Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että 17-vuotias poika itkee kissan kuolemaa toista viikkoa?
13.04.2017 |
Kissa kuoli 19-vuotiaana ja se on mielestäni aivan luonnollista. Poika kuitenkin itkee päivittäin kissansa perään. Tätä on jatkunut nyt jo melkein kaksi viikkoa.
Kommentit (51)
On normaalia, meillä myös kissa kuoli, vuosi sitten ja koira 4v ja edelleen jos ajattelen liikaa tai puhun niihin liittyvää niin alkaa itkettämään, toiset on herkempiä kuin toiset tälläisille mutta epänormaalia se ei ole, tottakai kiintyy eläimeen mikä on monta vuotta ollut osa perhettä oli se sitten kissa,koira, hevonen tai marsu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu edelleen pahalta ajatella erästä kissaani, jonka kuolemasta on reilusti yli kymmenen vuotta. Joskus näen siitä uniakin ja taas on hetken aikaa kova ikävä.
Minusta on vain hyvä asia, jos 17-vuotias poika uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa.
On normaalia. Olisi muutenkin, mutta kissahan oli mukana koko pojan tähän astisen elämän ajan.
On normaalia, lemmikki on ollut koko pojan elämän olemassa. Tottakai siitä tulee rakas (tai ei kaikille tule eläimestä rakasta kuten tästä ketjusta huomaa mutta usein kyllä tulee). Itse meinaan alkaa itkeä jos ajattelen että mun koira kuolee joskus. Se on helvetin rakas mulle.
Muista tukea poikaa äläkä ainakaan hänelle ihmettele tuota surua...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä huomaa ketkä täällä eivät ole lemmikinomistajia tai ovat kissojen vihaajia.
Niin, tai sitten näkee kenellä ei ole ihan kaikki muumit laaksossa. Meillä oli useita vuosia kissa. Mutta en minä nyt paria viikkoa vollottanut kun se kuoli. Toki oli surullinen, mutta ei tuo kahden viikon pillittäminen nyt ihan terveeltä kuullosta.
Etkö ymmärrä, että ihmiset kiintyvät eri tavalla eri asioihin? Se, että sinä et ikävöinyt kissaasi pitkään, ei tarkoita, että joku muu ei voisi ikävöidä omaansa. Varsinkin lapselle lemmikistä tulee todella tärkeä, jos se kulkee lapsen kanssa vauvasta teiniksi. Jotenkin inhottava asenne, tuollainen "ei ole kaikki muumit laaksossa", jos ikävöi jotain itselle tärkeää.
Ymmärrän toki, mutta oli se sitten mikä tahansa örkki tai muu, niin tuo kahden viikon vollottaminen ei ole normaalia. Henkisesti on jotain kyllä pielessä.
Taitaa itselläsi olla jotain pielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se. Poika on kiintynyt kisssan jo nuorena ja varmasti kissa omistajaan joten sen menetys sattuu. Kyllä vielä vuosien päästäkin tuntee surua kun muistaa asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän 18-v. kissa jouduttiin lopettamaan hiukan yli vuosi sitten ja silti itketti, kun viime viikonloppuna järjestelin ulkoisella kiintolevyllä valokuvia ja siellä oli useita kuvia kissastamme vuosien varrelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tietenkin on normaalia, koska kissa on ollut lapsen elämässä aina. Joillekin suhde lemmikkiin on verrattavissa sisarussuhteeseen. Joidenkin voi olla sitä vaikea ymmärtää, mutta niin se vain menee. Minun kissa, joka oli minulla pienestä saakka, kuoli kun olin 22-vuotias. Ikävöin kissaa todella kauan ja kaipaan vieläkin paljon. Olihan se ollut elämässäni aina ja siitä oli tullut minulle yhtä tärkeä kuin muistakin perheenjäsenistäni. Rakkaan lemmikin kuolema voi olla ihmiselle yhtä iso kriisi kuin läheisen ihmisen kuolema.
Hyvin läheinen ystäväni kuoli ja se oli minulle kova paikka. Mutta en silti itkenyt kahta viikkoa. Ja tuo vollottaminen on nyt tässä hieman omituinen asia.
Tai ehkä se olet sinä, joka on omituinen. Sinun suruasi ei saa mitätöidä, miksi mitätöit muiden surua? Vaikutat empatiakyvyttämältä narsistilta, jons mielestä suru on vollottamista. Tuskin surit ystävääsikään. Onko kiire poistattaa kommentteja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia on. Ap:n epäempaattinen käytös taas ei vaikuta kovin äidilliseltä.
Itse sain jo pienenä ensimmäisen oman kissani, jonka kanssa vartuin koko ikäni. Oli mulla sisaruksiakin, mutta kissa oli loppuun asti mun sylikaveri. Kyllä kissa oli ihan perheenjäsen, jopa enemmän kuin vanhemmat ja sisarukset mulle ikinä. Itkin kyllä helposti sen kaksi viikkoa, kun viime vuonna kuoli äkillisesti. Kasvoin ja kiinnyin kissaan 15 vuoden ajan. Tottakai itkin, se oli mun paras kaveri.
Oman lemmikin kuolema voi olla paljon pahempi paikka kuin jonkun (lemmikkiä vähemmän tärkeän) ihmisen. Ei tunteet ja kiintyminen sitä kysy, onko kohde eläin vai ihminen. Eläimiä on mielestäni jopa paljon helpompi rakastaa kuin monia ihmisiä... Kaksi viikkoa on sitä paitsi todella lyhyt aika, kissahan on ollut pojalla koko hänen elämänsä!
Tunnen yhden vanhan miehen joka suree vielä vuosienkin jälkeen edesmennyttä kissaansa. Hän on menettänyt monta ihmistä ja lemmikkiä, mutta tuo kyseinen kissa oli hänelle jostain syystä aivan erityisen tärkeä ja rakas. Jos rakkauden tunteet ovat olleet voimakkaita ja aitoja, tottakai myös menetyksestä aiheutunut suru on voimakas. Ole pojan tukena ja muistele kissaa hänen kanssaan, äläkä missään nimessä vähättele tai huomauta häntä "liiasta" tunteilusta. Pojat ovat aivan yhtä herkkiä kuin tytötkin, meille vain on epäreilusti opetettu, että poikien ei kuulu sitä herkkyyttä näyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi viikkoa on lyhyt aika, suru voi kestää paljon kauemminkin.
Olin 15-vuotias kun perheemme rakas kissa kuoli. Se oli ollut meillä vauvavuosistani saakka. Ja oli ihan selvää, että se oli tärkeä perheenjäsen kaikille.
Uskon myös, että lemmikillä voi olla aivan erityinen merkitys perheissä joissa on sisäistä tunnekylmyyttä ja ihmisillä vaikeuksia ilmaista tunteitaan. Esimerkiksi kissa voi olla paljon enemmän kuin kotieläin. Kaikki haluavat huolehtia siitä ja kokevat sen läsnäolon hyväksi.
Kun kissamme kuoli ei elämässäni ollut kuollut vielä ketään läheistä ihmistä. Se oli ensimmäinen kuoleman kohtaaminen. Onko poikasi kohdannut kuolemaa ennen tätä?
Kissavanhuksen kuoleman myötä opin myös elämästä - näin sen kaarena. Oli koskettavaa oivaltaa, että itse on vasta elämän alussa ja kukkaan puhkeamassa, mutta eläimen elämä päättyy. Se on paljon lyhyempi. Minä olin nuori, kissa jo vanha. Eikä tuota ajan lakia pysty muuttamaan, vaikka miten niin toivoisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei todellakaan oo normaalia. Ton ikäsen miehenalun ei enää kuulu itkeä. Itkeminen on naisille ja lapsille. Salaa korkeintaan voi mies vieräyttää yhden kyyneleen, mutta siitä EI IKINÄ kerrota kenellekään. Ehkä poikasi kannattaisi puhua jonkun ammattilaisen kanssa tästä, että ei ole kehittynyt normaaliin tahtiin?
T: Psykiatri
Vai että"psykiatri"! Salli mun nauraa!
Ohis, mutta itse annoin kyseiselle kommentille yläpeukun, koska koin sen sarkastisena ja osuvana kuvauksena miehiin kohdistuvista odotuksista. Miehet ei itke, nih.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä huomaa ketkä täällä eivät ole lemmikinomistajia tai ovat kissojen vihaajia.
Niin, tai sitten näkee kenellä ei ole ihan kaikki muumit laaksossa. Meillä oli useita vuosia kissa. Mutta en minä nyt paria viikkoa vollottanut kun se kuoli. Toki oli surullinen, mutta ei tuo kahden viikon pillittäminen nyt ihan terveeltä kuullosta.
Sun mielestä varmaan erotkin pitäisi olla päivässä nyyhkitty altapois?
Kun suruhana on avattu, poika saattaa kanavoida joukkoon muutakin surematonta surua, esim tunnekylmistä vanhemmista johtuvaa.
Empatia voisi auttaa poikaa. Tunnekylmyys vain pahentaa pojan pahaa oloa.
Minä menetin kissani kun olin lapsi, ja yhä se on minulle surullinen asia, vaikka olen keski-ikäinen.
Kylläpäs olet empaattinen vanhempi.
Kissat ovat ihania otuksia. Ei mikään ihme, että niihin kiintyy todella syvästi.
Ihan normaalia se on. Monille lemmikki on perheenjäsen ja menetys sattuu. Minä itken vieläkin välillä vanhaa koiraani vaikka aikaa on kulunut jo muutama vuosi. Koira oli minulla kuitenkin puolet elämästäni ja merkitsi minulle paljon.