Lue keskustelun säännöt.
Rokkimimmistä tuli huippunäyttelijä: ”Alkoholismini alkoi jo 25-vuotiaana”
23.04.2017 |
Sue Lemström sai vakityön teatterista 63-vuotiaana, kiitos Abban Bennyn ja Björnin. Hän ei piilottele elämänsä nurjia puolia: hän on hiv-positiivinen ja alkoholisti.
Tehdään vaan, mulla on nyt niin helvetin tylsää, näyttelijä Sue Lemström, 68, vastaa haastattelupyyntööni.
Sue Lemströmin ammattitaitoa pidetään huikeana teatterialalla, mutta silti hän on monille tuntematon nimi. Hän on tehnyt valtaosan rooleistaan ruotsin kielellä, eikä ole ”tuttu teeveestä”.
Huikea on Suen elämäntarinakin, jossa on ollut monta käännettä – hyvää ja pahaa.
Tapaamme kasvisravintolassa, jossa Sue tapaa usein syödä. Hän jäi elokuussa eläkkeelle Svenska teaternista, mutta kotona kokkailu ei häntä kiinnosta. Ei tosin eläkeläisenä oleminenkaan.
– Tämä on aivan hirveätä! Olen vain maannut sängyssä – ja dokannut. Mä olen alkoholisti, Sue sanoo kursailematta.
Sue Lemström on kuitenkin luultavasti ainoa näyttelijä, joka on saanut vakinaisen kiinnityksen teatteriin vielä 63-vuotiaana.
– Siitä olinkin vähän ylpeä. Ja mikä helpotus: saan nyt parempaa eläkettä. Ei se hyvä ole, mutta olisin muuten saanut vain 700 euroa.
Vakituisen työpaikan Sue Lemström sai vielä yli kuusikymppisenä, koska Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus halusivat hänet välttämättä Kristina från Duvemåla -musikaaliinsa Svenska teaterniin.
Palkkaansa Sue hoksasi tiedustella vasta sopimuksen kirjoittamisen jälkeen. Vierailevana näyttelijänä hän olisi tienannut enemmän 189 kertaa esitetystä musikaalista, minkä hän olettaa syyksi kiinnitykseensä, mutta tulipa parempi eläke ja työtä viideksi vuodeksi.
Jotakin Sue Lemströmin lahjakkuudesta kertoo se, että hän pääsi ruotsinkieliseen teatterikouluun vaikeasta lukihäiriöstään huolimatta – ja sai työpaikan iästään ja alkoholismistaan huolimatta.
Alkoholismiaan Sue ei peittele, eikä sitäkään että käytti ennen huumeita. Tosin vain mietoja.
– Jos joku tarjoaisi nyt jointin, kyllä mä sen edelleen ottaisin. Alkoholi on vaarallisempaa kuin marihuana, mutta silti kaljaa saa ruokakaupasta, hän sanoo.
Suelle sanottiin aikoinaan, että hänestä tulee vielä heroinisti. Ei tullut, hän ei ole tuntenut vetoa koviin huumeisiin. Mutta alkoholisti hänestä tuli, vaikka hän kuvitteli kaljan antavan vain yöunen.
– Alkoholismini alkoi jo 25-vuotiaana. Kun tulin esityksistä kotiin, olin aina niin ylikierroksilla, että otin pari kaljaa saadakseni unta. Siitä se alkoi.
Vuonna 2012 Sue meni hoitopaikkaan, jossa hänen piti päästä eroon juomisesta. Hän olikin kuivilla 3–4 kuukautta. Sitten tuli ensi-ilta, jonka juhliminen ei onnistunut selvänä.
Alkoholismiaan Sue ei selittele, eikä hän sitä häpeä. Ehkä sen juuret ovat lapsuudessa, ehkä yliherkkyydessä, ehkä aivokemiassa.
Sue oli viisivuotias, kun hänen isänsä kuoli. Sen jälkeen hän ei ole pystynyt nukkumaan heräilemättä, ei kertaakaan.
– Jos isä ei olisi kuollut, olisin luultavasti edustusrouva Kauniaisissa, Sue toteaa.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorena Sue oli rokkimimmi. Hän oli radiossa ensimmäisiä DJ:tä, tiskijukka Ylen ruotsinkielisessä Pop Time -ohjelmassa.
– Sekosin rock’n’rolliin jo 50-luvun lopulla, kun broidilla oli bändi. Sitten tuli Beatles – ah. Mutta kovin juttu mulle oli Rolling Stones, siihen sekosin täysin.
Ja arvatkaapa, kuka toi Hair-musikaalin Suomeen 1969? Sue maksoi kaverinsa kanssa 1000 markkaa musikaalin oikeuksista ja vuokraa Svenska teaternin näyttämöstä.
– Bändin kokosin kavereistani, Wigwamin alkuperäisistä soittajista. Pystyimme onneksi maksamaan bändille. Itse me ei saatu penniäkään, Sue muistaa hippivaiheestaan.
Pitkätukkaisia miesesiintyjiä etsittiin kadulta. Ja koska kohumusikaalissa oli häivähdys alastomuutta, tarvittiin lupa siveyspoliisilta.
Samana vuonna Sue oli perustamassa Skärgårdsteatern-yhdistystä, jolla on edelleen esityksiä saaristoissa.
Pienen teatteriroolin Sue oli saanut jo 17-vuotiaana Lilla Teaternissa, kun sitä johtivat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson.
– Bisse on ollut esikuvani, hän oli opettajani teatterikoulussa, Sue mainitsee.
Sitä Sue ei ole tiennyt, että Birgitta Ulfsson kehuu hänen ammattitaitoaan vastikään julkaistussa kirjassaan. Sue Lemström on näyttelijä, jonka roolit Ulfsson haluaa aina nähdä.
Lillanin vakinaisena näyttelijänä Sue oli neljä vuotta Asko Sarkolan johtajakaudella.
– Sitten sain tarpeeksi teatterista ja muutin pariksi vuodeksi kommuuniin Turun ulkosaaristoon. Kun alkoi tuntua, että keittiössä on liian monta ihmistä, lähdin vakinaiseksi näyttelijäksi Vaasaan.
Sue asui hetken aikaa lapsensa isän kanssa, mutta muuten hän on ollut aina sinkku.
– Lapsi on parasta mitä elämässäni on tapahtunut.
Sue oli 57-vuotias, kun hänestä tuli hiv-positiivinen. Tartunnan hän sai Etelä-Afrikassa, jossa hän oli teatteriryhmän kanssa esittämässä lastenteatteria.
– Hitsi, miten valtava elämänilo niissä lapsissa oli, Sue muistelee slummeissa tapaamiaan lapsia.
Hiv-tartunnastaan Sue ei halua tehdä numeroa, mutta ei hän myöskään sitä salaile. Häntä ihmetyttää, miksi hiv on edelleen tabu.
– Hivistä puhuminen on tärkeätä, jotta nuoret suojelisivat itseään, Sue toteaa.
Hän tarvitsee lääkitystä, mutta niin tarvitsevat monet muutkin erilaisiin sairauksiin.
– On lottovoitto olla hiv-positiivinen Suomessa, Sue kehuu saamaansa hoitoa.
Mutta, miksi Sue Lemström on näyttelijänä niin hyvä? 2013 Svenska teaternin yleisö vaikuttui hänen äidin roolistaan En Familj -näytelmässä. Yksi hänen merkittävimmistä rooleistaan oli Mary Tyronena Eugene O’Neillin näytelmässä Lång dags färd mot natt eli Pitkän päivän matka yöhön.
Pro Finlandia -mitalin Sue sai 2008.
– Olen hirvittävän epävarma, mutta näyttämöllä voin tehdä mitä vain, siellä mulla ei ole mitään rajoja. Unohdan kaiken muun ja ajattelen: tämä hetki ei tule takaisin, Sue kuvaa näyttelemistään.