Mikä on ollut elämäsi kauhein päivä?

Samat ongelmat täälläkin. Jatkuneet jo yli 10 vuotta.

Löysin ystäväni itsemurhan tehneenä. Tästä on yli 10 vuotta ja edelleen näen asiasta painajaisia.

Se päivä kun päätin että nyt riittää alkoholistin kanssa elo. Omaa tyhmyyttäni olin ajautunut sellaiseen tosi sekavaan suhteeseen ja kyllä, tein lapsiakin hänen kanssa. No se päivä oli kamala. Asuimme silloin Haminassa ja kyllä, pää oli kuin Haminan kaupunki. Konkreettisesti kuljin pitkin Ympyräkatuja, pientä ja isoa, ja etsin kännissä ja psykoosissa olevaa miestäni. Nyt kuulostaa typerältä, mutta se oli kuin sellaista sairasta piiloleikkiä, mies pakoili minua korttelinvälin ja puikahteli Ympyrältä risteävälle kadulle ja kohta takaisin, ja minä kuljin perässä ja itkin ja huusin, että pysähdy, tuu kotiin. Kunnes lopulta lysähdin itkemään katukivetykselle ja tuli pissat housuun.Kyllä, siihen päivään tiivistyi oma typeryyteni ja heikkouteni. (Sivuhuomautuksena, kukaan ei pysähtynyt kysymään, tarviinko apua... henki sen kaupungin ilmapiiriä muutenkin.)

Mutta päätös. Se tuli tehtyä. Seuraava päivä oli hepompi ja itse eroprosessi yllättävän kivuton. Nyt 3 vuoden jälkeen alan pikkuhiljaa tajuta asioita.

En osaa sanoa kumpi näistä oli kauheampi.

Teininä löysin isäni kuolleena jouluaamuna. Se oli kamala päivä ja kamaluutta riitti useiksi viikoiksi eteenpäin. En sen jälkeen pystynyt viettämään joulua moneen vuoteen. Vieläkin tulee kurja olo jos joku tulee ylpeänä selittämään kuinka on niin ja niin kovasti jouluihminen

Parikymppisenä opiskelijana sain kuulla sairastuneeni ms-tautiin. Sitä seurasi usean kuukauden masennus ja epätoivo. Sairaus tuhosi tehokkaasti urakehitykseni heti alkuunsa.

Tämä tuntuu pieneltä verrattuna moneen viestiin täällä, mutta… Se päivä, jona jouduin koulussa kiusaushyökkäyksen kohteeksi. Olin koko yläasteen vähän kiusattu ja ulkopuolelle jätetty, mutta kerran ysiluokalla luokkani tytöt pistivät kunnolla toimeksi. Jouduin niin fyysisesti kuin henkisestikin pahoinpidellyksi. Helvetillinen päivä, jota en vieläkään halua muistella kenenkään kanssa ääneen. Tuosta on jo vuosia aikaa, mutten vieläkään ole päässyt kokemuksistani täysin yli.

Kun tajusin olevani kroonisesti ja parantumattomasti sairas. Parempia päiviä ei ole kauheasti sen jälkeen tullut enkä ole vieläkään löytänyt mitään järkeä elämääni.

Se yö, kun melkein yritin itsemurhaa. Jäi muutamasta sentistä kiinni.

Kun menetin suuren rakkauteni aika tarkalleen 23v sitten.

Meidän piti perustaa uusperhe mutta hän ei uskaltanutkaan vaan katosi täysin yllättäin elämästäni. Vasta 16v myöhemmin selvitimme asian. Sain tietää että vain muutamaa kuukautta myöhemmin hän oli paukauttanut satunnaisen tuttunsa paksuksi ja joutunut pakkonaimisiin. Ei silti ollut koskaan unohtanut minua vaan seurannut suht läheltä mun elämääni kaiken aikaa mun tietämättäni. Nykyään olemme ystäviä mutta suremme yhä sitä mitä tapahtui.

Elämäni pahin päivä oli torstai 3.12. 1983.

Olin 8.:lla luokalla

Turun Puropellon koulussa. Koko luokka päätti kiusata ja vainota minua sinä päivänä.

Kuvaamataidon työni sotkettiin ja revittiin, opettaja raivosi että olen muka itse pilannut työni ja kertoi alentavansa numeroani.

Välitunneilla muut oppilaat mulkoilivat minua, tuijottivat raivoissaan ja huusivat:

-Mene h****ttiin täältä! Noita!

Sä haiset! Mikset sä tee itsarii?

Kun äidinkielentunti alkoi,

teimme ryhmätyötä.

Toiset vilkuilivat minua ja siirtyivät kauemmas. Menin parin rauhallisen oppilaan luo, me olimme ennenkin tehneet yhdessä töitä. Ilkeä poikaoppilas tunki siihen ja sähisi, että hän tulee nyt tähän ryhmään,

sinun täytyy häipyä.

Hän uhkasi lyömisellä, jos joku yritti puhua minulle.

Aloitin siis yksin "ryhmätyön".

Luokanvalvoja, n. 60-vuotias mies tuijotti vihaisena minua, hiipi pulpettini taakse ja alkoi huutaa:

-Miksi sinä teet yksin ryhmätyötä?

Hei luokka!

Miksi tämä oppilas istuu tässä yksin?

Mikä häntä oikein vaivaa!

Kiusaajat, pari inhottavaa poika- ja tyttöoppilasta ilahtuivat silminnähden ja ottivat mukavan asennon:

oli tulossa taas hauska oppitunti.

Vanha miesopettaja huusi ja rähjäsi minulle:

-Sinä et suostu yhteistyöhön!

Sinä olet kykenemätön sosiaaliseen kanssakäymiseen!

Sinusta ei koskaan tule normaalia ihmistä.

Kiusaajat ja muut oppilaat pyörittelivät silmiään ja nauroivat ihastuneesti.

Kuulin puheenpätkiä:

-Ei voi olla totta!

-Miten ton hermot oikeen kestää?

-Miks me tehdään tätä, mitä pahaa se on tehny?

Opettaja ei tietenkään kuullut tai nähnyt mitään muuta kuin minut yksin pulpetissani.

Sain arvosananalennuksen huonosta käytöksestäni,

siis siitä että pelkäsin yksin ja olin kiusattu.

Ruokailussa lautaseni hävisi,

istuin pöydän äärellä ilman ruokaa ja ilahtuneet luokkakaverini hihkuivatkin loppupäivän:

-Onko sulla nälkä? Tee itsari.

Lopulta kauhea päiväni päättyi,

yleensä minua ei jaksettu vainota ihan koko koulupäivää joten tämä oli raskas kestää.

Myöhemmin luin vainottujen juutalaisten keskitysleirikuvauksia ja löysin valtavasti yhtymäkohtia koulukiusaamiseen.

Olin itsekin keskitysleirimäisissä oloissa 9 vuotta. Kuten juutalainen Imre Kertez, minäkin sairastuin siitä lopuksi ikääni:

en koskaan enää kyennyt opiskelemaan tai tekemään töitä.

Näen edelleen, keski-ikäisenä naisena painajaisia koulusta.

Jouduin jo alle 3-kymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle skitsofrenian takia,

jonka aiheutti kouluväkivalta eli ns. "kiusaaminen".

Kun aamulla heräsin ja huomasin aviomieheni kuolleen yön aikana vieressäni.

Minulla on pakko-oireinen häiriö. Aina välillä tulee sellaisia jaksoja, että luulen/pelkään/epäilen tehneeni jotain kauheaa tai anteeksiantamatonta. Tällaisen episodin saattaa laukaista vaikkapa se, että muistelen jotain vanhaa riitaa, erimielisyyttä tms. ja alan pohtia omaa osuuttani siihen, mikä johtaa spekulaatioihin joiden lopputulos on yleensä se, että koko juttu on ollut 100% minun syytäni ja olen kamala ihmishirviö joka ei ansaitse elää. 

Viime alkukeväästä oli pahin tällainen jakso ikinä. En nyt mene yksityiskohtiin, mutta pelkäsin tehneeni kammottavan teon parhaalle ystävälleni, ja ne päivät kun se tunne oli pahimmillaan, ovat varmaan olleet tähänastisen elämäni hirveimpiä. Mietin vain obsessiivisesti 24/7, että minun pitäisi tappaa itseni, en ansaitse olla elossa, olla enää koskaan onnellinen jne. Tuota kesti muutaman viikon vaihtelevalla intensiteetillä, kunnes se karmea polte lopulta haalistui.

Se oli synkimmistä ajanjaksoista elämässäni, mutta toisaalta nykyään saan sen muistelemisesta myös voimaa: jos selvisin tuosta, niin selviän varmasti muistakin p*rseellään olevan aivokemiani keitoksista. 

Miksi jotkut alapeukuttavat - muiden kokemuksia vähätelläkseenkö? "Elämän kamalin päivä" on hyvin yksilöllinen kokemus, mielestäni kenelläkään ei ole varaa niitä väheksyä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut alapeukuttavat - muiden kokemuksia vähätelläkseenkö? "Elämän kamalin päivä" on hyvin yksilöllinen kokemus, mielestäni kenelläkään ei ole varaa niitä väheksyä.

Jossain vastaavassa ketjussa joskus joku ihmetteli samaa, ja muistaakseni joku alapeukuttaja tuli vastaamaan, että kokee yläpeukuttamisen ikään kuin "tykkäyksenä", eikä voi antaa sellaista vastausta negatiiviseen tai traumaattiseen kokemukseen. Kyllä muakin ärsyttää alapeukut subjektiivisia kokemuksia listaavissa ketjuissa, mutta ihmisillä on tosi erilaisia peukutustapoja (ja vahinkoalapeukkujakin varmaan mahtuu mukaan). 

uuuuuuuuuu uuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu

Se kun lapseni sairastui hyvin vakavasti ja kuskattiin ambulanssilla sairaalaan. Jouduin näkemään hänen kärsimyksensä pystymättä auttamaan ja menetyksen pelko oli hirveä.

Kun sain työpaikalleni puhelun

Mieheni oli ambulanssissa saanut aivoveren vuodon. Matkalla sairaalaan leikkaukseen 2h ajomatka.

4 vuotta tästä on mieheni säilyi hengissä

mutta työkykyinen ei sen jälkeen ole ollut.

Kyllä se taitaa olla päivä, jona minut r-aiskattiin. Siitä alkoi monen vuoden alanmäki ja psyykeen korjaaminen.

Se päivä ja hetki kun koiramme piti viedä viimeisille piikille.

sukulaisen kuolema, se kun exän puhelimeen vastasikin toinen nainen.

Epäilen sen olevan vielä edessäpäin...