Lue keskustelun säännöt.
Voiko luonne muuttua lapsuudesta näin paljon vai valehteleeko äitini?
17.04.2017 |
Hieman oudosti esitetty kysymys, mutta selitän nyt tarkemmin.
Äitini tykkää kertoilla tarinoita siitä, millainen minä olin lapsena. Outoa on, että hänen kuvailemansa "minä" on täysin erilainen kuin olen nykyään. Itse en muista lapsuuttani paljoakaan, kaikki muistikuvat ovat hyvin epäselviä ajalta ennen murrosikää. Sikäli kun itse muistan, eli noin 12 vuotiaasta eteenpäin, olen aina ollut luonteeltani juuri tällainen kuin nykyäänkin.
Olen nyt 27v, asunut omillani jo 10 vuotta ja asia on jostain syystä alkanut vaivaamaan minua. Tuntuu jotenkin ahdistavalta kuunnella näitä äitini puheita, kun en tunnista itseäni. Samalla tuntuu myös kuin tuottaisin hänelle pettymyksen.
Näitä ristiriitoja on todella paljon, mutta esimerkkinä vaikka tämä, että äitini mielestä minä olen aina ollut ekstrovertti, sosiaalinen ja rakastanut esiintymistä, enkä koskaan ujostellut mitään enkä ketään. Itse kuvailisin itseäni introvertiksi, olen todella antisosiaalinen, viihdyn itsekseni, en jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa ja lisäksi kammoan esiintymistä sekä ujostelen vieraita.
Olen myös aika tunnekylmä ja kyyninen, vaikka äitini taasen väittää päinvastaista.
Menneisyydessäni ei ole mitään tekijää, joka olisi selvästi voinut johtaa tällaiseen muutokseen luonteessani. Joten voiko luonne muuttua vain itsestään näin paljon? Vai voiko olla, ettei äitini kerro koko totuutta? Jotkin hänen kertomansa asiat menneisyydestäni ovat ristiriitaisia, hän myös esittää täydellistä äitiä, vaikka monet merkit viittaavat siihen ettei hän sitä ollut. Minulla ei ollut isää, sisaruksia eikä muitakaan läheisiä sukulaisia, joilta voisin asiaa kysyä. Ainoa jäännös menneisyydestäni ovat äitini tarinat, joista en tunnista itseäni. Tästä syystä siis tuntuu kuin persoonallisuudestani puuttuisi palanen. Tilanne pistää ihmetyttämään, mikä on pielessä, kun joko minä itse tai sitten äitini ei tunne minua ollenkaan.
Oliko viesti kovin sekava? Sori siitä. Mitä ajatuksia teillä heräsi?
Kommentit (16)
Eniten ihmettelen tuota, ettei sinulla ole selkeitä muistukuvia ennen 12:n vuoden ikää???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai sinä itse muistat millainen olit lapsena? Jos ei ole mitään muistikuvia, se kuulostaa huolestuttavalta.
Hassua, ettet muista lapsuudestasi mitään ennen murrosikää. Toki murrosikä voi muuttaa ihmisen luonnetta radikaalillakin tavalla, mutta aika hassulta kuulosta, että olisit ollut täysi ekstrovertti ja siitä muuttunut täysin toisenlaiseksi, varsinkaan jos mitään erityistä mullistavaa tapahtumaa ei ole tähän liittynyt. Ihmisen temperamentti (eli juuri introverttiys, ekstroverttiys jne ) on kuitenkin suht pysyvä ominaisuus.
Oman äitini kanssa minulla on kyllä myös näkemyseroja lapsuuteni tapahtumista, mutta toisaalta itse sentään muistan lapsuuteni ja kyse on yksittäisistä tapahtumista, ei minusta ihmisenä.
Kyllä ihminen muuttuu, varsinkin murrosiässä tosi paljon. Ja luontaisestikin lapset tykkäävät esiintyä ym. jotkut toki on koko ikänsä ujoja, mutta joistakin tulee ujoja vasta isompana kun "tajuavat" alkaa hävetä itseään, ja toisilla taas ujous karisee murrosiän jälkeen, kuten minulla kävi. Teininä ja nuorena aikuisena olin epävarma ja ujo, ja nykyään en enää, ja se johtuu siitä että lakkasin miettimästä mitä muut sanoo musta. Olen huomannut että lapsena todella villitkin lapset muuttuu murrosiässä sulkeutuneiksi hiippareiksi jotka istuu hiljaa huoneessaan niin että ei tiedä onko siellä edes ketään.
Tuo että ei muista lapsuudesta mitään, on todella outoa, etkö muista muka koulustakaan mitään kun ala-asteella on pitänyt esiintyä juhlissa näytelmissä ja laulaa kuorossa? Etkö muista kun piti pitää esitelmiä, että jännittikö ihan hirveästi vai ei?
Minun äitini ainakin muistaa kaikki päin honkia ja lisäksi sekoittaa meidät sisarukset. En luottaisi hänen kuvauksiinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä koen, että äitini ei tuntenut minua lapsuudessa, nuoruudessa eikä myöhemminkään. Hän sanoi minusta esim. etten mä ollut kiinnostunut pojista, enkä halunnut poikaystävää. Todella loukkaavaa, kun kyllä mä olisin halunnut, mutta minkäs teet, kun ei tunnu sille, että kukaan haluais mua (eikä sittemmin kukaan kiva olekaan halunnut) ja että ei kelpaa kellekään, mm. koska äiti on aina haukkunut minua niin hirveäksi.
Eli on ihan mahdollista, että äitisi vain luulee sinun nauttineen esiintymisistä, vaikka olet joutunut ehkä olemaan sellainen äitisi mieliksi. Ja oikeasti et oo tykännyt siitä yhtään. Toisaalta luulisi, että siitä, kun pakotetaan esiintymään olisi huonoja muistoja. Mutta ehkä olet sulkenut ne kaikki pois mielestäsi.
Minuakin ihmetyttää, miten et muista lapsuuttasi. Oletko kärsinyt jonkin vakavan trauman, vai mistä ihmeestä on kyse? Minä olen 50-vuotias, ja silti muistan ihan hyvin esimerkiksi sen, miltä minusta TUNTUI esiintyä tai olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä. Ei minua olisi kukaan voinut jälkikäteisväittää vaikkapa kovin sosiaaliseksi, kun hyvin tiedän, että en ollut.
Mutta se, mitä äitisi muistaa lapsuudestasi on aina sekoitus muistoja - jotka nekin voivat olla vääristyneitä, jopa täysin feikkejä, koska ihmisillä on inhimillinen taipumus muistaa asioita "parhain päin", jopa suojella itseään ikäviltä muistoilta. Ja sekoitus toiveajattelua. Äitisi varmasti haluaa ajatella, että sinulla on ollut hyvä ja onnellinen lapsuus ja hän on ollut hyvä äiti. Kaikki nuo vaikuttavat siihen, miten hän värittää muistoja, todennäköisesti täysin tiedostamattan.
Kannattaa kuitenkin tajuta, että myös sinä teet tuota samaa. Kaikki me teemme. Muistoihin ei ole siten täysin luottamista. Ei myöskään tulkintaasi siitä, millainen olet NYT: ehkä lähimmäisesi eivät näe sinua samalla lailla kuin sinä näet itsesi!
Ja toki ihminen voi muuttua lapsuusajoistaan, varsinkin, jos hänellä on ollut jokin traumaattinen kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on äärettömän vähän muistikuvia lapsuudestani, ei oikeastaan mitään enkä kovinkaan paljon muista nuoruudestakaan. Oon pitänyt tätä hieman outona, kyllä kai sitä nyt jotain pitäisi muistaa.
Senverran kyllä muisti pelaa että mielettömän arka ja pelokas oon ollut. Ihan järkyttävän pelokas. Mutta nyt aikuisena aivan toisenlainen! Toki vieläkin jännittää tietyt asiat, mutta sillätavalla normaalisti Erittäin sosiaalinen ja puhelias olen, mutta se erakkopuoli löytyy myös. Eli viihdyn yksin enemmän kuin hyvin, se on mulle elinehto.
Mutta siis, luonne voi muuttua.
Minä olen muuttunut ujosta puheliaaksi ja rohkeammaksi. Mutta todellakin muistan lapsuudestani paljon, vaikka olen jo yli viisikymmentä. Muistan mm. sen, etten uskaltanut neuvolassa leikkiä leluilla, ennen kuin joku tuli sanomaan että niillä saa leikkiä. Muistan myös kuinka minua kehuttiin kiltiksi - kun olin niin arka oikeasti. Muistan paljon pieniä tapahtumia, aika merkityksettömiäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä, muistan siis välähdyksiä lapsuudestani mutta hyvin epäselvästi. En myöskään ole ihan varma, mitkä ovat omia muistojani ja mitkä vain minulle kerrottuja asioita. Muistan esim. luokkalaisiani ja opettajiani ihan hyvin. Muistan myös lapsuudenkotini. Painajaiseni ovat ainoa jotka muistan yhä kirkkaasti! Suurin osa muista on hämäriä kuvia ja välähdyksiä, en oikein osaa sanoa "millainen olin" tai oliko minulla "hyvä lapsuus"... Vaikea selittää. Tosi vähän muistikuvia. Onko se tosiaan niin outoa?
Ap
No jaa. Äiti ei ole kovinkaan objektiivien arvioimaan omaa lastaan. Toiveet, haaveet ja pettymykset voivat melko paljon värittää muistikuvia. Ihmiset muistaa asioita eri tavalla. Itsellä on tästä myös aika hyvä esimerkki lähipiiristä. Anoppi on kova tarinaniskijä ja kun vuosia kuluu niin jutut vaihtaa aika rankasti sävyään kulloisenkin mielialan mukaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä, että on erkoista, ettei muista lapsuudestaan mitään. Minulla on kyllä samanlainen ystävä, joka sanoo ettei muista lapsuuttaan. Jos on jotain lapsuudestaan kertonut, niin sekin menee niin, että äiti on sanonut, että oli tosi eläväinen. Nyt on erakoitunut, hiljainen, varovainen.
Paljon olen miettinyt, että onko jokin trauma pyyhkinyt hänen muistinsa. Voin myös päätellä, että hänen lapsuudessaan oli varmasti hyvin ristiriitaista, mahdollisesti ahdistavaa. Ehkä hän suojaa itseään muistamattomuudellaan.
Et siis ole ainoa. Mutta vaikka tunnenkin samanlaisen ihmisen, niin pidän ilmiötä outona.
Äitisi ei välttämättä valehtele eikä keksi tarinoita. Voihan olla, että hän vaan on nähnyt ja tulkinnut asioitasi toisella laillakuin miltä sinulta on tuntunut. Onko sinulla esim. ala-asteelta ketään luokkakaveria ystäväpiirissäsi tai onko vaikkapa opettajasi saavutettavissa. Heiltä voisit tiedustella, millainen olit ainakin koululaisen roolissa. Itse olin lapsena kova liikkumaan ja vähän villi muiden mukaan, mutta itse pidin itseäni aika arkana. Aloin kirjoittaa päiväkirjaa 11-vuotiaana, joka on auttanut minua hahmottamaan, millainen lapsi ja nuori olin suhteessa muihin.
Muistikuvia voi aktivoida esim. katsomalla valokuvia tai vanhoja, lapsuuden aikaisia tavaroita. Voisitten katsoa niitä yhdessä äitisi kanssa. Jos äidilläsi on jotain salattavaa, voi hyvinkin olla, että saat enemmän tietoa lapsuudestasi. Kokeilepa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap tässä, muistan siis välähdyksiä lapsuudestani mutta hyvin epäselvästi. En myöskään ole ihan varma, mitkä ovat omia muistojani ja mitkä vain minulle kerrottuja asioita. Muistan esim. luokkalaisiani ja opettajiani ihan hyvin. Muistan myös lapsuudenkotini. Painajaiseni ovat ainoa jotka muistan yhä kirkkaasti! Suurin osa muista on hämäriä kuvia ja välähdyksiä, en oikein osaa sanoa "millainen olin" tai oliko minulla "hyvä lapsuus"... Vaikea selittää. Tosi vähän muistikuvia. Onko se tosiaan niin outoa?
Ap
minusta on hyvin outoa, ettet muista millainen olit lapsena! Itse muistan ainakin hyvin paljon tapahtumia/ ihmisiä/ omia ajatuksia lapsuudesta. Ei kenenkään tarinat voisi mitenkään sekoittaa muistojani, niin että en tietäisi, millainen olen ollut.
Aikuiset näkevät lapset eri tavalla. Olin aikoinaan 6 vuotta samalla ihanallaperhepäivähoitajalla hoidossa. Nyt kunnäemme, hän muistaa minut aivan erilaisena kuin millaiseksi itseäni kuvailisin. Hänen mielestään rakastin esiiintymistä, pelkäsin hiiriä ja keksin hauskoja tarinoita, jjoilla huijasin pienempiä hoitolapsia. Omasta mielestä olen aina ollut kamala jännittäjä, minulla ei ole ongelmia jyrsijöiden kanssa ja olen surkea valehtelija.
Kyllä luonne muuttuu koko elämän. ihminen ei todellakaan ole sama 14- ja 74-vuotiaana, se on ihan tutkittu juttu. Kokemukset muokkaavan ihmistä ja niin pitääkin tapahtua.