. Ei vaan ole ollut sellaista niin tasapainoista suhdetta johon olisi voinut ajatella lasta. Samoin taloudellinen tilanne pätkätöineen ollut epävarma.

Elämä tuntuu merkityksettömältä. Työn lisäksi elämässä ei ole oikeastaan mitään mukavaa. Elämä valuu hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Putoan ansiosidonnaiselta peruspäivärahalle kesäkuun alusta. 

En ymmärrä, miten sen jälkeen elän. Ja töitä olen etsinyt niin aktiivisesti kuin ikinä saattaa. Ei huolita minnekään... pari kertaa olen haastatteluun päässyt, mutta ei tärpännyt. 

Olen jo 52-vuotias, niin ehkä yksinkertaisesti siitä kiinni. Työkokemusta on ja olen täysin terve. 

Nyt alan katsoa ihan yksityisten kotien lastenhoitopaikkoja, luulisi kesällä olevan tarvetta esim. pikkukoululaisten hoidolle. 

Kokemusta tästä? Ikä ja neljän lapsen äitiys voisi olla etukin, vaikka alan koulutusta ei ole. 

Olen saman ikäinen ja ollut viisi vuotta pois töistä syöpähoitojen vuoksi. Minun pitäisi etsiä uusi työ eli minusta tulee erittäin todennäköisesti työtön. Kyllä elämä hymyilee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Odotan yhtä päätöstä, se ratkaisee aika paljon asioita.

Sain juuri kielteisen terapiapäätöksen. Hyväksikäytettynä juuri hylätty terapiapäätös alleviivaa sitä hylkiöksijäämisen tunnetta.

Kunnallisella puolella raiskauksen uhria ei ymmärretä, päinvastoin lällätellään että oma vika. Ja että he ovat parempaa väkeä kun heille itselleen ei ole tapahtunut mitään. No totta varmaan, harvemmin **ttumainen päsmäri uhriksi joutuukaan tai eivät tunnekylminä välitä. Mutta hoitoalalle ei pitäisi hakeutua, jos on vahingoniloinen.

Tämä on niin totta. Sinun pitääkin luottaa siihen että itse tiedät mitä tapahtui ja pitää siitä kiinni. Julkinen terveydenhuolto on täynnä haahkoja jotka vaan odottavat tilaisuuttaan päästä raiskattujen itsetuntoon käsiksi. Ole sille portaalle hyvin niukka vain hoitaen asiat. Älä odota niiltä yhtään mitään.

Taistele tiesi terapiaan sillä se on hyvä tuki. Ellet pääse ala itse rakentaa itseäsi ja anna piut paut noille haahkoille.

Joku hyvä lääkäri kyllä tajuaa asiasi näe vaivaa löytääksesi sellaisen. Pidä itsesi hyvässä kunnossa sillä se auttaa kestämään iskuja.

Vierailija kirjoitti:

Joudun valitsemaan, ketkä alaisistani irtisanotaan. Tiedän kyllä, että helppo minun on pöydän tällä puolella ja että minulle maksetaan paljon, jotta teen näitä päätöksiä, mutta vittu saatana (anteeksi) tämä on ihan helvettiä. Päätös on tehtävä ensi viikolla ja tässä ei vain voi voittaa.

Kyllä ne pärjää, mutta tuli mieleen, että ehkä sullekin maksetaan liikaa.

Vierailija kirjoitti:

Joudun valitsemaan, ketkä alaisistani irtisanotaan. Tiedän kyllä, että helppo minun on pöydän tällä puolella ja että minulle maksetaan paljon, jotta teen näitä päätöksiä, mutta vittu saatana (anteeksi) tämä on ihan helvettiä. Päätös on tehtävä ensi viikolla ja tässä ei vain voi voittaa.

Olen pahoillani. En voisi tehdä mitään tuollaista.

Minut irtisanottiin yt-neuvotteluissa, kun olin ollut alle vuoden pois syöpähoitojen ja aivoleikkauksen vuoksi. Muistelen edelleen "lämmöllä" työnantajaani. Irtisanomisen tehnyttä ihmistä vastaan minulla ei ole mitään, koska hän teki työtään ja oli pahoillaan tilanteesta.

Synnytys jännittää, muutto kaduttaa, vauva-arki pelottaa ja jännittää vaikka raskaus on toivottu ja onnellinen asia enkä malta odottaa että saan vauvan syliini. Rahahuolet stressaavat.

Pelkään kuolevani ennenkuin nuorinkin lapsistani täyttää 10 vuotta. Olisi vielä niin paljon opetettavaa, tuettavaa ja rakastettavaa.

Uskon, että en saa töitä enää koskaan. Olen opiskellut 3 ammattia, mutta työkokemusta en ole saanut. Olen erityislapsen (nyt murrosikäinen) yksinhuoltajaäiti, ja lapsi on todella kuormittava ja vaativa kasvatettava. Käyn kurssilla päivisin, iltaisin koitan suorittaa opintoja ja lukea pääsykokeisiin. Syksyllä aloitan uuden koulun, mutta en tiedä onko se aivan turhaa. Olen niin stressaantunut ja väsynyt, että mielenterveys alkaa olla heikoilla. Olen ollut vuosikausia kuormituksessa, ja  ihmettelen miten olen vielä järjissäni.

Kaikista pahinta on se, ettei tulevaisuudella ole mitään annettavaa minulle. Täällä kotona vankilassa rupsahdan yksinäisenä. On vaikeaa yrittää pitää sisua ja elämäntahtoa yllä. Minulla ei ole mitään mukavaa elämässäni, eikä mitään tukea ja apua, eikä ihmissuhteita. En saa iloa mistään. Ei vain jaksaisi tarpoa suossa. Kotini on ruma, rapistunut ja kaikki on vanhaa ja kierrätettyä ja huonokuntoista. Tänne ei kehtaisi pyytää ketään kylään, vaikka olisikin ystäviä. Olen köyhä, mutta lapselle ostan kyllä kaikkea mitä hän tarvitsee. Itselleni en mitään, koska ei ole rahaa. Että sellaisia huolia.