Te jotka olette tunnustaneet tunteenne...

Äh, ei kannata tunnustaa. Ihastuminen menee ohi ajan kanssa.  Ei sitä tarvitse koko maailmalle toitottaa, jos ei ole halua tai kiinnostustusta viedä asiaa pitemmälle. Mä en ainakaan haluaisi, että joku tulisi  tunnustamaan  ihastumisensa minuun. Olisi hankalaa ja epämukavaa sen jälkeen tehdä töitä.

Noi työpaikka jutut voi olla tosi sotkuisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ihminen, jolle tällaisia tunnustuksia on tehty.

Mutta kaikesta sydämestäni toivoisin, että ei olisi. On tosi vaivaannuttavaa jatkaa pakollista yhdessäoloa samalla työpaikalla. Ja suoraan sanottuna olen ruvennut inhoamaan niitä kahta tyyppiä, jotka ovat mulle tehneet noin. Ennen tunteeni olivat ihan neutraalit.

Tuohan kertoo sinun omista ongelmista jos ihan vakavasti otat yleisen tunteen. Oletan että kyse ei ollut mistään pervoista vaan tavallisista työkavereista. Olisitko pitänyt mielummin valheellisen kuvan suhteenne laadusta toisen osapuolen kannalta?

Tässä asiassa olen sen verran itsekäs, että ajattelen lähinnä omaa helpotusta. Jos hän inhoaisi minua sen jälkeen, niin se olisi sitten niin :(

Siksi, että ne pilasivat multa työn ja työpaikan, jota ennen rakastin. Tunnelma muuttui kireäksi ja vaivaantuneeksi, eikä ollut enää kiva mennä aamulla töihin.

On erittäin itsekästä mennä "tunnustamaan tunteitaan" ja tyrkyttämään itseään ihmiselle, joka ei ole kiinnostunut. Nämä molemmat kyllä tiesivät antamistani signaaleista, että en ole kiinnostunut. Silti oli vain pakko mennä avaamaan suunsa.

Miten se, että joku pitää sinusta voi pilata työsi ja työpaikkasi? Tuollaisissa tilanteissa vaan sanoo ihan ystävällisesti, jämäkästi ja suoraan, että ei ole kiinnostunut. Ongelma ratkaistu. Sinä et voi mitään sille, että sinulla ei niitä tunteita ole ja toinen ei voi ihastumiselleen mitään.

Eikä kukaan osaa lukea ajatuksia, tai "signaaleja". Toinen on ihastuksissaan voinut ihan hyvin tulkita jotain väärin tms. Sen takia pitää sanoa ihan selvästi, että ei ole kiinnostunut. Parempi se varmaan niin on, että toinen tietää ettei mitään tule tapahtumaan, kuin että olisi koko ajan toiveikas.

Entä jos on tilanne että töissä molemmat tuntuvat olevan ihastuneita toisiinsa mutta suhdetta muuten mahdoton aloittaa ? Molemmat niin järkeviä etteivät ala häsläämään..Olisiko parempi tunnustaa tunteet ja samalla todeta että se ei voi koskaan johtaa mihinkään..En haluaisi että toinen haikailee minun perään jonkun 1% tod näköisyyden nojalla vaan menisi eteenpäin

Minun kohdallani toimii siten, että jos en kerro, jään pyörittelemään sitä päässäni. Kun olen kertonut, pääsen samalla asian kanssa tavallaan sujuiksi, eli olen tehnyt oman osani ja pallo on nyt toisella. En tietenkään toitota asiaa kelle tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos on tilanne että töissä molemmat tuntuvat olevan ihastuneita toisiinsa mutta suhdetta muuten mahdoton aloittaa ? Molemmat niin järkeviä etteivät ala häsläämään..Olisiko parempi tunnustaa tunteet ja samalla todeta että se ei voi koskaan johtaa mihinkään..En haluaisi että toinen haikailee minun perään jonkun 1% tod näköisyyden nojalla vaan menisi eteenpäin

Mun mielestä tällaisessa tilanteessa pitäisi tunnustaa tunteet.

Liippaa tosi läheltä mun tilannetta.

Olin työkaveriini puoli vuotta ihastunut. Flirttiä oli molemmin puolin. Työkaveri kysyi yhden illanvieton yhteydessä, olenko ihastunut. Tunnustin. Hiukan aikaa oli vaivaantunutta, mutta sitten työkaveri myönsi viikkojen päästä, että on itsekin. Aikaa kului taas puolisen vuotta ja ihastus vaan jatkui molemmin puolin. Vuosi minun tunnustuksestani meinasi käydä köpelösti, kun alkoi olla liian kiihkeää. Molemmat olemme varattuja ja koetamme olla fiksuja. Vaikeaa se on. Olen aina ollut ehdoton ja pidän pettämistä surkeana touhuna, mutta näköjään olen kuitenkin päästänyt itseni ihastumaan normaalia vakavammin. Taustalla kylmä parisuhde ääreisnegatiivisen puolison kanssa. Erota emme halua, ja mieheni ei tiedä vahvoista tunteistani muuta kohtaan. Pattitilanne. En ole katunut tunnustustani todellakaan.

Minulla käynyt niin että olen (ollut) aivan tajuttoman ihastunut vanhempaan silloisessa työpaikassa keikkaa tekevään mieheen. Huomasin heti kuinka hän katseli minua, tuijotti ja hymyili. Teki tikusta asiaa ja meni vähän vaikeaksi lähelläni. Hän siis oli (on) ihastunut/rakastunut minuun. Kummankaan ei tarvinnut tunnustaa mitään koska molemmat huomasivat miten asia on. Katselimme toisiamme ja siinä se. Molemmilla siis perhe. Edelleenkin jos törmään mieheen jossain, jäämme katsomaan ja hymyilemään toisillemme pitkäksikin aikaa, automaattisesti. Mieheni seurassa tätä en tietenkään tee vaikka vaikeaa onkin koska tämä mies vetoaa minuun todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama tilanne, mutta kestänyt pian neljä vuotta.

Ei kivaa, kun toinen pyörii mielessä jatkuvasti.

Ohi ei mee.

Oletko itse harkinnut samaa kuin minä? Se vaatisi aivan kamalasti rohkeutta eikä mitään takeita seurauksista :(

Olen miettinyt monet kerrat,että sanon et hän on mun mielessä kokoajan. Mutta sitten mietin, että mitä sitten vaikka hän tuntisi samoin minua kohtaan. En kumminkaan halua erota, enkä rikkoa perhettäni. Rakastan kumminkin miestäni.

Enkä halua pettää. Mietin että jos meidät on tarkoitettu yhteen niin ehkä joskus se tapahtuu. Ei elämästä ikinä tiedä.

Joten haaveilen hänestä vain salaa ja aina kun näen hänet niin mahanpohjassa asti tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Entä jos on tilanne että töissä molemmat tuntuvat olevan ihastuneita toisiinsa mutta suhdetta muuten mahdoton aloittaa ? Molemmat niin järkeviä etteivät ala häsläämään..Olisiko parempi tunnustaa tunteet ja samalla todeta että se ei voi koskaan johtaa mihinkään..En haluaisi että toinen haikailee minun perään jonkun 1% tod näköisyyden nojalla vaan menisi eteenpäin

Ihan kuin minun tilanteeni. Hän huomioi niin ihanasti minut..Ja ne katseet..Todella nautin huomiosta mutta olemme samalla jutelleet kuinka alhaisia ihmisiä pettäjät ovat eli tavallaan kerrottu toisillemme että tilanne on pattitilanne vaikka selkeästi molemmat ovat toisiinsa ihastuneita.

Ihana mennä kyllä töihin aamuisin vaikka tilanne on tämä.

Vierailija kirjoitti:

Minulla käynyt niin että olen (ollut) aivan tajuttoman ihastunut vanhempaan silloisessa työpaikassa keikkaa tekevään mieheen. Huomasin heti kuinka hän katseli minua, tuijotti ja hymyili. Teki tikusta asiaa ja meni vähän vaikeaksi lähelläni. Hän siis oli (on) ihastunut/rakastunut minuun. Kummankaan ei tarvinnut tunnustaa mitään koska molemmat huomasivat miten asia on. Katselimme toisiamme ja siinä se. Molemmilla siis perhe. Edelleenkin jos törmään mieheen jossain, jäämme katsomaan ja hymyilemään toisillemme pitkäksikin aikaa, automaattisesti. Mieheni seurassa tätä en tietenkään tee vaikka vaikeaa onkin koska tämä mies vetoaa minuun todella paljon.

Työpaikallani on etenkin kesäaikaan paljon naisia töissä joista toki useimmista on tullut vuosien saatossa vähintään moikkailututtuja, mikä on mielestäni normaalia, vaan muutamien naisten kohdalla on jännä huomata heidän käytöksensä erot kun ollaan töissä tai kahvilla  tai yleensäkin nähdään ilman heidän puolisoitaan verrattuna siihen, kun nainen onkin puolisonsa kanssa liikenteessä. Jälkimmäisessä tilanteessa käytös on ylivarovaista, muutamien kohdalla jätetään jopa "huomaamatta", mikä ei töissä näytä tulevan kuuloonkaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos on tilanne että töissä molemmat tuntuvat olevan ihastuneita toisiinsa mutta suhdetta muuten mahdoton aloittaa ? Molemmat niin järkeviä etteivät ala häsläämään..Olisiko parempi tunnustaa tunteet ja samalla todeta että se ei voi koskaan johtaa mihinkään..En haluaisi että toinen haikailee minun perään jonkun 1% tod näköisyyden nojalla vaan menisi eteenpäin

Mun mielestä tällaisessa tilanteessa pitäisi tunnustaa tunteet.

Tämä on yksi mahdollinen skenaario. Olen itse kuitenkin niin puusilmä, etten todistetusti tajua jos joku tuntee samoin.

Ite ajattelen että parisuhteessa olevallekin on ihan normaalia välillä ihastua muihinkin mutta sen ihastuksen eteenpäin vieminen eli tunteista kertominen tälle ihastukselle olisi jo aika lähellä pettämistä. Ainakin itse ja toivon että miehenikin ihastuessaan pitää tunteet itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Helpotti tietenkin. Sai tietää kaiken olevan yksipuolista. :)

Kuinka pitkään olit ihastunut ennen tunnustusta ja oliko tunne miten vahva? Ap

Vahva, ja pitkään.

Onnittelut rohkeudesta :) Eli voimakkaat tunteet hiipuivat tunnustuksen jälkeen... Pitäisi itsekin kerätä rohkeus, sillä tuo kuulostaa tosi hyvältä.

Ei tarvitse edes tunnustaa kaikkia tunteitaan. Kyllä huomaa jos ei tule vastakaikua.

Vierailija kirjoitti:

Ite ajattelen että parisuhteessa olevallekin on ihan normaalia välillä ihastua muihinkin mutta sen ihastuksen eteenpäin vieminen eli tunteista kertominen tälle ihastukselle olisi jo aika lähellä pettämistä. Ainakin itse ja toivon että miehenikin ihastuessaan pitää tunteet itsellään.

Tämä on siis epätoivoinen keino tukahduttaa tunteet. Omaa parisuhdetta ja mielen tasapainoa tämä on jo päässyt hieman häiritsemään. Missään nimessä en ole aiemmin edes harkinnut tällaista. Kyse ei ole siis asioiden eteenpäin viemisestä, vaan pysäyttämisestä.

Minulle on kerran työkaveri tullut tekemään tuollaisen tunnustuksen. Oli todella ahdistavaa ja kiusallista olla sen jälkeen siinä työpaikassa. Ajattele ap asiaa sen työkaverin kannaltakin elää vaan omaa napaasi ja riutumistasi. Itse koin sen työpaikka-ahdisteluna kun en ollut pätkääkään kiinnostunut tyypistä. Jouduin siten vaihtamaan työpaikkaa kun en kestänyt sitä perään kuolaamista.

Vierailija kirjoitti:

...ettekä ole joko saanut vastakaikua, tai tunnustuksen tarkoituksena ei ollut aloittaa suhdetta tms. Helpottiko tunnustaminen? Muuttuivatko tunteet sen myötä?

Itse olen suorastaan rakastunut varattuun työkaveriin. En halua jättää omaa puolisoani hänen vuokseen, enkä tarvitse hänen osaltaan vastakaikua. Olen kärsinyt näistä tunteista melkein vuoden ja alan toivoa jo jonkinlaista helpotusta. Työkaverin tunteista ei ole mitään selvyyttä, mutta se on sivuseikka.

Ystäväni neuvo oli tunnustaa, jotta saan taakan sydämeltä. Auttaisiko se?

Illuusio särkyy kun kerrot ajatuksesi puolisollesi, sen jälkeen työkaveri on yhtä tyhjän kanssa. Toki voit vuosia ruokkia ihastumistasi, kehitellä vaikka ja mitä hienoa pääsi sisällä ja samalla hiljalleen olla päivä päivältä vähemmän läsnä puolisollesi joka aikanaan dumppaa sinut koska muutuit jo vuosia sitten etäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Minulle on kerran työkaveri tullut tekemään tuollaisen tunnustuksen. Oli todella ahdistavaa ja kiusallista olla sen jälkeen siinä työpaikassa. Ajattele ap asiaa sen työkaverin kannaltakin elää vaan omaa napaasi ja riutumistasi. Itse koin sen työpaikka-ahdisteluna kun en ollut pätkääkään kiinnostunut tyypistä. Jouduin siten vaihtamaan työpaikkaa kun en kestänyt sitä perään kuolaamista.

Kun olen itse ollut samassa tilanteessa, tiedän, että se ei ole kovinkaan mullistavaa. Imartelevaa ja hieman harmittavaa sen toisen puolesta, muttei millään muotoa ahdistavaa.

Jos toisen tunteista saa itselleen voimakasta ahdistusta, näkisin ihan olevan jossain muualla. Tasapainoinen aikuinen ihminen kyllä osaa käsitellä vähän tykkäämistä.

Jos minä riudun lähes vuoden eikä loppua näy, katson tässä tilanteessa sen menevän edelle. Jos saisin päättää, koko tilannetta ei olisi edes syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

...ettekä ole joko saanut vastakaikua, tai tunnustuksen tarkoituksena ei ollut aloittaa suhdetta tms. Helpottiko tunnustaminen? Muuttuivatko tunteet sen myötä?

Itse olen suorastaan rakastunut varattuun työkaveriin. En halua jättää omaa puolisoani hänen vuokseen, enkä tarvitse hänen osaltaan vastakaikua. Olen kärsinyt näistä tunteista melkein vuoden ja alan toivoa jo jonkinlaista helpotusta. Työkaverin tunteista ei ole mitään selvyyttä, mutta se on sivuseikka.

Ystäväni neuvo oli tunnustaa, jotta saan taakan sydämeltä. Auttaisiko se?

Illuusio särkyy kun kerrot ajatuksesi puolisollesi, sen jälkeen työkaveri on yhtä tyhjän kanssa. Toki voit vuosia ruokkia ihastumistasi, kehitellä vaikka ja mitä hienoa pääsi sisällä ja samalla hiljalleen olla päivä päivältä vähemmän läsnä puolisollesi joka aikanaan dumppaa sinut koska muutuit jo vuosia sitten etäiseksi.

Täsmälleen tätä pelkään, ja siksi tälle on tultava loppu. Puolisolleni en aio tunnustaa, sillä hänen ei ole syytä pahoittaa mieltään.

Ongelmallista siinä mielessä, että vaikka ihastuksen kohde tekisi kohteliaasti selväksi, että tunteesi ovat yksipuolisia, ei vahva ihastus sillä ohi mene. Päinvastoin alat elätellä pahimmassa tapauksessa vieläkin hurjempia fantasioita. Siis jos tämä ihastus ei ole aivan törkeä sinua kohtaan ja pistä välejä totaalisen poikki.

Enpä ole tullut hullua hurskaammaksi.. Olisiko jollain vielä jakaa kokemuksia? Ap