Vanhempani ovat kai vain tyhmiä? Miten yli viiskynppiset voivat elää noin?

Huono omatunto jo otsikosta. En halusisi tuomita ihan näin kärkkäästi mutta oikeasti..

Minä olen viisastunut parikymppisenä vaikka nämä kaikki ongelmat olen kohdannut ja elänyt itse niin olen ottanut aina vastuun itsestäni ja tekemisistäni. En luovuttanut vaikka lähtökohdat olivat melko ihmeelliset. Täysin epätasapainoinen lapsuus.

Käyttävät molemmaat runsaasti alkoholia. Juoneet jo reippaasti koko minun ikäni aikani.
Äiti on myös peliriippuvainen ja aina nykyään vääränlaisia suhteita.
Siis väkivaltaisia tms.
On jotenkin luovuttanut koko elämän suhteen ja ei tee askeltakaan muuttakseen mitään. Kyynisenä ja vihaisena soittelee kännipuheluita. Syyttelee kaikkia paskasta elämästään ja juo kunnes sammuu.
Tätäkin on harrastanut vaikka kuinka kauan. Siis haastaa riitaa aina kännissä ja haukkuu kaikki. Pilannut ihmissuhteista työpaikkoihin asioita sillä.
Jätti kauheat traumat meille lapsille.
Käy töissä kuitenkin viimeisillä voimillaan ja kotiin päästyä tölkki sihahtaa auki jälleen.

Isä käy töissä ja kehuu itseään Suomen parhaimmaksi ammattilaiseksi tällä alalla.
No osittain voikin olla totta tai sitten on hyvin valehdellut koko ikäni. En oikein koe tuntevani vanhempiani oikeasti.
Elää renttuna, rikkinäiset vaatteet, polttaa sätkiä parin minuutin välein. Puhuu panemisesta aina naisista puhuttaessa ja usein naiset ovat horoja tai ämmiä tms.
Käy kuulemma välillä tuuppaamassa pubiruusuja mutta ei mitään vakavaa suhdetta.
Elää halvassa vuokraykiössä, ei juuri huonekaluja sängyn ja pöydän lisäksi. Ei ole ottanut mitään vastuuta juuri mistään tai hoitanut asiat hälläväliä otteella.
Ulosotto painaa päälle.
Sama tilanne ollut koko ikäni.

Molempia yhdistää rankka elämä ja masentuneisuus.

Minä olen kokenut myös alkoholismin, peloriippuvuuden, ulosoton ja masennuksen. Lisäksi väkivaltaisen suhteen, syömishäiriön ja kaiken mille huonossa elämäntilanteessa ihminen voi alistua.
Lisäksi mitään mallia tai henkistä yhteyttä tai sellaista kunnon kasvastusta en ole vanhemmistani oikein saanut.
Lopulta itsemurha yritys laittoi elämälleni uuden suunnan.

Olen hyvässä työssä, käyn terapiassa ja olen hoitanut kaikkia ongelmiani. Tietenkin arpia on jäänyt ja käsittelen paljon asioita vieläkin mutta mietin välillä, että miten ihmiset voivat jäädä tuohon tilanteeseen.
Vaikka periaatteessa ymmärrän kun ei voimat ja kiinnostus lopulta enää riitä.

Ahdistaa välillä kun mietin koko yhtälöä. Mietin usein miksi juuri minun piti syntyä tähän perheeseen.
Toisaalta silloin en olisi minä. Tunnen kyllä syyllisytttä kun puhun vanhemmistani näin mutta en vain käsitä.