en ymmärrä tämän tason surua - kohtukuolema

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun 39+5. Saako sitä surra? Sekin oli vain sikiö.

Kukaan ei sanonut että sureminen on väärin, tai että sitä ei saa tehdä. Suru on henkilökohtaista, ja minä yritin tavoittaa siitä jotain kysymykselläni. Se etten jotain ymmärrä ei tee siitä väärää.

Joskus on viisautta jättää tuomatta aivopierujansa muiden tietoisuuteen. Pohtia vaikka itsekseen hetki muita näkökulmia kuin omaansa.

No on täällä moneen otteeseen ihmetelty miten joku vaikka suree lemmikkiään. Mulla oli koira 20 vuotta, on heittämällä isompi suru kuin keskenmeno/kohtukuolema. Silti en usko, että moni pohtii tätä mun näkökulmaa, vaan automaattisesti arvottaa oman surunsa korkeammalle kuin minun.

Musta hautakivet ja kaikki on jo liikaa tossa vaiheessa, kyse alkaa olla jostain traumasta tai kliinisestä, ei järjellisestä tilasta.

Empatia ja tunneherkkyys on sitä, että ymmärtää mammeleiden ainutlaatuista surua, ei muiden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy myöntää, että en minäkään ymmärrä. Olen kokenut saman ja siihen vielä usean kk:n komplikaatiot päälle. Mutta ei se tapahtumana elämäni ikävimpien top 5 edes pääse. On ollut kaikkea muuta kauheampaa kyllä perheessä. Mm. rattijuopon yliajetuksi joutuminen, aggressiivinen syöpä, anopin syöpä ym. Ehkä tuo nainen on päässyt tosi helpolla muuten?

Miekenkiintoinen näkökulma. Jos ei ole tullut rattijuopon yliajamaksi ja kuulu syöpäiseen sukuun niin on päässyt tosihelpolla elämässä.

Mitäs jos vaikka onkin ollut tosi vaikeaa ja se lapsi on pitkästä aikaa tuomassa iloa ja valoa elämään. Ja sitten sekin viedään pois. Pääasia kuitenkin ettei anopilla ole syöpää.

Joo. Anopin syöpä tai oman lapsen kuolema hmm.. Eikä se vaikuta surun määrään mitenkään mitä muuta on elämässä kokenut. Luoja miten tyhmiä kommentteja täällä. "et saa surra lastasi koska minäkään en surrut kun en oikeastaan lasta edes halunnut."

Minulla on kokemus sekä abortista että keskenmenosta. Sen hetken tuntui pahalta, mutta en ole asiaa sen jälkeen vellonut. Enkä myöskään ymmärrä tätä "kriisiä" mitkä tietyt ihmiset saavat sen jälkeen. Ihan kuin löytyisi vaan hyvä tekosyy uhriutua, ottaa sairaslomaa ja rauhottavia. Suomessa on asiat liian hyvin, koska ihmisillä liikaa aikaa jäädä vellomaan johonkin, mikä ei elänyt edes päivää kohdun ulkopuolella.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy myöntää, että en minäkään ymmärrä. Olen kokenut saman ja siihen vielä usean kk:n komplikaatiot päälle. Mutta ei se tapahtumana elämäni ikävimpien top 5 edes pääse. On ollut kaikkea muuta kauheampaa kyllä perheessä. Mm. rattijuopon yliajetuksi joutuminen, aggressiivinen syöpä, anopin syöpä ym. Ehkä tuo nainen on päässyt tosi helpolla muuten?

Siis anteeksi nyt, mutta miten v*tussa joku anopin syöpä (johon ei ilmeisesti edes kuollut?) voi olla surullisempi asia kuin oman lapsen kuolema??? Haloo, ihminen tavattavissa?

En osaa kuvitella, miten kamalaa kohtukuolema olisi. Omat lapset onneksi kaikki elävinä syntyneet, yhden varhaisen vaiheen keskenmenon olen vain kokenut ja sitäkin jonkin aikaa salaa surin vaikkei se ole tietenkään verrattavissa siihen, jos pitäisi synnyttää kuollut vauva. En varmaan selviäisi siitä surusta kokonaan koskaan.

Vierailija kirjoitti:

http://yle.fi/uutiset/3-9561966

viikko 25 ja sikiö. varmaan rankka juttu sinänsä mutta mitä ihmettä?

No, ei sun ainakaan tunneälyn määrällä kannata kehuskella.