en ymmärrä tämän tason surua - kohtukuolema

Minun esikoiseni kuoli kohtuun rv 28.

Lapsi oli kauan ja suurella rakkaudella odotettu. Se surun ja tuskan määrä mitä saimme mieheni kanssa kokea, kun vauva kuoli kohtuun ja hänet sitten synnytin, oli aivan järkyttävän suuri. Se lapsi oli meille totta siitä hetkestä asti kun sain tietää olevani raskaana. Hän ei ollut arvoton limainen sikiö, niin kuin jotkut hänet arvottaisi. Hän oli meidän esikoispoikamme, jota odotimme suurella rakkaudella ja joka teki meidät odottavat vanhemmat onnelliseksi. Kunnes kaikki romahti.

Ei kannattaisi arvostella surun suuruutta jos itsellä ei ole kokemusta vastaavasta tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

en vain ymmärrä miten voi noin voimakkaasti ja pitkään surra lasta, joka ei ole elänyt, jota ei ole edes nähnyt. Tragedia sinänsä tietysti.

Mieti kun olet suunnitellut jo koko elämäsi lapsen mukaan, ostanut kaiken, miettinyt nimen, kertonut läheisille, kertonut töissä.. Ei se ole mikään rv 6 keskenmeno enää.

Onhan se vauva elänyt. Muuten ei olisi voinut kuolla. Ihan todellinen ihminenhän siellä äidin kohdussa on. Tottakai lapsen kuolemaa suree.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en vain ymmärrä miten voi noin voimakkaasti ja pitkään surra lasta, joka ei ole elänyt, jota ei ole edes nähnyt. Tragedia sinänsä tietysti.

Mieti kun olet suunnitellut jo koko elämäsi lapsen mukaan, ostanut kaiken, miettinyt nimen, kertonut läheisille, kertonut töissä.. Ei se ole mikään rv 6 keskenmeno enää.

kertonut kaikille? ostanut?

Onko tää siis joku nolouden ja materian menettämisen sekoittuminen suruun vai mitä? Tai miksi noilla olisi yhtään mitään väliä?

Ne surevat koska oman lapsen kuolema nyt yleensä surettaa ihmisiä. Samalla tavallahan ne kohtuun kuolleet lapset ovat olleet tässä maailmassa ja olleet oikeita eläviä ihmisiä siinä missä muutkin vaikka ei kohdun ulkopuolelle koskaan ehtinyt pääsemään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en vain ymmärrä miten voi noin voimakkaasti ja pitkään surra lasta, joka ei ole elänyt, jota ei ole edes nähnyt. Tragedia sinänsä tietysti.

Mieti kun olet suunnitellut jo koko elämäsi lapsen mukaan, ostanut kaiken, miettinyt nimen, kertonut läheisille, kertonut töissä.. Ei se ole mikään rv 6 keskenmeno enää.

kertonut kaikille? ostanut?

Onko tää siis joku nolouden ja materian menettämisen sekoittuminen suruun vai mitä? Tai miksi noilla olisi yhtään mitään väliä?

Siksi että koko elämäsi on sitä tulevaa vauvaa! Ja sitten sitä ei tulekaan.

tunnen pariskunnan, jossa äiti oli ihan sekaisin ja mies sitten suht pragmaattisesti suhtautui asiaan. varmaan hormoonit vaikuttaa naisella aika paljon. Ja se ylenpalttinen haaveilu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

en vain ymmärrä miten voi noin voimakkaasti ja pitkään surra lasta, joka ei ole elänyt, jota ei ole edes nähnyt. Tragedia sinänsä tietysti.

Mieti kun olet suunnitellut jo koko elämäsi lapsen mukaan, ostanut kaiken, miettinyt nimen, kertonut läheisille, kertonut töissä.. Ei se ole mikään rv 6 keskenmeno enää.

kertonut kaikille? ostanut?

Onko tää siis joku nolouden ja materian menettämisen sekoittuminen suruun vai mitä? Tai miksi noilla olisi yhtään mitään väliä?

Sä et selkeesti tajua. Mutta ei se mitään, ehkä sä jonain päivänä tajuat.

Täytyy myöntää, että en minäkään ymmärrä. Olen kokenut saman ja siihen vielä usean kk:n komplikaatiot päälle. Mutta ei se tapahtumana elämäni ikävimpien top 5 edes pääse. On ollut kaikkea muuta kauheampaa kyllä perheessä. Mm. rattijuopon yliajetuksi joutuminen, aggressiivinen syöpä, anopin syöpä ym. Ehkä tuo nainen on päässyt tosi helpolla muuten?

Minulla samantapainen kokemus kohta melkein 3kk sitten, edelleen joka ikinen päivä asia on mielessä, jos asiasta puhun jollekkin, tulee itku. Voin kuvitella, että asia tulee vielä vuosienkin päästä mieleen aina silloin tällöin, eräs tuttava menettänyt lapsensa samoilla viikoilla 10v sitten ja kyllä hänelläkin oli itku herkässä kun asiasta puhuttiin.

Siihen vauvaan kiintyy jo raskausaikana, todella paljon kiintyykin, se on sinun oma vauvasi joka siellä mahassa potkii, itselläni liikkeet tuntui jo viikolta 13 saakka, ehtisin niitä siispä jo aika pitkän tovin tuntemaan. Synnytys on aivan samanlainen kuin täysiaikaisen vauvan synnytys, ponnistusvaihe vain ei tee niin kipeää, koska vauva on pienempi. Omani kestä vajaa vuorokauden ja vauva oli vajaa 30cm ja n.440g, ei siis todellakaan mikään katkarapu, samanikäisiä vauvoja voidaan tehohoitaa niin, että selviävät jos noilla viikoilla syntyvät. Jokainen voi googlettaa ja kuvia kyllä löytyy miltä tuonikäinen sikiö näyttää, pieni vauva se jo on. Mekin olisimme saaneet pitää hautajaiset, mutta emme pystyneet siihen, oli liian rankkaa. Vauva meni sairaalan kautta tuhkattuna muistolehtoon.

Kohtukuolema on aivan eri asia kuin keskenmeno.

Tunnen naisen, joka suri tuulimunaraskauttaan. Siis oikeasti. Kyse on varmaan omien haaveiden tasosta, jos on semmoinen pikkutytöstä lapsista haaveillu nainen, niin sen sikiön mukana menee vuosikymmenien pilvilinnahattarat. Varmaan siksi just ei miehiin vaikuta niin kummallisesti, kun eivät haaveile koko elämäänsä asiasta. Sitten jos niin tekee niin tuulimunaraskauskin on joku muistopäivä.... 🙄

Vierailija kirjoitti:

Tuolla iso porukka itkee koirienkin perään vuosienkin päästä; kyllä kai sitä nyt lastaan suree?

Kuolleen lapsen joutuu synnyttämään.

Tämä on muuten varmasti se rankin osuus, koska havahduin tähänkin todellisuuteen vasta nyt kun sain omani - tosin elävänä. Se, että vastaan olisi pitänyt ottaa kuollut vauva tuntuu nyt niin kamalalta. Voimia kaikille teille jotka olette kohtukuoleman kokeneet, olette vahvoja naisia <3 

Vierailija kirjoitti:

Täytyy myöntää, että en minäkään ymmärrä. Olen kokenut saman ja siihen vielä usean kk:n komplikaatiot päälle. Mutta ei se tapahtumana elämäni ikävimpien top 5 edes pääse. On ollut kaikkea muuta kauheampaa kyllä perheessä. Mm. rattijuopon yliajetuksi joutuminen, aggressiivinen syöpä, anopin syöpä ym. Ehkä tuo nainen on päässyt tosi helpolla muuten?

Miekenkiintoinen näkökulma. Jos ei ole tullut rattijuopon yliajamaksi ja kuulu syöpäiseen sukuun niin on päässyt tosihelpolla elämässä.

Mitäs jos vaikka onkin ollut tosi vaikeaa ja se lapsi on pitkästä aikaa tuomassa iloa ja valoa elämään. Ja sitten sekin viedään pois. Pääasia kuitenkin ettei anopilla ole syöpää.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy myöntää, että en minäkään ymmärrä. Olen kokenut saman ja siihen vielä usean kk:n komplikaatiot päälle. Mutta ei se tapahtumana elämäni ikävimpien top 5 edes pääse. On ollut kaikkea muuta kauheampaa kyllä perheessä. Mm. rattijuopon yliajetuksi joutuminen, aggressiivinen syöpä, anopin syöpä ym. Ehkä tuo nainen on päässyt tosi helpolla muuten?

Niinpä.

Vierailija kirjoitti:

Suruja ei saisi vertailla, koska jokainen on omansa, mutta kyllä minut sai itkemään joulupukin luona vieraillut ja eilen kuollut Kiia-tyttö. Hän on ollut persoona, hänellä on ollut nimi, hänen sukupuolensa on ollut tiedossa, hänellä on ollut oma ääni.

No sitten, jos sukupuolikin on ollut tiedossa! Jos olisi ollut intersukupuolinen, niin Kiialla, kuka hän lieneekään, ei sitten olisi ollut varmaan merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun 39+5. Saako sitä surra? Sekin oli vain sikiö.

Voi ei. Todella kamalaa. Paljon voimia sinulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun 39+5. Saako sitä surra? Sekin oli vain sikiö.

Kukaan ei sanonut että sureminen on väärin, tai että sitä ei saa tehdä. Suru on henkilökohtaista, ja minä yritin tavoittaa siitä jotain kysymykselläni. Se etten jotain ymmärrä ei tee siitä väärää.

Joskus on viisautta jättää tuomatta aivopierujansa muiden tietoisuuteen. Pohtia vaikka itsekseen hetki muita näkökulmia kuin omaansa.

Moni keskonen saadaan pidettyä elossa jo noilla viikoilla kohdun ulkopuolella. Tuossa ollaan jo yli puolen välin raskauden, tunnetaan sikiön liikkeet ja on aika pitkälle sisäistetty se raskaana oleminen ja uuden tulokkaan tuleminen. Tietenkin on rankkaa synnyttää kohtuun kuollut sikiö, joka muuttuu kuolleeksi lapseksi, kun se tulee emättimestä ulos. Ei se ole enää keskenmeno vaan kohtukuolema.

Vierailija kirjoitti:

Minulla samantapainen kokemus kohta melkein 3kk sitten, edelleen joka ikinen päivä asia on mielessä, jos asiasta puhun jollekkin, tulee itku. Voin kuvitella, että asia tulee vielä vuosienkin päästä mieleen aina silloin tällöin, eräs tuttava menettänyt lapsensa samoilla viikoilla 10v sitten ja kyllä hänelläkin oli itku herkässä kun asiasta puhuttiin.

Siihen vauvaan kiintyy jo raskausaikana, todella paljon kiintyykin, se on sinun oma vauvasi joka siellä mahassa potkii, itselläni liikkeet tuntui jo viikolta 13 saakka, ehtisin niitä siispä jo aika pitkän tovin tuntemaan. Synnytys on aivan samanlainen kuin täysiaikaisen vauvan synnytys, ponnistusvaihe vain ei tee niin kipeää, koska vauva on pienempi. Omani kestä vajaa vuorokauden ja vauva oli vajaa 30cm ja n.440g, ei siis todellakaan mikään katkarapu, samanikäisiä vauvoja voidaan tehohoitaa niin, että selviävät jos noilla viikoilla syntyvät. Jokainen voi googlettaa ja kuvia kyllä löytyy miltä tuonikäinen sikiö näyttää, pieni vauva se jo on. Mekin olisimme saaneet pitää hautajaiset, mutta emme pystyneet siihen, oli liian rankkaa. Vauva meni sairaalan kautta tuhkattuna muistolehtoon.

Kohtukuolema on aivan eri asia kuin keskenmeno.

En voi edes kuvitella miltä tuo tuntuu kaikkinensa :(

Itselläni oli vaikea paikka kun tulin raskaaksi, koska en koskaan kuvitellut voivani saada lapsia. Yhtäkkiä olinkin raskaana, ja seuraavaksi piti päättää mitä sillä raskaudella teen. Menin jo kaikkien käänteiden jälkeen hakemaan aborttia ja hoitaja tuli lääkepillerit kädessä kysymään, että olenko jo päättänyt mitä teen. 

Istuin mieheni kanssa odotusaulan sohvilla enkä osannut päättää - silläkään hetkellä kun sitä vaihtoehtoa tarjottiin. Kun näytin epävarmalta, hoitaja sanoi että mene alakertaan miettimään asiaa, he eivät voi siihen päätökseen vaikuttaa. Muistan vieläkin sen äänen, mikä kuului kun hän heitti sen lääkettä varten olevan veden takaisin viemäriin poistuessaan luotani. 

Sen jälkeen alkoi se tajuton tuskailu, koska en todellakaan ollut valmistautunut tilanteeseen. Kun lopulta päätin, että haluan pitää lapseni, niin ajatukseni pohjautui siihen, kun mietin miten haurasta elämä on: koskaan et tiedä tai voi oikeasti vaikuttaa siihen, miten kauan täällä saa olla. Onko se kohdussa, lapsena vai aikuisena, kun elämänlanka katkeaa, ja olenko riittävä päättämään niin isosta asiasta, joten tämän takia niissä myräköissä päätin että tämä lapsi saa syntyä. Päätin sen myös siksi, että halusin tuoda kotiin terveen lapsen, en lähteä sairaalasta verta vuoaten ilman lastani, vaikka mitään valmiuksia lapsen saamiseen ei ollut. Voi kuinka pelkäsin koko loppuraskauden, synnytyksen ja edelleen pelkään sen pienen puolesta, mutta kaikki meni lopulta hyvin. En kerro tätä siksi, että haluan leuhkia saaneeni terveen lapsen, vaan haluan kertoa tämän siksi, että osaan samaistua tuohon tunteeseen miten loputtomalta ja kammottavalta se tuntuu kun lapsi kuolee ensikehtoonsa. En tiedä miten olisin selvinnyt järjissäni, jos olisin kokenutkin kohtukuoleman, mutta koettuani tuon voimakkaan kiintymyksen tajuan mistä tuossa on kyse ja sympatisoin voimakkaasti teitä jotka olette tuon kauheuden joutuneet kokemaan. Pidän teitä naisia sankareina, jotka olette tuon kokeneet ja olette edelleen järjissänne. Halauksia <3 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Esikoiseni kuoli kohtuun 39+5. Saako sitä surra? Sekin oli vain sikiö.

Kukaan ei sanonut että sureminen on väärin, tai että sitä ei saa tehdä. Suru on henkilökohtaista, ja minä yritin tavoittaa siitä jotain kysymykselläni. Se etten jotain ymmärrä ei tee siitä väärää.

Joskus on viisautta jättää tuomatta aivopierujansa muiden tietoisuuteen. Pohtia vaikka itsekseen hetki muita näkökulmia kuin omaansa.

No on täällä moneen otteeseen ihmetelty miten joku vaikka suree lemmikkiään. Mulla oli koira 20 vuotta, on heittämällä isompi suru kuin keskenmeno/kohtukuolema. Silti en usko, että moni pohtii tätä mun näkökulmaa, vaan automaattisesti arvottaa oman surunsa korkeammalle kuin minun.

Musta hautakivet ja kaikki on jo liikaa tossa vaiheessa, kyse alkaa olla jostain traumasta tai kliinisestä, ei järjellisestä tilasta.