Lue keskustelun säännöt.
Elämässäni on sellainen henkinen kasvun vaihe, etten tiedä kuinka pystyn käsittelemään tätä kaikkea. Elämä on ollut liian raskasta minunlaisele herkälle ihmiselle.
23.04.2017 |
Elämä tuntuu tällä hetkellä liian raskaalta.
Olen vihainen mutta en tiedä edes kelle vai itselleni. En ymmärrä miksi yhden ihmisen on täytynyt kestää näitä kaikkia asioita, joita olen kestänyt enkä tiedä ulospääsyä tai millä tavalla voisin auttaa itseäni. Mielestäni en ole ansainnut tätä taakkaa mitä kannan.
Nyt on ollut viime aikoina tunne, että minun on täytyy kirjoittaa ja avata elämääni jonnekin.
Olen ollut aina kiltti ja herkkä ihminen. Väliin mahtuu kyllä pitkä kausi kun piilotin sen herkkyyden viinaan ja vedin elämäni niin sanotusti risaiseksi.
Tarkotus se ei ollut mutta silloinkin voin niin huonosti etten tiennyt mitä teen ja moni tekijä sai minut tähän pisteeseen.
En ole kuitenkaan koskaan satuttanut ketään ja olen aina ollut vähän hiljaisempi tyttö ja sydän ollut aina mukana kaikesta huolimatta.
Tahdon kertoa elämästäni tarkemmin.
Jo lapsuusaikani kärsin epävakaasta elämästä. Vanhempani kokivat kovia, oli mielenterveysongelmia ja alkoholismia.
Näin ollen me lapset jäimme jotenkin henkisesti etäiseksi heistä. Suurin osa muistoista on niitä kun he olivat humalassa.
Olivat kyllä eronneet mutta kun olimme äidillä, niin hän käytti paljon alkoholia, toi humalassa eri miehiä kotiimme (usein "nukuin" vieressä kun harrastivat seksiä) ja kännissä oli muutenkin sellainen piru, että jokainen ihminen oli vääränlainen, häntä oli mielestään kohdeltu kaltoin ja haastoi riitaa kaikkien kanssa.
Se vaikutti meihin lapsiinkin. Oli niin aggressiivinen ja todella arvaamaton sekä pelottava humalassa.
Ei ollut väkivaltainen (joskus kyllä puri lapsuudessa ja muistan ne hetket kun eilisen) Todella alistava ja väheksyvä ihminen humalassa.
Isän luona ollessamme hän teki ruuan ja lähti baariin. Tuli takaisin syömään ja laittoi taas ruuan ja lähti baariin. Aina kun ei ollut baarissa niin kalja oli kuitenkin kädessä.
Aina joi mutta onneksi ei ollut humalassa mitenkään inhottava.
Ei kuitenkaan koskaan aidosti läsnä enkä osannut pitää isänä kun tuntui niin etäiseltä henkilöltä.
Nykyään loukkaantuu kun kuulee äidiltäni asioitani joita en voi hänelle kertoa koska en tunne häntä tarpeeksi hyvin enkä tiedä hänen suhtautumistaan.
Kerron vain ne hyvät jutut koska olen huomannut ettei kestä negatiivisia asoita ja pettyy helposti.
Joka tapauksessa olen molempiin hyvissä väleissä ja olen vielä parikymppisenäkin jatkuvasti heistä huolissani eikä meno ole muuttunut juuri mihinkään.
Meillä oli hyvänä tukena ja esimerkkinä isovanhemmat mutta hekin muuttivat kauas pois kun olimme lapsia ja lopulta etäännyimme heistä lähes kokonaan.
No tästä alkoi se todellinen yksin pärjääminen ja elämä on ollut enemmän ja vähemmän kurjaa sen jälkeen.
Minulla oli hyvin kavereita lapsena ja kun menin uuteen kouluun niin koin pientä kiusaamista. Tämä ei kuitenkaan koskaan elämääni häirinnyt.
Kuvittelin ansaitsevani sen koska olin kuitenkin lihava ja pidin itsekin itseäni epänormaalina. Söin lohduksi ja varastin rahaa karkkeihin yms.
Ylä-asteelle päästyä tuli kuvioon syömishäiriö, ryyppääminen ja tupakointi.
Aika kliseistä tietenkin kun perheessä oli ongelmia. Äiti painoi töitä uupumukseen saakka ja ryyppäsi isäpuolen kanssa kaiken vapaa-aikansa, sisko oli vakavasti sairas ja me loput kolme lasta yritettiin pitää perheessä ilo yllä ja olimme sopeutuneet koko tilanteeseen.
Kyllä isäpuolikin tsemppasi ja oli hyvä meille selvinpäin.
Kuitenkin aloimme hajoamaan perheenä, etäännyimme ja asiat vain pahentui.
Teksti jatkuu....
Kommentit (27)
Olet oikealla tiellä. Lepää ja ole armollinen itsellesi, hoida itseäsi niin hyvin kuin osaat. Kun on tapahtunut elämässä paljon, niin on ihan luonnollista, että kaikki on sekavaa ja jäsentymätöntä. Sinulla on kuitenkin kyky ja halu käsitellä asioita, ajan kanssa palaset asettuvat paikoilleen. Sitä ei tarvitse kiirehtiä. Kaikkea hyvää sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oletpa jaksanut hienosti ponnistaa rankoista olosuhteista <3
Rukoilen puolestasi ja toivon, että pystyt itsekin turvautumaan Jeesukseen ja eheytymään hänen avullaan! Voimia ja siunausta!
Nyhän sinulla on mennyt hyvin. Työpaikka ja ihmissuhteita. Ei minullakaan lapsuus ja nuoruus parasta aikaa ollut mutta kaikki loppuu aikanaan. Sitten otin ihan väärän miehen mutta erosin. Lapsia on.
Täytyy elää hetkessä, kohta syömme, katsotaan telkkua, ulkoillaan. Huomenna on arki ja sellaiset asiat, tänään rentodutaan. Ollaan hengissä ja terveitä, muulla ei ole väliä.
Jotenkin tuli sellainen fiilis, että elät liikaa mennessä. Vaikka yrittäisin muistella omaa lapsuuttani, kouluaikoja ja lapsuuden perhe elämää, niin en muistaisi noin yksityiskohtaisesti. Olet ehkä miettinyt vähän liikaakin noita menneitä aikoja ja tapahtumia, syitä ja seurauksia. Kyllähän sitä sanotaan, että menneisyyden vääryydet pitää käsitellä mutta mielestäni on yhtä tärkeää UNOHTAA ja jättää ne taaksensa. Vähemmästäkin uupuu, jos noita miettii, muistelee, analysoi ja käsittelee. Elämässä pitää kuitenkin mennä eteenpäin, ei taaksepäin. Kokeile käyttää energiaa ja aikaa tulevaisuuden rakentamiseen. Haaveile, suunnittele ja tee tavoitteita, joihin ponnistelet pienin askelin.
Miten hyväksyä omat heikkoutensa ajat sortumatta kuitenkaan saamattomuuteen? Minulla on toisenlainen, mutta surullinen ja vaikea historia. Olen ollut epätoivoinen ja ahdistunut ja kykenemätön. Oma ajatukseni on, että pitää olla realisti. Silkalla tsempillä ei saa aikaan kuin turhia toiveita. Jos voimat ovat vähissä, niin ne tosiaan ovat vähissä, ei niitä saa lisää kauniilla puheilla kuin ehkä hetkeksi. Sen sijaan kannattaa muistaa, että hyvä toteutuu elämässä pienin vallinnoin ja asia kerrallaan. Harvoin elämä paranee kerralla. Jos joka päivä jaksaa tehdä jotakin rakentavaa, niin siitä se tolpilleen pääseminen seuraa. Ja kun saavuttaa jotakin hyvää, niin siitä ehkä jo voimaa saakin.
Olen myös ajatellut, että olisi hyvä viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joilla pyyhkii pääpiirteissään hyvin. Tottahan toisista murheenlapsista saa vertaistukea ja sitäkin tarjotaan. Kuitenkin yhteydet kohtalaisesti menestyviin ihmisiin saattaa avata ovia. Ja menestyvällä en nyt tarkoita omaisuuksien ja maineen haalineita, vaan tavallisia ihmisiä, joilla ei ole suurensuuria taakkoja.
Summa summarum: vaikka pidät itseäsi kunnianhimoisena, niin muista tavoitteiden kohtuullisuus. Et mitenkään jaksa muuttaa koko elämääsi kerralla. Sen sijaan on suotavaa iloita vähäisistä hyvistä muutoksista. Siitä se paraneminen, voimaantuminen ja toipuminen minun ymmärrykseni mukaan lähtee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuli sellainen fiilis, että elät liikaa mennessä. Vaikka yrittäisin muistella omaa lapsuuttani, kouluaikoja ja lapsuuden perhe elämää, niin en muistaisi noin yksityiskohtaisesti. Olet ehkä miettinyt vähän liikaakin noita menneitä aikoja ja tapahtumia, syitä ja seurauksia. Kyllähän sitä sanotaan, että menneisyyden vääryydet pitää käsitellä mutta mielestäni on yhtä tärkeää UNOHTAA ja jättää ne taaksensa. Vähemmästäkin uupuu, jos noita miettii, muistelee, analysoi ja käsittelee. Elämässä pitää kuitenkin mennä eteenpäin, ei taaksepäin. Kokeile käyttää energiaa ja aikaa tulevaisuuden rakentamiseen. Haaveile, suunnittele ja tee tavoitteita, joihin ponnistelet pienin askelin.
Minkä eniten haluaa unohtaa, sen varmimmin muistaa. Eikä menneiden ajattelemisesta noin vain jonkin nettikeskustelun hyvää tarkoittavan kommentin vuoksi pääse. Lisäksi pitää muistaa, että nykyisyys rakentuu menneisyydelle. Puhtaalta pöydältä aloittaminen on täysin mahdotonta. Siitä olen samaa mieltä, että tulevaisuutta rakennetaan pienin askelin. Onnistumiset tuovat helpotusta menneisyyden aiheuttamaan tuskaan vähä vähältä.
Olen tietoinen siitä, että ajattelen menneisyyttäni liikaa. En vain jotenkin osaa olla ajattelematta sitä, olen niin vihainen toisinaan siitä kaikesta.
Ja häpeän määrä on valtava.
Lisäksi koska identiteettini on kärsinyt niin paljon ja huono itsetuntoni vaikuttaa kaikkeen niin nämä asiat tulee väistämättä mieleen. Jokaisessa asiassa.
Ihmissuhteissa mietin olenko tarpeeksi hyvä, miten joku voi minua rakastaa aidosti ja töissä tunnen syyllisyyttä, etten ole tarpeeksi hyvä vaikka kaiken järjen mukaan sopimusta ei oltaisi jatkettu jos en olisi.
Pieni paniikki olemassaoloni merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta on päällä.
Lisäksi kun olen vielä hiljainen ja kömpelö niin se vielä saa minut jotenkin häpeämään itseäni lisää.
Olen jälleen vääränlaisessa suhteessa.
Vanhemman miehen kanssa.
Hän on hyvä ja tarpeellinen ystävä minulle ja menestynyt, kuuntelee ja tukee mutta meidän ei pitäisi olla suhteessa.
Koskaan en voi näyttäytyä alasti kenenkään nähden, on sosiaalista pelkoa, jatkuvat mielialan vaihtelut ja käyn ylikierroksilla.
Minulla on peliriippuvuus ja olen hyvin radikaali ihminen.
Niin kun tuo mies sanoi, että olen radikaali kaikessa.
Koskaan en löydä sitä tasapainoa.
Minun pinnan alla kuohuaa jatkuvasti.
Vaikka yritän rauhottua mutta en ymmärrä miksi minun täytyy olla tällainen.
Ulkopuolisten silmään näytän vain epävarmalta ja hiljaiselta.
Siksi terapia ja sen takia luultavasti tuo menneisyys piinaa kun tämä nykyhetki tuntuu niin inhottavalta häpeän ja muun vuoksi josta syytän menneisyyttä,
En siis ole hyväksynyt etenkään itseäni.
Siinä se ongelma taitaa olla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on vaikea elämä ollut myös. Minut syyllistetään vielä kaiken päälle, sua sentään ei syyllistetä varmaankaan, ainakin sait yläpeukkuja, annas olla kun minä kerron, niin täällä kaikki hyljeksii ja alkaa kiusaamaan.
Lyhennettynä: kaksi vuotiaasta asti insestin uhri, ( ei yhdyntää, vaan veljen sairasta käytöstä, seksuaalista häirintää ja lopulta yhdynnänkin yrittämisiä.) koulukiusattu, lapset eri miehille,jotka pettivät ja yksi murhattiin, lapseni otettiin huostaan mitättömin syin, narsistin uhrina, skitsofreniaa sairastavan uhrina, luottotiedoton, lopulta yksin ja eheytymässä. (Ei alkoholia eikä muutakaan), olen uskossa. Insestin oireet ovat kaikkea tätä.
Tänä päivänä: avioliitossa, omakotitalossa, lapset kotona, yliopistossa opiskelen opettajaksi, mies töissä terveyskeskuksessa, tasapainoinen perhe. Yhdistys, jossa autamme nuoria. Tämä kaikki on mahdollista Jeesuksen avulla. Meillä on ihanaa elämää! Olen saanut pitää yksityistuntejakin kotonani ja opetuksestani tykätään palautteiden mukaan. Luottotiedot ovat jo kunnossa, velat (elatusmaksut) vanhentuivat 15 vuodessa. Opintolaina maksettu, asuntolainaa jäljellä. Sain ajokortin 38vuotiaana, ostimme minulle tila auton, johon mahtuu kaikki 7 lastamme.(2 minun ja viisi yhteistä.)
Käräjäoikeus totesi huostaanoton virheellisin syin tehdyksi vajaalla/olemattomalla todistuksella. Sain nekin korjattua, entinen mieheni oli keksinyt kaikkea sossuun...
Nykyinen puolisoni on minun unelma ja Jumalan johdatus samoin minä hänelle. Hänellä on olllut vain yksi nainen elämässään joka kuoli kolarissa. Ei lapsia siitä liitosta. Eihän tämäkään pitäisi olla mahdollista mutta Jumala sanoo sanassaan,että hän korottaa alhaisen ja antaa hyljätyn olla iloisena lasten äitinä. Nuoruuden pilkkaa sinä et muista ja että joka häneen turvaa, saa armon! Suosittelen uutta elämää Jeesuksessa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen tietoinen siitä, että ajattelen menneisyyttäni liikaa. En vain jotenkin osaa olla ajattelematta sitä, olen niin vihainen toisinaan siitä kaikesta.
Ja häpeän määrä on valtava.Lisäksi koska identiteettini on kärsinyt niin paljon ja huono itsetuntoni vaikuttaa kaikkeen niin nämä asiat tulee väistämättä mieleen. Jokaisessa asiassa.
Ihmissuhteissa mietin olenko tarpeeksi hyvä, miten joku voi minua rakastaa aidosti ja töissä tunnen syyllisyyttä, etten ole tarpeeksi hyvä vaikka kaiken järjen mukaan sopimusta ei oltaisi jatkettu jos en olisi.
Pieni paniikki olemassaoloni merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta on päällä.
Lisäksi kun olen vielä hiljainen ja kömpelö niin se vielä saa minut jotenkin häpeämään itseäni lisää.
Olen jälleen vääränlaisessa suhteessa.
Vanhemman miehen kanssa.
Hän on hyvä ja tarpeellinen ystävä minulle ja menestynyt, kuuntelee ja tukee mutta meidän ei pitäisi olla suhteessa.
Koskaan en voi näyttäytyä alasti kenenkään nähden, on sosiaalista pelkoa, jatkuvat mielialan vaihtelut ja käyn ylikierroksilla.
Minulla on peliriippuvuus ja olen hyvin radikaali ihminen.
Niin kun tuo mies sanoi, että olen radikaali kaikessa.
Koskaan en löydä sitä tasapainoa.
Minun pinnan alla kuohuaa jatkuvasti.
Vaikka yritän rauhottua mutta en ymmärrä miksi minun täytyy olla tällainen.
Ulkopuolisten silmään näytän vain epävarmalta ja hiljaiselta.Siksi terapia ja sen takia luultavasti tuo menneisyys piinaa kun tämä nykyhetki tuntuu niin inhottavalta häpeän ja muun vuoksi josta syytän menneisyyttä,
En siis ole hyväksynyt etenkään itseäni.
Siinä se ongelma taitaa olla.
Ap
Sinun minuutesi täytyy rakentaa uudestaan. Se lähtee ihan alkutekijöistä, monesti tässä tarvitaan psykologia apuna. Minuus rakentuu perustarpeille ja sen päälle asettuville elementeille. (Tarvehierarkia).
Elämäsi vaiheet ja ikäkaudet voidaan käydä läpi/elää uudestaan. Aina on toivoa!
Terv, opettaja opiskelija, tuossa yllä kerroin itsestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tietoinen siitä, että ajattelen menneisyyttäni liikaa. En vain jotenkin osaa olla ajattelematta sitä, olen niin vihainen toisinaan siitä kaikesta.
Ja häpeän määrä on valtava.Lisäksi koska identiteettini on kärsinyt niin paljon ja huono itsetuntoni vaikuttaa kaikkeen niin nämä asiat tulee väistämättä mieleen. Jokaisessa asiassa.
Ihmissuhteissa mietin olenko tarpeeksi hyvä, miten joku voi minua rakastaa aidosti ja töissä tunnen syyllisyyttä, etten ole tarpeeksi hyvä vaikka kaiken järjen mukaan sopimusta ei oltaisi jatkettu jos en olisi.
Pieni paniikki olemassaoloni merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta on päällä.
Lisäksi kun olen vielä hiljainen ja kömpelö niin se vielä saa minut jotenkin häpeämään itseäni lisää.
Olen jälleen vääränlaisessa suhteessa.
Vanhemman miehen kanssa.
Hän on hyvä ja tarpeellinen ystävä minulle ja menestynyt, kuuntelee ja tukee mutta meidän ei pitäisi olla suhteessa.
Koskaan en voi näyttäytyä alasti kenenkään nähden, on sosiaalista pelkoa, jatkuvat mielialan vaihtelut ja käyn ylikierroksilla.
Minulla on peliriippuvuus ja olen hyvin radikaali ihminen.
Niin kun tuo mies sanoi, että olen radikaali kaikessa.
Koskaan en löydä sitä tasapainoa.
Minun pinnan alla kuohuaa jatkuvasti.
Vaikka yritän rauhottua mutta en ymmärrä miksi minun täytyy olla tällainen.
Ulkopuolisten silmään näytän vain epävarmalta ja hiljaiselta.Siksi terapia ja sen takia luultavasti tuo menneisyys piinaa kun tämä nykyhetki tuntuu niin inhottavalta häpeän ja muun vuoksi josta syytän menneisyyttä,
En siis ole hyväksynyt etenkään itseäni.
Siinä se ongelma taitaa olla.
ApSinun minuutesi täytyy rakentaa uudestaan. Se lähtee ihan alkutekijöistä, monesti tässä tarvitaan psykologia apuna. Minuus rakentuu perustarpeille ja sen päälle asettuville elementeille. (Tarvehierarkia).
Elämäsi vaiheet ja ikäkaudet voidaan käydä läpi/elää uudestaan. Aina on toivoa!
Terv, opettaja opiskelija, tuossa yllä kerroin itsestäni.
Vielä tekee mieleni mainita, että voisiko sinulle olla apua kognitiivisesta psykoterapiasta?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on vaikea elämä ollut myös. Minut syyllistetään vielä kaiken päälle, sua sentään ei syyllistetä varmaankaan, ainakin sait yläpeukkuja, annas olla kun minä kerron, niin täällä kaikki hyljeksii ja alkaa kiusaamaan.
Lyhennettynä: kaksi vuotiaasta asti insestin uhri, ( ei yhdyntää, vaan veljen sairasta käytöstä, seksuaalista häirintää ja lopulta yhdynnänkin yrittämisiä.) koulukiusattu, lapset eri miehille,jotka pettivät ja yksi murhattiin, lapseni otettiin huostaan mitättömin syin, narsistin uhrina, skitsofreniaa sairastavan uhrina, luottotiedoton, lopulta yksin ja eheytymässä. (Ei alkoholia eikä muutakaan), olen uskossa. Insestin oireet ovat kaikkea tätä.
Tänä päivänä: avioliitossa, omakotitalossa, lapset kotona, yliopistossa opiskelen opettajaksi, mies töissä terveyskeskuksessa, tasapainoinen perhe. Yhdistys, jossa autamme nuoria. Tämä kaikki on mahdollista Jeesuksen avulla. Meillä on ihanaa elämää! Olen saanut pitää yksityistuntejakin kotonani ja opetuksestani tykätään palautteiden mukaan. Luottotiedot ovat jo kunnossa, velat (elatusmaksut) vanhentuivat 15 vuodessa. Opintolaina maksettu, asuntolainaa jäljellä. Sain ajokortin 38vuotiaana, ostimme minulle tila auton, johon mahtuu kaikki 7 lastamme.(2 minun ja viisi yhteistä.)
Käräjäoikeus totesi huostaanoton virheellisin syin tehdyksi vajaalla/olemattomalla todistuksella. Sain nekin korjattua, entinen mieheni oli keksinyt kaikkea sossuun...Nykyinen puolisoni on minun unelma ja Jumalan johdatus samoin minä hänelle. Hänellä on olllut vain yksi nainen elämässään joka kuoli kolarissa. Ei lapsia siitä liitosta. Eihän tämäkään pitäisi olla mahdollista mutta Jumala sanoo sanassaan,että hän korottaa alhaisen ja antaa hyljätyn olla iloisena lasten äitinä. Nuoruuden pilkkaa sinä et muista ja että joka häneen turvaa, saa armon! Suosittelen uutta elämää Jeesuksessa!
Vau! Kiitos kun kerroit tarinasi!
Tuli jotenkin lämmin mieli kun sinä olet saanut kaikesta huolimatta asiat järjestykseen ja vaikutat onnelliselta. Aivan mahtavaa.
Menneisyytesi on todella raskas.
Mutta olen huomannut, että kuitenkin se elämä antaa myös.
Vaikka itse olen aika masentunut ajoittain ja todella eksyksissä niin ymmärrän luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyvät. Nyt tarvitsen vain voimaa löytää itseni.
Ja siihen minulla on muutamia apuvälineitä ja luotto siihen, että aina jotenkin se auttava käsi nostaa minua kun olen kaatumassa.
Itselleni on sattunut niin yllättäviä asioita murheiden keskellä joista saan olla kiitollinen! Olen niin yllättävistä tilanteista löytänyt oikeanlaisen ihmisen tielleni nykyään, joita tarvitsen ja jotka ymmärtävät.
Pidän näitä oikeasti tarkoituksena tapahtuakin, sillä enää pelkästään sattumiin on hankala uskoa.
Myös olen valoisampi ja nöyrempi jos uskon Jumalaan.
En ole täysin vielä tälle uskolle antautunut mutta aina sydän jollain tavalla tukeutuu häneen vaikeiden asioiden keskellä.
Uskon kyllä, että kaikella on tarkoituksensa.
Mutta olen myös todella vihainen välillä kun voimat ovat lopussa. Mutta se varmasti kuuluu asiaan.
Se pistää taas hetkeksi pysähtymään ja miettimään.
Nöyrtymään ja katsomaan eteenpäin.
Olen myös siitä todella onnellinen, että vaikka olen näin nuori (22-vuotias) niin jotenkin olen ymmärtänyt kasvaa kokemuksien myötä.
Tarkoitan, että minulla on myös onni ymmärtää muita ihmisiä ja rakkaus sekä kunnioitus muihin on kasvanut. Sekä ymmärrän paljon elämää näiden kokemuksien myötä.
Olen siis paljon oppinut ja myöskin saanut voitoksi näitä asioita.
Välillä tuntuu, että olen aivan liian herkkä tähän maailmaan mutta sitten olen myös siitä kiitollinen.
En haluaisi olla pinnallinen ihminen joka minä ehkä olisin jos en olisi kokenut näitä asioita.
Tahdon ymmärtää vielä paljon elämästä ja luulen, että minusta voi tulla sellainen ihminen joka saa tuntemaan muut rakastetuksi ja jaan hyvää.
Paljon on matkaa vielä jäljellä ja opittavaa.
Huomaan, että minun on taas parempi olo kun olen saanut kirjoittaa ja miettiä myös muiden näkökulmia.
Kiitos muillekin vastanneille.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen tietoinen siitä, että ajattelen menneisyyttäni liikaa. En vain jotenkin osaa olla ajattelematta sitä, olen niin vihainen toisinaan siitä kaikesta.
Ja häpeän määrä on valtava.Lisäksi koska identiteettini on kärsinyt niin paljon ja huono itsetuntoni vaikuttaa kaikkeen niin nämä asiat tulee väistämättä mieleen. Jokaisessa asiassa.
Ihmissuhteissa mietin olenko tarpeeksi hyvä, miten joku voi minua rakastaa aidosti ja töissä tunnen syyllisyyttä, etten ole tarpeeksi hyvä vaikka kaiken järjen mukaan sopimusta ei oltaisi jatkettu jos en olisi.
Pieni paniikki olemassaoloni merkityksellisyydestä ja tarpeellisuudesta on päällä.
Lisäksi kun olen vielä hiljainen ja kömpelö niin se vielä saa minut jotenkin häpeämään itseäni lisää.
Olen jälleen vääränlaisessa suhteessa.
Vanhemman miehen kanssa.
Hän on hyvä ja tarpeellinen ystävä minulle ja menestynyt, kuuntelee ja tukee mutta meidän ei pitäisi olla suhteessa.
Koskaan en voi näyttäytyä alasti kenenkään nähden, on sosiaalista pelkoa, jatkuvat mielialan vaihtelut ja käyn ylikierroksilla.
Minulla on peliriippuvuus ja olen hyvin radikaali ihminen.
Niin kun tuo mies sanoi, että olen radikaali kaikessa.
Koskaan en löydä sitä tasapainoa.
Minun pinnan alla kuohuaa jatkuvasti.
Vaikka yritän rauhottua mutta en ymmärrä miksi minun täytyy olla tällainen.
Ulkopuolisten silmään näytän vain epävarmalta ja hiljaiselta.Siksi terapia ja sen takia luultavasti tuo menneisyys piinaa kun tämä nykyhetki tuntuu niin inhottavalta häpeän ja muun vuoksi josta syytän menneisyyttä,
En siis ole hyväksynyt etenkään itseäni.
Siinä se ongelma taitaa olla.
ApSinun minuutesi täytyy rakentaa uudestaan. Se lähtee ihan alkutekijöistä, monesti tässä tarvitaan psykologia apuna. Minuus rakentuu perustarpeille ja sen päälle asettuville elementeille. (Tarvehierarkia).
Elämäsi vaiheet ja ikäkaudet voidaan käydä läpi/elää uudestaan. Aina on toivoa!
Terv, opettaja opiskelija, tuossa yllä kerroin itsestäni.Vielä tekee mieleni mainita, että voisiko sinulle olla apua kognitiivisesta psykoterapiasta?
Itseasiassa kelan tukemaan psykoterapiaan olen hakeutumassa :)
Toivottavasti se on se, joka saa nämä palaset menneisyyden kanssa viimein kasaan.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin tuli sellainen fiilis, että elät liikaa mennessä. Vaikka yrittäisin muistella omaa lapsuuttani, kouluaikoja ja lapsuuden perhe elämää, niin en muistaisi noin yksityiskohtaisesti. Olet ehkä miettinyt vähän liikaakin noita menneitä aikoja ja tapahtumia, syitä ja seurauksia. Kyllähän sitä sanotaan, että menneisyyden vääryydet pitää käsitellä mutta mielestäni on yhtä tärkeää UNOHTAA ja jättää ne taaksensa. Vähemmästäkin uupuu, jos noita miettii, muistelee, analysoi ja käsittelee. Elämässä pitää kuitenkin mennä eteenpäin, ei taaksepäin. Kokeile käyttää energiaa ja aikaa tulevaisuuden rakentamiseen. Haaveile, suunnittele ja tee tavoitteita, joihin ponnistelet pienin askelin.
Kirjoitat ihan asiaa, on tärkeä keskittyä hyviin asioihin ja haaveisiin. Mutta luulen, että ap:n on ensin purettava traumansa ja käsiteltävä kaikki menneisyydessä koettu ennen kuin pääsee todella vapaaksi. Muuten jää kyteviä haavoja, jotka posahtaa jossain vaiheessa elämä. Voimia suuresti ap:lle!
Herättihän tämä paljon ajatuksia ja paljon myötätuntoa.
Hyvä, että voit terapiassa näitä käsitellä. Ehkä sieltä nyt, kun ulkoisesti helpompaa, nousevat ne menneet pintaan.
Toivon sinulle hyvää, että jaksat.
Kai sitä täytyy surra se menetetty lapsuus.
Omasta mielestäni ihmisellä ei ole mahdollista saada edes terapian kautta onnellista lapsuutta. Joku terapian suuntahan sitä lupaa.
Itse ajattelen, että ne tunteet voi käydä lävitse keinotekoisesti ja sitten surra se asia.
Ongelmahan on se, että tässä maailmassa ei oikein ymmärretä näitä.
Minä aloin meneen omia menojani enkä koskaan kertonut kenellekkään mitään olostani tai taustastani juurikaan.
Varastelin kaupoista ja yritin saada hyväksyntää todella väärillä tavoilla.
Uudet ystävät ja ryyppääminen oli mahtavaa.
Itsetuntoa ei ollut ja vanhemmatkin lapsuudesta saakka olivat piikitelleet jatkuvasti painoani.
Syömishäiriö tuntui myös ihanalta ja aloin saamaan ensimmäistä kertaa kehuja myös vanhemmilta, että miehiltä.
Aloin myös alkoholisoitumaan pahasti ja kohta löysin itseni vanhempien miesten kainaloista. Olin aina vääränlaiseen ihmisten lakanoissa ja miehet olivat minua reilusti vanhempia.
Rakastuin heistä yhteen ja monta vuotta kestin sitä alistamista, pettämistä, raivoa, hyväksikäyttöä, haukkumista ja lopulta väkivaltaa.
Samaan aikaan äitini seurusteli uuden miesystävänsä kanssa, jotka haukkuivat minua ja olivat väkivaltaisia.
Äitiä myös pahoinpideltiin ja muutenkin hänen elämässä oli todella huonossa kunnossa sillon.
Aina olivat kännissä ja jouduin muuttamaan alaikäisenä pois kotoa.
Olin lopulta myös todistajana käräjillä ja äidin miesystävä joutui vankilaan, luojan kiitos.
Sisarukset olivat lähteneet siis vuosia sitten jo omilleen kun ovat vanhempia.
No tässä kun olin alkoholisoitunut, raha-vaikeuksissa, huonossa suhteessa, abortti eikä muutenkaan tuntunut valoisalta niin olin luovuttaa.
Olin kestänyt aivan liikaa ja liian pitkään. Yritin itsemurhaa.
Ihme kyllä, en kuollut.
Rauhotuin tuon jälkeen kyllä ja jotenkin sain itselleni ammatin tuossa sivussa opiskeltua ja suunnittelin uutta itsemurha yritystä.
Sitten tuli elämän käännekohta kuin taivaalta ja pääsin pois. Otin tilaisuuden vastaan ja lähdin kaupungista pois ja töihin.
Ammatti oli vielä sellainen, jota olen aina rakastanut ja haaveillut kehittyväni tällä alalla.
Itseasiassa olin todella kiitollinen ja pärjäsin pitkään aika hyvin.
Yritin olla mahdollisimman hyvä ja tunnollinen työntekijä. Sain työkavereista muutaman ystävän ja muutenkin oli ihana "hengittää".
Ei alkoholia, ei huonoja ihmissuhteita.
Ulosotto oli ainoa joka vaivasi mutta ei lyönyt.
Olin yksin ja yritin pärjätä.
Jossain vaiheessa kuitenkin tunsin masentuvani ja aina oli jotenkin riittämättömyyden tunne. Etten ollut tarpeeksi ja olen hyvin vaativa itseäni kohtaan. Menneisyyden takia varmaan.
Ja se menneisyys vaivaa pahasti..
Joten hakeuduin terapiaan ja samalla minulla oli uusi suhde meneillään ja uusi työpaikka.
Nyt olen ollut aika sekaisin tästä kaikesta ja väsynyt. Minulla on sairaus joka itsessään jo väsyttää.
Jotenkin tuntuu, että kävin todella pitkään ylikierroksilla ja yritin kaikkeni töissä. Lisäksi oli suuria tunteita meneillään ja tällä hetkellä olen sairaslomalla. Uupumuksesta.
Ja olen pettynyt itseeni.
Sillä olen yrittänyt niin paljon saada tämän kaiken toimimaan.
Olen syönyt terveellisesti ja liikkunut.
Jotenkin tuntuu kuitenkin ettei elämässäni ole mitään järkeä.
En osaa käsitellä näitä asioita.
Olen ihan kiitollinen tästä kaikesta ja olen valtavan vahva ollut ja kasvanut paljon ihmisenä mutta nyt tunnen itseni todella heikoksi.
Olen välillä vihainen miksi kaiken piti mennä näin...
Olenko jo epäonnistunut?
Tai kun tästä nousen vielä ja terapia alkaa, nin minulla on kasvaneena ihmisenä hyvät mahdollisuudet ihanaan elämään?
Minä olen kunnianhimoinen ja tahdon tästä nousta mutta voimattomuus ja epätoivo on nyt todella pinnalla valitettavasti.
Välillä tuntuu, että minä olen elämän oma räsynukke
Säälittävää mutta joskus tunnen näin.
Herättikö tämä teksti mitään ajatuksia?