Kuinka paljon ymmärrystä ja kärsivällisyyttä kumppanilta voi odottaa, kun sairaus iskee?

Vierailija kirjoitti:

Ekan sivun lukeena voin hyvillä mielin sanoa:

Ap sun ei tarvii tommosia miettiä. Sä et kykene rakastamaan muita kuin itseäs. Ei ole pelkoa, että kukaan sun kanssa vakavaan suhteeseen ryhtyy.

Ole huoleti.

Nyt alkavat kommentit mennä jo aika huvittaviksi. :)

En tiedä mitä tapahtuisi, jos nyt kun olen 25 vuotias kumppanini sairastuisi/vammautuisi jotenkin todella vakavasti mutta elinaikaa olisi kuitenkin vuosikymmeniä. En halua ajatella että lähtisin, en varmaan voisi, mutta mitä se sitten olisi olla alle kolmekymppisen kumppaninsa omaishoitaja.

Näitä vastauksia selittää naisten kammottava pelko jätetyksi tulemisesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jättänyt sydänsairasta t: Leski

Kiva juttu, mutta vastaa nyt vain kysymykseen äläkä kiillota sädekehääsi.

Vastashan hän. Yhdessä pysy, kunnes kuolema erotti.

Kysymys kuului, missä on se raja, jossa sairaan kumppanin saa jättää ilman huona omatuntoa. Se, että joku ei jättänyt omaa puolisoaan jossakin tietyssä tilanteessa, jonkin tietyn sairauden vuoksi, ei vastaa tähän kysymykseen.

Ei sairaus ole syy jättää puolisoaan. Et sinäkään voi taata olevasi nuori ja terve koko elämääsi.

Miksi sitten niin moni nainen kuitenkin hylkää alkoholismista, masenuksesta, skitsofreniasta tai hedelmättömyydestä kärsivän miehen? Onko sairaan puolison jättäminen sinun mielestäsi aina merkki siitä, ettei jättäjä koskaan rakastanutkaan puolisoaan?

Alkoholismi ei ole mikään sairaus. Vaikka sitä moni yrittääkin siksi saada. 

Jos jättää toisen sen takia että se sairastuu niin ei ole koskaan sitä rakastanutkaan.

Entä, jos eroaa siksi, että rakkaus kuihtuu tai koska elämässä on muitakin arvoja kuin rakkaus?

Silloin ei olisi koskana pitänyt edes lähteä seurustelemaan. Eikä todellakaan enää koskaan elämässä pidä seurustella. Olkoot sitten sinkkuna niin ei tarvitse toisen ihmisen asioista murehtia

Hetkinen. Sinusta siis ihmisen ei tule seurustella, jos hänellä on mitään muita arvoja rakkauden yläpuolella? Että jos arvostaa vaikka sellaisia asioita kuin terveys, psykologinen hyvinvointi tai onnellisuus enemmän kuin arvostaa rakkautta, ei ole mitään asiaa suhteeseen?

Ei kuulosta kovinkaan tasapainoiselta lähestymistavalta.

Eli et toista rakasta. En kyllä todellakaan haluaisikaan olla sukua sinulle enkä edes ystävä. Sinua kiinnostaa vain yksi ihminen: SINÄ.

Ei ole mitään rajaa. Avioliitossa pitäisi minusta pysyä, oli sairaus mikä hyvänsä, tai muuten on pelkkää teatteria mennä naimisiin. Tahallinen loukkaaminen on eri, mutta fyysinen sairaus pitäisi kestää loppuun asti. Ja mitä tulee lyhyempään suhteeseen, niin elämää ja toimintakykyä rajoittavan sairauden vuoksi jättäminen lienee ymmärrettävää ja jossain määrin jopa sosiaalisesti hyväksyttyä, mutta kyllä siitä huono omatunto tulee jos ei ole täysin psykopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Jaa... Minut vaimo jätti kaksi viikkoa minun avosydänleikkauksen jälkeen. Läppävika korjattiin.

Jos rehellisiä ollaan niin "hieman" vitutti... Sanoi vaan ettei tiedä mitä tehdä ja lähtee etsimään itseään. JA VOIDAANHAN ME OLLA KAVEREITA!?

Jep...

Tuossa tuskin oli erottu sairauden takia, vaan sinnitelty sairauden vuoksi ja lykätty eroa leikkauksen yli. Ehkä ajatteli, että sinulle turvallisempaa? Olisi kyllä saanut vielä muutaman kuukauden sinnitellä samaan syssyyn. Törkeää jättää toinen ison leikkauksen toipilasaikana.

Sanoisin, että jos oikeasti todella rakastaa niin ei jätä toista sairauden takia. 

Sairastava voi myös tehdä myönnytyksiä rakkaudesta toista kohtaan, että ei vaadi toista rupeamaan omaishoitajaksi ja luopumaan kaikesta kodin ulkopuolisesta elämästä, vaan esimerkiksi jos kunto on sellainen ettei kotona yksinkertaisesti pärjää, niin mennä hoitokotiin ja siellä sitten viettää aikaa yhdessä. Tai muuttaa yhdessä esteettömään asuntoon, kaksikerroksisesta maan tasalle yksikerroksiseen tms.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jättänyt sydänsairasta t: Leski

Kiva juttu, mutta vastaa nyt vain kysymykseen äläkä kiillota sädekehääsi.

Vastashan hän. Yhdessä pysy, kunnes kuolema erotti.

Kysymys kuului, missä on se raja, jossa sairaan kumppanin saa jättää ilman huona omatuntoa. Se, että joku ei jättänyt omaa puolisoaan jossakin tietyssä tilanteessa, jonkin tietyn sairauden vuoksi, ei vastaa tähän kysymykseen.

Ei sairaus ole syy jättää puolisoaan. Et sinäkään voi taata olevasi nuori ja terve koko elämääsi.

Miksi sitten niin moni nainen kuitenkin hylkää alkoholismista, masenuksesta, skitsofreniasta tai hedelmättömyydestä kärsivän miehen? Onko sairaan puolison jättäminen sinun mielestäsi aina merkki siitä, ettei jättäjä koskaan rakastanutkaan puolisoaan?

Alkoholismi ei ole mikään sairaus. Vaikka sitä moni yrittääkin siksi saada. 

Jos jättää toisen sen takia että se sairastuu niin ei ole koskaan sitä rakastanutkaan.

Entä, jos eroaa siksi, että rakkaus kuihtuu tai koska elämässä on muitakin arvoja kuin rakkaus?

Silloin ei olisi koskana pitänyt edes lähteä seurustelemaan. Eikä todellakaan enää koskaan elämässä pidä seurustella. Olkoot sitten sinkkuna niin ei tarvitse toisen ihmisen asioista murehtia

Hetkinen. Sinusta siis ihmisen ei tule seurustella, jos hänellä on mitään muita arvoja rakkauden yläpuolella? Että jos arvostaa vaikka sellaisia asioita kuin terveys, psykologinen hyvinvointi tai onnellisuus enemmän kuin arvostaa rakkautta, ei ole mitään asiaa suhteeseen?

Ei kuulosta kovinkaan tasapainoiselta lähestymistavalta.

Eli et toista rakasta. En kyllä todellakaan haluaisikaan olla sukua sinulle enkä edes ystävä. Sinua kiinnostaa vain yksi ihminen: SINÄ.

Jos et halua tai osaa vastata, ei tarvitse, mutta ei tuollainen öykkäröinti sinun asiaasi auta. Jos et osaa keskustella ystävällisesti, älä kommentoi ollenkaan.

Monenlaisia (ristiriitaisiakin) ajatuksia herätti tuo kysymys ja en taida olla ainoa, koska sen verran kovasti heilahtelee ääripäästä toiseen tämä kommentointi. 

Onko sitten niin, että kaikkien (vakavasti) sairaiden kuuluu olla yksin? Vai onko kyse vain siitä, että vaadimme helposti muita pysymään sairaan rinnalla, mutta itseltämme emme odota samaa. Jos kaikki tässä maailmassa ajattelisivat, että sairaan rinnalta voi väistyä, vain kaikista terveimmillä olisi mahdollisuus rakkauteen ja kaikki sairaat eläisivät yksin.

Kaikkihan me tulemme kohtaamaan elämässämme sairauksia ja rajujakin vastoinkäymisiä. Eikö se kuulu ihmisen elämään? En minä ainakaan haluaisi käyttää elämääni myöskään vastoinkäymisten pakoiluun saadakseni "elää täysillä", sillä joka tapauksessa niitä vastoinkäymisiä tulee. Minusta parisuhde on monella tapaa juuri sitä, että saa toisen ihmisen ihan oikeasti rinnalleen. Silloin, kun toista rakastaa ja on sitoutunut olemaan hänen kanssaan, haluaa myös auttaa häntä vastoinkäymisten alla.

Sitä onnea ja psykologista hyvinvointia voi etsiä kovin monella tavalla; esimerkiksi siitä, että rakastaa toista. Mutta ei pelkästään siitä, vaan muutenkin kannattaa ympäröidä itseään asioilla, jotka auttavat vaikeassa elämäntilanteessa. Iso osa onnellisuudesta ja hyvinvoinnista on löydettävissä myös suhtautumistavassa. Se mitä ei voi muuttaa, täytyy hyväksyä. Jos puolison sairautta ei voi poistaa, se täytyy hyväksyä ja elää sen kanssa. 

Siinäpä mun mietteet.

Jokaisen pitäisi saada olla suhteessa, joka antaa enemmän kuin ottaa. Siinä vaiheessa kun näin ei ole, eikä tulevaisuus lupaa parempaa, on syytä erota. Sillä, miksi näin on, ei lopulta ole kauheasti väliä.

Varmaan siinä vaiheessa kun oma elämä menee täysin hukkaan/pilalle puolison sairauden takia. Jokaisella meillä on täällä vain yksi elämä.

Psyykkiset muutokset ovat mielestäni sellaisia, että eron ymmärrän.

Jos puoliso muuttuu, ja on pahimmillaan jopa vaarallinen ja varsinkin jos perheessä lapsia.

Mikään sairaus ei minusta sinänsä automaattisesti aiheuta eroa. Omalla puolisollani on vakava sairaus enkä ole harkinnutkaan eroa vaan yhdessä mennään vaikka elämä onkin muuttunut :-)

Mä olen sivusta seurannut, miten mun ikäinen eli reilu kolmekymppinen kaverimies on vaimonsa tukena ja pitää osaltaan perhettä pystyssä, kun vaimo mennyt lyhyessä ajassa jo nopsaan heikompaan kuntoon. Neurologinen sairaus. On hyviä vaiheita ja parempia mutta sairaus etenee. Pyörätuoli ja osittaiset halvaukset ja jopa puheen puuroutuminen voi tulla vastaan. Nyt vielä kävelee.

Mä kysyn näin päin. Miksi kaverimies jättäisi elämänsä rakkauden, lastensa äidin ja suurimman koskaan kohtaamansa onnen ja auringonsäteen (minusta hänen vaimo on huikean ihana tyyppi, sellainen aurinkoinen) siksi että tällä on sairaus? Miksi mies luopuisi henkilöstä joka vastasi siihen toiveeseen mikä varmaan kaikilla meillä on: löytää sielunkumppani.

Ja mun vastaus: itse rakastaisin omaa aviomiestäni, terveenä ja sairaana, joten miksipä elämäni rakkautta jättäisin vaikka jotain tulisi eteen elämässä.

Jätän masentuneen heti. 

Nimim. en jaksa kuunnella ja ymmärtää keksittyjä "ongelmia". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa... Minut vaimo jätti kaksi viikkoa minun avosydänleikkauksen jälkeen. Läppävika korjattiin.

Jos rehellisiä ollaan niin "hieman" vitutti... Sanoi vaan ettei tiedä mitä tehdä ja lähtee etsimään itseään. JA VOIDAANHAN ME OLLA KAVEREITA!?

Jep...

Tuossa tuskin oli erottu sairauden takia, vaan sinnitelty sairauden vuoksi ja lykätty eroa leikkauksen yli. Ehkä ajatteli, että sinulle turvallisempaa? Olisi kyllä saanut vielä muutaman kuukauden sinnitellä samaan syssyyn. Törkeää jättää toinen ison leikkauksen toipilasaikana.

Jotenkin kertoo ihmisestä aika paljon asia miten todellakin isonleikkauksen jälkeen jätetään. Puoli vuotta ennen leikkausta tämä ex-vaimoni hoki " joo tottakai olen sinun rinnalla! Mutta mitään verisiä siteitä en vaihda! " No niitä ei ollut. Kaksi kertaa sen yhdeksän vuorokauden aikana hän kävi katsomassa minua sairaalassa. Tottakai jokainen saa jättää ja silloin kun tuntuu. Mutta siihen hieman siis hieman vaan haluaisi tilannetajua sekä empatiaa. Jos olisin ollut viisaudenhampaan poistossa ja sitten jätetään niin OK!

Mutta ei hemmetti kaksi viikkoa aiemmin olin käynyt lävitse erään suurimman leikkauksen ihmisellä! Olin siellä rintalasta auki maannut muutamia tunteja ja siitä teholle.

Ikinä ei saa vihata ketään koska jos niin tekee niin on menettänyt elämän. Mutta mitä tunnetta minun pitäisi kokea ex-vaimoa kohti?

UP

Nykyaikana pitää olla vaan kivaa. Heti kun ei ole kivaa niin lähdetään karkuun. Siksi nykyaikana ei kannata luottaa puolisoon, kavereihin eikä sukulaisiin. Ne pettää kuitenkin.