Olen masentunut, mutta olo paranee aina, kun menee kahvilaan lehden ääreen kupposelle ja näkee ihmisvilinää ulkona

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta käy hyvin ilmi, miten masentuneet voi jakaa kahteen porukkaan: niihin jotka oikeasti haluavat kuntoutua ja toipua. Jotka ovat valmiita ottamaan pieniä askeleita parempaa huomista kohti, vaikka se ei helppoa ole. Ovat myös varsin tietoisia sairaudestaan ja sen mukanaan tuomista haasteista, mutta eivät silti ole täysin luovuttaneet ja ovat valmiita ITSE tekemään tilanteelleen sen mikä on mahdollista.

Tää toinen porukka on taas niin täyttä myrkkyä kuin olla ja voi. Joka ikinen neuvo torpataan ja isketään maahan, tulkoon se neuvo sitten keltä tahansa. Esimerkiksi lääkärit yleisesti ohjeistavat, että masentuneen tulee hakeutua (halusipa tai ei) ihmisten ilmoille. Myrkkyporukalla on "varaa" torpata tämäkin neuvo perusteella "mä vertaan ulkona itseäni terveisiin ihmisiin". Tällä logiikalla heidän ei varmaan pitäisi pyöriä netissäkään, sillä kyllä täällä ne normaalit ihmiset kertoo työelämätään, harrastuksistaan jne. Myrkkyporukka omaa aggressiivisen asenteen ihan kaikkeen, jos joku jollain tasolla kyseenalaistaa masennusta tai edes antaa jotain neuvoja, niin ruvetaan kurkkusuorana laukomaan jotain syöpävertauksia. Jos nämä myrkkyporukat ovat yksinoikeudella niin omia sairautensa asiantuntijoita, niin miksi sitten eivät ole parantaneet itse itseään? Tai antaisivat vastauksia sitten itse: esimerkiksi, jos kerran ihmisten ilmoilla ei ole hyvä olla niin kotona neljän seinän sisällä 24/7 onko se hyvä/parempi ratkaisu?

Ja niiin sitä mennään taas...

Nämä "myrkyt" eivät tahallaan ole parantumatta ja kuuntelematta neuvoja. Niillä vain ei yksinkertaisesti ole KYKYÄ lähteä ulos. Tiedätkö mitä kaupassa käyminen vaati minulta vuosi sitten? Käydäänpäs läpi kauppareissun anatomia keskivaikeasti masentuneelle:

1. Nouse sängystä.

2. Mene suihkuun ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon.

3. Kuivaa hiukset. Ei mitään toivoa meikkaamisesta tms., että tulisi vähän ihmismäisempi olo.

4. Pue vaatteet.

5. Etsi laukku ja lompakko.

6. Katso, mitä kaupasta pitää ostaa, jos uskallat avat jääkaapin oven, ja heittää pilaantuneen ruuan menemään.

7. Kirjoita ostoslista, koska lista ei voi mitenkään pysyä päässä seuraavaa kahtakymmentä minuuttia, vaikka siinä olisi vain 3-4 asiaa.

8. Etsi avaimet. 

9. Pue ulkovaatteet.

10. Lähde kotoa, peläten, että käytävässä törmää naapuriin.

11. Selviydy ulos, kävele kauppaan.

12. Käy kaupassa, välttele katseita, unohda muutaman sekunnin välein, mitä olitkaan hakemassa, ja ravaa kaupassa edestakaisin.

13. Sano hei myyjälle. Maksa. Pakkaa ostokset. 

14. Kävele kotiin.

15. Tyhjennä ostokset jääkaappiin.

Kuulostaa aika kurjalta, mutta hyvin yksinkertaiselta. No big deal. Paitsi että onhan se, kun jokaisessa vaiheessa tekisi vain mieli hypätä takaisin sänkyyn tai muuten vain luopua koko hankkeesta. Siinä saattaa joutua vähän itkeskelemään. Kaikkeen normaaliin toimintaan joutuu pakottamaan itsensä. Kuvittele nyt tämä kauppareissu niin, että menisinkin kaupan tilalta kahville tai kirjastoon. Kaupassa on sentään pakko käydä. Kirjastossa ei, jolloin itsensä pakottamisesta tulee heti paljon vaikeampaa. Ja jos ei onnistu lähtemään, alkaa vain inhota itseään enemmän, kun ei edes tuollaiseen pikkuasiaan pysty, vaikka tietäisi sen auttavan. 

Elämä masentuneena ei vain ole niin helppoa, että voisi päättää, että nyt alan toimia ja parannun. Nämä "myrkyt" yleensä tietävät, että toimiminen auttaisi, mutta eivät yksinkertaisesti tunne pystyvänsä mihinkään. Tai eivät tunne ansaitsevansa parantua.

Itse en mitenkään pystynyt näkemään kavereitani. En siis mitenkään. Ja he syyllistivät minua siitä, koska olin sellainen myrkky, joka ei tehnyt mitään parantumisensa eteen. Enhän minä edes yrittänyt. Paitsi että yritin. Se, että avasin WhatsAppin parin päivän välein oli minulle aivan älyttömän raskasta. Siellä puhuminen vielä raskaampaa. Näkemisten sopiminen lähes mahdotonta. Näkeminen ihan oikeasti mahdotonta. Ja koko ajan elin syyllisyyden kanssa, koska en pystynyt pitämään yllä ystävyyssuhteita elämäni tärkeimipien ihmisten kanssa. Ja kaverit vielä syyllistivät päälle, kun tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan. Sitten halusin nähdä heitä vielä vähemmän. 

Ja kun ottaa huomioon, että nämä asiat, siis kaupassa käynti ja kavereiden näkeminen olivat osa jokapäiväistä, samanaikaista kamppailua, alkaa kuva näyttää aika synkältä. Jos jouduin miettimään kaveriasioita, en pystynyt käymään kaupassa.

Koittakaa ihmiset hyvät löytää vähän myötätuntoa muita kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta käy hyvin ilmi, miten masentuneet voi jakaa kahteen porukkaan: niihin jotka oikeasti haluavat kuntoutua ja toipua. Jotka ovat valmiita ottamaan pieniä askeleita parempaa huomista kohti, vaikka se ei helppoa ole. Ovat myös varsin tietoisia sairaudestaan ja sen mukanaan tuomista haasteista, mutta eivät silti ole täysin luovuttaneet ja ovat valmiita ITSE tekemään tilanteelleen sen mikä on mahdollista.

Tää toinen porukka on taas niin täyttä myrkkyä kuin olla ja voi. Joka ikinen neuvo torpataan ja isketään maahan, tulkoon se neuvo sitten keltä tahansa. Esimerkiksi lääkärit yleisesti ohjeistavat, että masentuneen tulee hakeutua (halusipa tai ei) ihmisten ilmoille. Myrkkyporukalla on "varaa" torpata tämäkin neuvo perusteella "mä vertaan ulkona itseäni terveisiin ihmisiin". Tällä logiikalla heidän ei varmaan pitäisi pyöriä netissäkään, sillä kyllä täällä ne normaalit ihmiset kertoo työelämätään, harrastuksistaan jne. Myrkkyporukka omaa aggressiivisen asenteen ihan kaikkeen, jos joku jollain tasolla kyseenalaistaa masennusta tai edes antaa jotain neuvoja, niin ruvetaan kurkkusuorana laukomaan jotain syöpävertauksia. Jos nämä myrkkyporukat ovat yksinoikeudella niin omia sairautensa asiantuntijoita, niin miksi sitten eivät ole parantaneet itse itseään? Tai antaisivat vastauksia sitten itse: esimerkiksi, jos kerran ihmisten ilmoilla ei ole hyvä olla niin kotona neljän seinän sisällä 24/7 onko se hyvä/parempi ratkaisu?

Joillekin ihmisille ei vaan mene kaaliin se, että se masennus on juuri sitä, ettei halua tai kykene tekemään mitään tai lähtemään minnekään. Äly hoi!

Ja kyllä, masennustakin on erilaista ja eriasteista, vaikka joku jaksaakin tehdä jotain, toinen välttämättä ei.

Ei kukaan ole väittänytkään, että se olisi helppoa. Onhan se useissa viesteissä käynyt ilmi, että pitää lähteä tekemään jotain pientä vaikka ei haluaisi tai kykenisi. Pitää vaan mennä sen tahtotilan yli ja pakottautua. Miten masennuksesta voi mitenkään parantua tai toipua, jos ei itse tee asialle yhtään mitään? Tuleeko joku Helinä-keiju eräänä päivänä ja taikoo sairauden pois? Eikö sairaalla ole itsellään yhtään mitään vastuuta paranemisestaan?

Entäs jos se kotoa lähteminen oikeasti pahentaa oloa? Oletko tullut sitä ajatelleeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta käy hyvin ilmi, miten masentuneet voi jakaa kahteen porukkaan: niihin jotka oikeasti haluavat kuntoutua ja toipua. Jotka ovat valmiita ottamaan pieniä askeleita parempaa huomista kohti, vaikka se ei helppoa ole. Ovat myös varsin tietoisia sairaudestaan ja sen mukanaan tuomista haasteista, mutta eivät silti ole täysin luovuttaneet ja ovat valmiita ITSE tekemään tilanteelleen sen mikä on mahdollista.

Tää toinen porukka on taas niin täyttä myrkkyä kuin olla ja voi. Joka ikinen neuvo torpataan ja isketään maahan, tulkoon se neuvo sitten keltä tahansa. Esimerkiksi lääkärit yleisesti ohjeistavat, että masentuneen tulee hakeutua (halusipa tai ei) ihmisten ilmoille. Myrkkyporukalla on "varaa" torpata tämäkin neuvo perusteella "mä vertaan ulkona itseäni terveisiin ihmisiin". Tällä logiikalla heidän ei varmaan pitäisi pyöriä netissäkään, sillä kyllä täällä ne normaalit ihmiset kertoo työelämätään, harrastuksistaan jne. Myrkkyporukka omaa aggressiivisen asenteen ihan kaikkeen, jos joku jollain tasolla kyseenalaistaa masennusta tai edes antaa jotain neuvoja, niin ruvetaan kurkkusuorana laukomaan jotain syöpävertauksia. Jos nämä myrkkyporukat ovat yksinoikeudella niin omia sairautensa asiantuntijoita, niin miksi sitten eivät ole parantaneet itse itseään? Tai antaisivat vastauksia sitten itse: esimerkiksi, jos kerran ihmisten ilmoilla ei ole hyvä olla niin kotona neljän seinän sisällä 24/7 onko se hyvä/parempi ratkaisu?

Ja niiin sitä mennään taas...

Nämä "myrkyt" eivät tahallaan ole parantumatta ja kuuntelematta neuvoja. Niillä vain ei yksinkertaisesti ole KYKYÄ lähteä ulos. Tiedätkö mitä kaupassa käyminen vaati minulta vuosi sitten? Käydäänpäs läpi kauppareissun anatomia keskivaikeasti masentuneelle:

1. Nouse sängystä.

2. Mene suihkuun ensimmäistä kertaa puoleentoista viikkoon.

3. Kuivaa hiukset. Ei mitään toivoa meikkaamisesta tms., että tulisi vähän ihmismäisempi olo.

4. Pue vaatteet.

5. Etsi laukku ja lompakko.

6. Katso, mitä kaupasta pitää ostaa, jos uskallat avat jääkaapin oven, ja heittää pilaantuneen ruuan menemään.

7. Kirjoita ostoslista, koska lista ei voi mitenkään pysyä päässä seuraavaa kahtakymmentä minuuttia, vaikka siinä olisi vain 3-4 asiaa.

8. Etsi avaimet. 

9. Pue ulkovaatteet.

10. Lähde kotoa, peläten, että käytävässä törmää naapuriin.

11. Selviydy ulos, kävele kauppaan.

12. Käy kaupassa, välttele katseita, unohda muutaman sekunnin välein, mitä olitkaan hakemassa, ja ravaa kaupassa edestakaisin.

13. Sano hei myyjälle. Maksa. Pakkaa ostokset. 

14. Kävele kotiin.

15. Tyhjennä ostokset jääkaappiin.

Kuulostaa aika kurjalta, mutta hyvin yksinkertaiselta. No big deal. Paitsi että onhan se, kun jokaisessa vaiheessa tekisi vain mieli hypätä takaisin sänkyyn tai muuten vain luopua koko hankkeesta. Siinä saattaa joutua vähän itkeskelemään. Kaikkeen normaaliin toimintaan joutuu pakottamaan itsensä. Kuvittele nyt tämä kauppareissu niin, että menisinkin kaupan tilalta kahville tai kirjastoon. Kaupassa on sentään pakko käydä. Kirjastossa ei, jolloin itsensä pakottamisesta tulee heti paljon vaikeampaa. Ja jos ei onnistu lähtemään, alkaa vain inhota itseään enemmän, kun ei edes tuollaiseen pikkuasiaan pysty, vaikka tietäisi sen auttavan. 

Elämä masentuneena ei vain ole niin helppoa, että voisi päättää, että nyt alan toimia ja parannun. Nämä "myrkyt" yleensä tietävät, että toimiminen auttaisi, mutta eivät yksinkertaisesti tunne pystyvänsä mihinkään. Tai eivät tunne ansaitsevansa parantua.

Itse en mitenkään pystynyt näkemään kavereitani. En siis mitenkään. Ja he syyllistivät minua siitä, koska olin sellainen myrkky, joka ei tehnyt mitään parantumisensa eteen. Enhän minä edes yrittänyt. Paitsi että yritin. Se, että avasin WhatsAppin parin päivän välein oli minulle aivan älyttömän raskasta. Siellä puhuminen vielä raskaampaa. Näkemisten sopiminen lähes mahdotonta. Näkeminen ihan oikeasti mahdotonta. Ja koko ajan elin syyllisyyden kanssa, koska en pystynyt pitämään yllä ystävyyssuhteita elämäni tärkeimipien ihmisten kanssa. Ja kaverit vielä syyllistivät päälle, kun tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan. Sitten halusin nähdä heitä vielä vähemmän. 

Ja kun ottaa huomioon, että nämä asiat, siis kaupassa käynti ja kavereiden näkeminen olivat osa jokapäiväistä, samanaikaista kamppailua, alkaa kuva näyttää aika synkältä. Jos jouduin miettimään kaveriasioita, en pystynyt käymään kaupassa.

Koittakaa ihmiset hyvät löytää vähän myötätuntoa muita kohtaan.

Se myötätunnon löytäminen on pikkasen haastavaa, kun yrittää edes jollain tavalla auttaa, neuvoa, suositella, kertoa omia kokemuksiaan tai vastaava niin tulee heti myrkyiltä pelkkää negatiivista palautetta ja pas*** niskaan. En yhtään ihmettele jos kaverit hylkää ja ihmissuhteet kaatuu.

Pahoittelut etukäteen keittiödiagnoosista mutta taidat olla ekstrovertti? Vastoin yleistä käistystä termit ekstrovertti ja introvertti eivät kerro siitä, onko henkilö ulos- vai sisäänpäinsuuntautunut vaan siitä, mistä he saavat energiaa. Ujokin ihminen voi siis olla ekstrovertti ja "sosiaalinen" introvertti. Introvertit "lataavat akkujaan" olemalla yksin/ omassa rauhassaan, ekstrovertit saavat energiaa muista ihmisistä ja sosiaalisesta kontakteista. Suurin osa ihmisistä on jotain tältä väliltä.

Itse olen oppikirjaesimerkki ekstrovertista. Kun olen muiden ihmisten parissa, tunnen energian vertaavan suonissani, olen hurmaava ja parhaimmillani; nauran, olen aurinkoinen ja ihmiset pitävät minusta. Nautin myös yksinolosta mutta lamaannun tuolloin täysin; en saa mitään tehtyä, luen av:ta ja tuijotan täysin turhia sarjoja netistä. Hyvä, jos pääsen suihkuun, usein en. Uskoisin, että tuntemani ihmiset eivät voisi ikinä kuvitella, millainen olen, jos olen yksin kotona ilman ihmiskontakteja.

Ja ennen kuin joku asiaa kommentoi, en ota kantaa tässä masennukseen, toin vain esiin näkökulman persoonallisuuspiirteistä. Ekstrovertti tai introvertti voi ehdottomasti sairastaa masennusta ja masennuksen asteita on lukuisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet allapäin, et masentunut. Masennus on vakava sairaus, joka ei parane ihmisiä näkemällä.

Tarkoitukseni ei ole negatiivinen, olen iloinen, että ihmiset hoitaa alakuloaan itse. Mutta tämä aliarvioi masentuneita.

Äitini on ollut reilun viikon sairaalassa masennuksen vuoksi. On käyty katsomassa, viety kukkia, käyty yhdessä ulkoilemassa, juteltu, tsempattu ja soiteltu. Mutta ei, syvällä masennuksen suossa on edelleen. Surullista, että nuo raskaat mietteet eivät ole vielä yhtään helpottaneet. Paljon enemmän kuin alakuloa, josta kahvilassa käynti nostaisi. Hyvä, jos jollain riittää.

Viestisi on kovin loukkaava, mutta selvästikään et tiedä asiasta yhtään mitään. Kyllä minullekin sairaalassa parantumista on monesti tarjottu, mutta olen päättänyt selvitä vaikean masennukseni kanssa muilla keinon.

Ainakin omassa masennuksessa kaudet ja päivät vaihtelee. Kuten muissakin sairauksissa, on parempia ja huonompia aikoja. Joskus on minullekin käynyt niin, että liikkeelle lähtemisestä vointi on vain huonontunut. Silti niiden vähän helpompien päivien aikana, kannattaa pakottaa itseään lähtemään jonnekin ja hoitamaan käytännön asioita. Jälkeenpäin ajatellen ne metsälenkit, kirjastossa käymiset ja kavereiden tapaamiset, silloinkin kun se oli tosi raskasta, on niitä asioita jotka ovat kantaneet eteenpäin.

Mä pysyin työkykyisenä koko keskivaikean masennukseni ajan - lähinnä koska mulla pyöri jatkuvasti mielessä, miten tappaisin itseni, jos olo ei pikkuhiljaa helpottuisi, ja sillä tavalla sain itteäni tsempattua. Toivoisinkin, etteivät maallikot täällä jaottelisi masennuksen vakavuutta pelkästään toimintakyvyn mukaan, kun kerran lääkäritkään eivät näin tee. Jokainen tuntee oman masennuksensa parhaiten.

Mutta: oli masennus millaista tahansa, jossain kohtaa toipumisvaihetta täytyy lähteä kotoa ja etsiä sellaisia juttuja, joista tulee edes vähän parempi olo. Toivon mukaan ammattilaisen tuella, mutta kuitenkin. Siksikin on vähän ikävää hokea, että joku ei ole "oikeasti" masentunut, jos kykenee pieniin tekoihin oman toipumisensa vuoksi. Ja samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että jos ei kykene niin ei kykene, siitä ei tietenkään pidä ketään syyllistää.

Lopuksi vielä sympatiat kaikille teille, jotka rämmitte tässä suossa <3

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet allapäin, et masentunut. Masennus on vakava sairaus, joka ei parane ihmisiä näkemällä.

Tarkoitukseni ei ole negatiivinen, olen iloinen, että ihmiset hoitaa alakuloaan itse. Mutta tämä aliarvioi masentuneita.

Äitini on ollut reilun viikon sairaalassa masennuksen vuoksi. On käyty katsomassa, viety kukkia, käyty yhdessä ulkoilemassa, juteltu, tsempattu ja soiteltu. Mutta ei, syvällä masennuksen suossa on edelleen. Surullista, että nuo raskaat mietteet eivät ole vielä yhtään helpottaneet. Paljon enemmän kuin alakuloa, josta kahvilassa käynti nostaisi. Hyvä, jos jollain riittää.

Psykiatrisilla osastoilla on paljon epävakaudesta kärsiviä masentuneita, jotka hakevat huomiota, eikä yhtään mikään tunnu auttavan. Ei ole mikään merkki "vakavasta sairaudesta", että joutuu/pääsee psykiatriselle.

Se myötätunnon löytäminen on pikkasen haastavaa, kun yrittää edes jollain tavalla auttaa, neuvoa, suositella, kertoa omia kokemuksiaan tai vastaava niin tulee heti myrkyiltä pelkkää negatiivista palautetta ja pas*** niskaan. En yhtään ihmettele jos kaverit hylkää ja ihmissuhteet kaatuu.

Ikävää, jos sulla on ollut tuollainen tilanne ystäviesi kanssa. Älä kuitenkaan projisoi sitä minun kokemukseeni. Ystäväni eivät hylänneet minua missään vaiheessa, koska he ymmärsivät vaikeuteni. Heitä vain alkoi ihan aiheesta kyllästyttää se, etten jaksanut keskustella ihmisten kanssa. Olisin kyllä jaksanut heitä nähdä, jos he olisivat pystyneet matkustamaan paikkakunnalleni, ja näinkin silloin harvoin, kun he olivat. Itse en pystynyt matkustamaan. En jaksanut edes puhua puhelimessa omien perheenjäsenteni kanssa, ja he ovat kaikki minulle äärettömän rakkaita. Kyseessä ei siis missään tapauksessa ollut mikään "paskaa niskaan" -tilanne, jos he yrittivät auttaa. Otin avun vastaan, puhuin asiasta, kerroin lääkkeistä ja psykiatrin ajasta. Olimme ylipäänsä hyvin avoimia, ja kerroin omasta tilanteestani, kun pystyin, sen lisäksi että kyselin heidän elämistään. Yhdellä oli itselläänkin lievä masennus, toinen oli entinen anorektikko. Vain kolmannelta loppui lopulta myötätunto, sillä "minun olisi pitänyt nähdä edes vähän vaivaa parantumiseni eteen". Kyseessä ei ollut edes tämä asia kavereiden näkemisestä, vaan ihan yleisestä yrittämisestä, vaikka olin keskustellut hänen kanssaan paranemaan päin olevasta tilanteestani ennenkin. Puhuin asiasta hänelle vähän lisää ja selitin tilannetta tuntikausia, mutta hän ei kuunnellut, eikä ymmärtänyt tai suostunut ymmärtämään, ja hoki vain, etten edes yrittänyt. Siinä alkoi välit mennä. Lopulta, puoli vuotta lääkityksen aloittamisen jälkeen, laitoin itse välit poikki häneen, koska ymmärsin, että hän oli oikeasti aika hirveä, myrkyllinen ihminen, joka vaati liikaa paitsi minulta, myös kaikilta muilta elämässään, eikä antanut mitään takaisin. (Puhun tässä paitsi ajan, myös muiden asioiden antamisesta. Hän antoi tukeaan kyllä, mutta ei ikinä ymmärrystään, jos ei ollut asioista samaa mieltä. Lisäksi hän "lainasi" ystäviltään jatkuvasti rahaa, eikä maksanut takaisin, vaikka sai töitä, ja kyseessa useamman satasen velat.) Jotenkin kummassa kaikki muutkin mielenterveytensä kanssa kamppailevat ystävänsäkin katosivat hänen elämästään yksi kerrallaan. Osa oli kyllästynyt jo ennen minua. Hänen oma masentunut veljensä ei pystynyt käsittelemään hänen vaatimuksiaan, ja tyttö syytti siitä veljeä. Hekään eivät olleet viime tietämäni mukaan väleissä. Kuitenkin kaikki me mielenterveysongelmaiset onnistuimme säilyttämään kaikki tärkeät suhteemme. Meillä on edelleen toisemme, ja ne ystävät, joilla ei ikinä ole mielenterveysongelmia ollut. Vain tämän syyllistävän tytön tärkeimmät ihmissuhteet menivät jatkuvasti poikki. Sinun viesteistäsi tulee todella kovasti mieleen tämä tyttö. Hän oli lopulta itse se myrkyllinen, en minä, vaikka annoinkin hänen tehdä oloni arvottomaksi. En ikinä syytänyt paskaa hänen niskaansa (ennen kuin laitoin välit poikki, ja kerran tapellessamme minun "yrittämisen puutteestani"), ja ihan aiheesta. On eri asia neuvoa, jakaa omia kokemuksia jne. kuin olla kuuntelematta toisen kokemuksia ja olla edes yrittämättä asettua toisen asemaan.

En halua tässä väittää, että olet joku empatiakyvytön myrkkyhirviö, vaikka viesteistäsi tuleekin mieleen tämä tyttö. Oman kokemukseni pohjalta vaikutat vain aika ymmärtämättömältä asioiden suhteen, ja tuntuu siltä, että olet sen takia kyllästynyt masentuneisiin ihmisiin. Mutta voihan tietysti olla, että sinun masentuneet ystäväsi eivät ole avoimia parantumiselle, ja purkavat pahaa oloaan sinuun, kun yrität auttaa.

Ja hei, saitko nyt siis mitään irti tuosta vastauksestani? Jäi epäselväksi, ymmärrätkö, miten vaikeasti masennus vaikuttaa toimintakykyyn.

<3 kirjoitti:

Pahoittelut etukäteen keittiödiagnoosista mutta taidat olla ekstrovertti? Vastoin yleistä käistystä termit ekstrovertti ja introvertti eivät kerro siitä, onko henkilö ulos- vai sisäänpäinsuuntautunut vaan siitä, mistä he saavat energiaa. Ujokin ihminen voi siis olla ekstrovertti ja "sosiaalinen" introvertti. Introvertit "lataavat akkujaan" olemalla yksin/ omassa rauhassaan, ekstrovertit saavat energiaa muista ihmisistä ja sosiaalisesta kontakteista. Suurin osa ihmisistä on jotain tältä väliltä.

Itse olen oppikirjaesimerkki ekstrovertista. Kun olen muiden ihmisten parissa, tunnen energian vertaavan suonissani, olen hurmaava ja parhaimmillani; nauran, olen aurinkoinen ja ihmiset pitävät minusta. Nautin myös yksinolosta mutta lamaannun tuolloin täysin; en saa mitään tehtyä, luen av:ta ja tuijotan täysin turhia sarjoja netistä. Hyvä, jos pääsen suihkuun, usein en. Uskoisin, että tuntemani ihmiset eivät voisi ikinä kuvitella, millainen olen, jos olen yksin kotona ilman ihmiskontakteja.

Ja ennen kuin joku asiaa kommentoi, en ota kantaa tässä masennukseen, toin vain esiin näkökulman persoonallisuuspiirteistä. Ekstrovertti tai introvertti voi ehdottomasti sairastaa masennusta ja masennuksen asteita on lukuisia.

Oliko tämä tarkoitettu mulle, jolla oli vaikeuksia kaupassakäynnissä ja ystävien kanssa, ja joka selitin tuolla aiemmin siitä, miten lääkkeet ja terapia toimii ja miten masennuksessa voi olla millasia tunteita vaan jne.?

Jos oli, niin joo, olen introvertti ja ystävänikin olivat siitä tietoisia, samoin kuin masennuksestani ja tilastani. En terveenäkään ole mikään ulkona kukkuja. Kavereita jaksan kuitenkin nähdä jonkun verran, jos saan päivän aikana sitten muuten ladata akkuja. Ja joo, introverttiys ja ekstroverttiys ovat harmittavan usein väärinymmärrettyjä käsitteitä. On kuitenkin hienoa, jos masentunut ihminen itsee ymmärtää ne, ja osaa tunnistaa, kumpi itse on. Siitä on kauheasti apua parantumisessa!

Kauheasti tsemppiä sulle yksinolosta selvitymiseen ekstroverttinä! Voin kuvitella, että se on vaikeaa. Ja hei kiitos, kun kirjoitit niin kunnioittavasti!

Vierailija kirjoitti:

Mä pysyin työkykyisenä koko keskivaikean masennukseni ajan - lähinnä koska mulla pyöri jatkuvasti mielessä, miten tappaisin itseni, jos olo ei pikkuhiljaa helpottuisi, ja sillä tavalla sain itteäni tsempattua. Toivoisinkin, etteivät maallikot täällä jaottelisi masennuksen vakavuutta pelkästään toimintakyvyn mukaan, kun kerran lääkäritkään eivät näin tee. Jokainen tuntee oman masennuksensa parhaiten.

Mutta: oli masennus millaista tahansa, jossain kohtaa toipumisvaihetta täytyy lähteä kotoa ja etsiä sellaisia juttuja, joista tulee edes vähän parempi olo. Toivon mukaan ammattilaisen tuella, mutta kuitenkin. Siksikin on vähän ikävää hokea, että joku ei ole "oikeasti" masentunut, jos kykenee pieniin tekoihin oman toipumisensa vuoksi. Ja samaan hengenvetoon täytyy sanoa, että jos ei kykene niin ei kykene, siitä ei tietenkään pidä ketään syyllistää.

Lopuksi vielä sympatiat kaikille teille, jotka rämmitte tässä suossa <3

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/itsehoito-ja-oppaat/itsehoito…

Ihana viesti <3 Tsemppiä sullekin, ja onnea paranemisesta!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästäkin ketjusta käy hyvin ilmi, miten masentuneet voi jakaa kahteen porukkaan: niihin jotka oikeasti haluavat kuntoutua ja toipua. Jotka ovat valmiita ottamaan pieniä askeleita parempaa huomista kohti, vaikka se ei helppoa ole. Ovat myös varsin tietoisia sairaudestaan ja sen mukanaan tuomista haasteista, mutta eivät silti ole täysin luovuttaneet ja ovat valmiita ITSE tekemään tilanteelleen sen mikä on mahdollista.

Tää toinen porukka on taas niin täyttä myrkkyä kuin olla ja voi. Joka ikinen neuvo torpataan ja isketään maahan, tulkoon se neuvo sitten keltä tahansa. Esimerkiksi lääkärit yleisesti ohjeistavat, että masentuneen tulee hakeutua (halusipa tai ei) ihmisten ilmoille. Myrkkyporukalla on "varaa" torpata tämäkin neuvo perusteella "mä vertaan ulkona itseäni terveisiin ihmisiin". Tällä logiikalla heidän ei varmaan pitäisi pyöriä netissäkään, sillä kyllä täällä ne normaalit ihmiset kertoo työelämätään, harrastuksistaan jne. Myrkkyporukka omaa aggressiivisen asenteen ihan kaikkeen, jos joku jollain tasolla kyseenalaistaa masennusta tai edes antaa jotain neuvoja, niin ruvetaan kurkkusuorana laukomaan jotain syöpävertauksia. Jos nämä myrkkyporukat ovat yksinoikeudella niin omia sairautensa asiantuntijoita, niin miksi sitten eivät ole parantaneet itse itseään? Tai antaisivat vastauksia sitten itse: esimerkiksi, jos kerran ihmisten ilmoilla ei ole hyvä olla niin kotona neljän seinän sisällä 24/7 onko se hyvä/parempi ratkaisu?

Joillekin ihmisille ei vaan mene kaaliin se, että se masennus on juuri sitä, ettei halua tai kykene tekemään mitään tai lähtemään minnekään. Äly hoi!

Ja kyllä, masennustakin on erilaista ja eriasteista, vaikka joku jaksaakin tehdä jotain, toinen välttämättä ei.

Ei kukaan ole väittänytkään, että se olisi helppoa. Onhan se useissa viesteissä käynyt ilmi, että pitää lähteä tekemään jotain pientä vaikka ei haluaisi tai kykenisi. Pitää vaan mennä sen tahtotilan yli ja pakottautua. Miten masennuksesta voi mitenkään parantua tai toipua, jos ei itse tee asialle yhtään mitään? Tuleeko joku Helinä-keiju eräänä päivänä ja taikoo sairauden pois? Eikö sairaalla ole itsellään yhtään mitään vastuuta paranemisestaan?

Oot jollain tasolla ihan oikeassa, mutta syvempi ymmärrys sulta puuttuu. Se pakottautuminen ei oo mikään "vain". Ja sun viesteistä saa sen kuvan, että sun mielestä masentuneet ei tee paranemisen eteen mitään, jos se yrittäminen ei näy sulle tai oo sun mielestä tarpeeksi. Kukaan masentunut ei tosiaan usko, että masennuksesta pääsis itestään eroon. Joillekin on vaan ihan vitun paljon helpompaa olla tekemättä mitään, ku ponnistella niin saatanasti jonku kahvilassa käynnin eteen. Tai varsinkaan ponnistella sinne kahvilaan asti vaikka useamman kerran viikossa, ku joku oman asunnon elinkelposena pitäminen voi olla ylitsepääsemätön urakka. Kukaan ei odota mitään keijua tai taikaa, ne vaan on aikalailla tottunut siihen masennukseen, ja niille voi olla pienempi paha olla suosiolla masentunu ku taistella joka päivä, että paranis. Se on ihan oikeasti aivan jumalattoman raskasta.

Älä nyt pliis vääntele tätä mun viestiä jotenki meinaan sitä, että ok, "myrkyt" ansaitsee tän mun asenteen niitä kohtaan, mä saan ihan rauhassa tuomita heidät ku eihän ne ees välitä että paraneeko ne. Mä yritän vain avartaa sun näkökulmaa. Koita pliis ymmärtää tää toinenkin puoli. Ole ihan rauhassa vihainen, jos sua kohdellaan paskamaisesti, mutta koita myös ymmärtää sitä masentunutta, joka ei jaksa neuvoja siltä, joka ei oikeasti ymmärrä masennuksen vaikeutta.