Muistisairaudet ovat surullisia. Esim tänään yksi mummeli.

Elämäni kamalin hetki oli, kun äiti ei tunnistanut isää. Kyseli vain, että mihin se "Raimo" meni, vaikka isä istui vieressä ruokapöydässä. Onneksi paljastui hoidettavissa olevaksi aivosairaudeksi, mutta en koskaan tule unohtamaan sitä epätoivoa, joka tuolloin valtasi mielen.

Vierailija kirjoitti:

Hän oli sairaalassa. Tapasin hänet jo viikko sitten ja hän jutteli mukavia ja oli hyvällä tuulella, mutta tänään häneltä oli otettu puhelin (en tiedä miksi) pois ja hän otti vähän väliä tyttärensä huolellisesti taitellun numeron sisältävän paperin esiin ja katsoi sitä, huokaisi ja laittoi pois. Sama kymmenen minuutin päästä aina uudelleen.

Muostisairaudet ovat surullisia. Niin toki ovat monet muutkin sairaudet, jotka aiheuttavat kärsimystä.

Muistisairas ei välttämättä osaa enää käyttää puhelinta. Oliko hänellä edes ollut sitä?

Ihmisiä pidetään nykyään hengissä liian pitkään. Sekä mun äidillä että appivanhemmilla on kaikilla muistisairaus. Äitini ja anoppini ja ovat kotonaan, appiukko pääsi palvelukotiin, kun ei kuule, ei juuri näe, on vaipoissa, muistia ei ole ollenkaan (tuntee silti meidät läheiset ja ymmärtää, että ei muista), huimaa (kaatuili kotona) ja lopulta ei päässyt enää sängystä ylös. Siinä vaiheessa täällä ihminen pääsee nykyään hoitoon. Siihen asti käy kotipalvelu, ruoka tuodaan kotiin, käy kylvettäjä ja siivooja, ja kaikesta maksat erikseen.

Omaisilla on raskas vastuu vanhuksistaan. Äitini ja anoppini eivät pärjäisi ilman meidän lasten päivittäistä apua. Tai siis pakkohan se olisi pärjätä, mutta hirvittää ajatellakaan millaista heidän elämänsä olisi. Miten pärjäävät ne vanhukset, joilla ei ole lapsia tai muita läheisiä auttamassa? Minun äitini on ollut jonossa palvelukotiin nyt puoli vuotta, eikä ole edennyt yhtään, koska on kuulemma niin hyväkuntoinen. Asuu yksin, eikä osaa enää tehdä juuri mitään, pääsee liikkeelle rollaattorin avulla. On kaatuillut kotona, mutta nenän murtumista pahempaa ei ole tapahtunut. Muistin pituus on noin 1 minuutti. Soittelee minulle öisin, on usein hädissään, pari kertaa on lähtenyt kodistaan ulos seikkailemaan, ei muista missä on ja että miehensä (isämme) on kuollut.

Rankka lääkitys pitä nämä vanhuksen elossa. Itsellään heillä ei enää ole edes elämänhalua. Appiukko ei juuri muuta sano, kuin että pääsis jo pois. Pitäisi vihdoin lopettaa sen hokeminen, että miten voit elää 100-vuotiaaksi ja keskittyä siihen, että elämä olisi hyvää mahdollisimman pitkälle ja kun se ei enää ole hyvää, ei aloiteta uusia elämää pidentäviä lääkityksiä, esim. verenohennuslääkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onhan ne. Kun mun mummo kuoli, niin muistisairas vaarini meni entisestään sekaisin. Hän ei muistanut, että mummo on kuollut (mikä oli tavallaan armollista), mutta järkyttyi kovasti kun se hänelle kerrottiin uudelleen ja uudelleen. Vaari myös unohti mummon nimen tosi nopeasti, hän vaan kyseli että "mihinköhän se minun kaverini tästä on lähtenyt?".

Surullista. Varmaan kova ikävä. Kurjaa kertoa totuus aina uudelleen.

Älkää nyt hyvät ihmiset menkö muistisairaalle kerta kerran jälkeen sanomaan että joku hänen etsimänsä/kaipaamansa henkilö on kuollut. Ei hän sitä taas hetken päästä muista ja joudutte järkyttämään uudelleen ja uudelleen... Tunnemuistiin se järkytys kyllä voi jäädä ja aiheuttaa epämääräistä ahdistusta, käytöshäiriöitä ym.

Ohjataan keskustelu eri suuntaan vaan jos jonkun läheisen kuolema on päässyt sairaalta unohtumaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muistisairas ei jää suremaan jotain tiettyä asiaa, koska ei muista. Ehä sairauden alkuvaiheessa mutta ei enää pidemmälle edenneessä vaiheessa. Ja totta, muistisairaus on surullista ja raskasta läheisillekin. Vaihdoin juuri vanhempani ulosteesta likaantuneet lakanat. Hänellä oli ollut ripulia ja sitä oli vähä joka puolella, oli nukkunut siellä likaisessa sängyssäänkin siis. Aiemmin erittäin siisti ja älykäs ihminen. Välillä tuntuu etten vaan jaksa tätä.

Oletko omaishoitaja? Miten jaksat herätä öisin häntä auttamaan? Miten uskallat jättää hänet yksin välillä?

En ole. Tiedätkö, että tuhannet muistisairaat asuvat omissa kodeissaan ihan yksin. Hoitokotipaikkaa ei edes saa, vaikka moni sitä kipeästi tarvitsisi.

Juuri näin! Meillä on parasta aikaa tappelu kunnan kanssa käynnissä, kun muistisairas isoäiti pitaisi saada hoitoon, omaishoito ei enää onnistu. Hän ei pärjää yhtään hetkeä yksin, ei enää syö ilman syöttämistä, ei oikeastaan enää edes kävele. Silti hän ei ole kunnan mielestä riittävän sairas kokoaikaiseen paikkaan hoitokodissa. Ei niitä oikeesti kiinnosta vanhuksen kunto tai omaishoitajan kyky hoitaa sairasta, ne välittää vaan rahasta!