Lue keskustelun säännöt.
Mun pää hajoo tänne asuntoon ja noihin lapsiin...
23.03.2006 |
Tää on ihan kamalaa, mä vaan itken ja raivoon vaikken haluis. Lapset on maailman ihanimpia ja rakkaimpia olentoja päällä maan mut mä, äiti, oon varmaan tulossa hulluksi. Kaikki tuntuu kaatuvan päälle ja kaikki on jotenkin taas niin huonosti. Aamut alkaa pienemmän (7kk) kans viiden-kuuden aikaan ja sillon alkaa myös tämä mun uliseminen. Isompi 1,5vuotta heräilee sittemän aikaan ja on tietty kans pahalla päällä kun äiti on ihan outo.
Meillä on liian pieni asunto, pienessä kaksiossa kaksi pientä lasta joten yöllä kun yks herää niin sit ollaan kaikki hereillä. Mieskin on mutta tällä hetkellä viettää viikon lomaa etelämeren rannoilla, ja tiedän...mä oon niin helvetin katkera siitä ja mielestäni saankin olla. Mieli vaan pahenee kun se sieltä soittelee ja hehkuttaa ilmoja, sit tiuskin vaan sillekkin. Paremmin meillä on melkeen mennyt täällä kotona ilmans itä laiskaa sohvaperunaa, enemmän mua ärsyttää katella sitä tossa röhnöttämässa kun ei siitä kuitenkaan mitään apua ole.
Miten mä olen saanu elämäni tähän malliin? Tekis mieli ottaa lapset kainaloon ja kadota niin pitkälle kun pippuri kasvaa. Onneksi ei oo rahaa, muuten oltas se jo tehty. No kiva kuitenkin et meijänkin perheessä jollain on varaa viettää lomaa.
Tää mun olo ei tosiaankaan johdu vaan tosta miehen lomailusta vaan tätä on jatkunut jo ainakin pari kuukautta, viimeset pari viikkoa on ollu jo sellanen olo et oonkohan oikeesti sekoomassa. Mikään ei tunnu enää kivalle, en osaa iloita mistään ja hermot on niin pinnassa et raivostun ihan pienestä ja ihan täysillä!!! Lapsiin en ole raivoani purkanut eikä se mua pelota, ovia paiskon ja jotain on tullut hajotettua
Onks muilla mitään tän suuntasta, meneekö tää ohi itsekseen vai mitä mä teen ....tää ei enää ole kivaa!
Hormonikierukka laitettiin viime joulukuun alussa mut neuvolassa sanottiin ettei sitä ainakaan vielä kannata poistaa....pitäis katella ainakin puoli vuotta. Voisko tää kaikki olla vaan sen syytä...mä en todellakaan enää tiedä mikä muhun on iskenyt.
Aamut on siis pahimpia, tän joka aamuisen vaippa ja puurorumban pyörittäminen ja kitinän kuunteleminen. Päivällä onneks hieman helpottaa, sitä odotellessa...
hulluko
Kommentit (11)
Kannattaa miettiä neuvolantädin kanssa tilannetta!
Mut lakkaa raivoominen ja ovien paiskominen. Lapset ottaa susta mallia. Kasvata piiitkää pinnaa, keksi joku harrastus joko yksin, lasten kanssa tai miehen kanssa.
Miehelle tietty kans kotihommia ja sulle enempi köllöttelyä! Menkää (sit kun mies kotiutuu) ulos kävelylle päivittäin. Hellikää ja jutelkaa enempi. Meillä toimii et jutellaan sängys illalla ja aamulla.
Sisusta kämppää, muuta huonejärjestystä, raivaa kaappeja turhasta tavarasta ja mieti tavarajärjestystä. Tee teijän pienestä kodista mukava pesä jossa on kiva olla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
..ihana lukea et muillakin on ollu samanlaisia oloja. Muakin se kierukka mietityttää....pillereitä olen aiemmin syöny mut niistä ei tullu mitään oloja, tosin se oli jo ennen raskauksia.
ap
Tosin ei mitään hormonaalista ehkäisyä taustalla, ehkä oon vaan HULLU (ja imetän)
Vierailija:
Tosin ei mitään hormonaalista ehkäisyä taustalla, ehkä oon vaan HULLU (ja imetän)
Voisitko saada apua vanhemmiltasi tai appivanhemmilltasi. Onhan toi arjen pyörittäminen yksin kahden pienen lapsen kanssa todella rankkaa. Miksi ihmeessä miehes lähti jonnekin etelän rannikolle kun sitä kotonakin tarvitaan kantamaan kortensa kekoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tosin nyt alkaa meillä jo helpottaa,mutta vaikeaa oli,todella vaikeaa.
oon ite ollut kohta kuus vuotta kotiäitinä,eli siis jo pelkästään se ettei oo just mitään sosiaalisia suhteita " ulkomaailmaan" ,vain koti ja lapset,aamusta iltaan ja illasta aamuun.
toinen seikka just katkonaiset yöt eli olin aina väsynyt. tuli siinä tosiaan tiuskittua niin miehelle kuin lapsillekkin. tai en oikeastaan lapsille,mutta olin kuitenkin niin kiree että lapsetkin sen vaistosi ja heijasti myös heidän käytökseen.
kolmas asia oli varmasti oman ajan puute. eli omaa aikaa mulla oli vaan kaupassa käyntiin,pieneen lenkkiin,satunnaisesti parturissa käyntiin jne.
siinä sitten oli soppa valmis. mikään ei huvittanut,joka aamu ajatteli vaan et miten tänki päivän taas jaksaa...
mutta,lopulta painelin luontaistuotekauppaan ja hain jos jonkinlaista vitamiinia, jotaka todella on auttanut jaksamiseen ja mielen vireyteen.
sitten sovimme mieheni kanssa vuoroillat jolloin toisella on vapaata ja toinen hoitaa lapsia. eli omaaikani lisääntyi järjettömiin määriin....käsittämätön tunne että sai tehdä ilman lapsia muutakin kun käydä kaupassa. aloin uimaan,käymään punttisalilla ja tapaamaan " unohdettuja" kavereita.
ja vielä kolmannex kysyttiin rohkeesti isovanhemmilta lapsenhoitoapua. (he ovat liki seitsemänkymppisiä,hyvä kuntoisia tosin,mutta ihan vauvaiässä ei heitä viitsitty vaivata)
nyt tuntuu että elämä on taas elämisen arvosta. syksyllä aloitan itse työt ja mieheni innostui lastenhoidosta siinä määrin että jää vuorostaan kotiin lasten kanssa.
eli oiskohan näistä meidän keinoista jotain apua myös sinulle? ainakin kannattaa neuvolassa puhua asiasta,niiden tehtävä on myös auttaa!!!!
tsemppiä,kylä elämä vielä hymyilee!
Jäin ihan muistelemaan tuota parin vuoden takaista aikaa..
Minullakin oli silloin hermot ihan pinnassa koko ajan. Suutuin mitä pienimmistä asioista. Luulin itsekin silloin sekoavani, pelkäsin oikein välillä että mistä se suunnaton RAIVO oikein tulee!!
..ja noi numero 3:n neuvot miehen kanssa hellittelystä ym (muutoin varmasti hyvät neuvot.. mutta..) ei olisi meillä tulleet kuuloonkaan!! Mä olin niin raivona ettei parisuhteesta ollut kuin rippeet jäljellä, lisäksi mua yökötti ja kuvotti ajatuskin siitä, että oisin joutunut mieheeni edes koskemaan. Jotenkin vaan tunsin häntä kohtaan niin kokonaisvaltaista inhoa ja vihaa, ettei olisi tullut mieleenikään edes mennä hänen lähelleen. ...muutoin kun huutamaan pää punaisena korvan juureen, että varmasti kuulee ja menee perille asti!
Pelkäsin siis todella olevani HULLU, SEKOPÄÄ ja kaikkea muuta. Minä, joka tavallisesti olen tasapainoinen ja rauhallinen ihminen.
T. 2, se pillereistä seonnut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
samanlaisia tunteita täälläkin vuosi sitten, mun lapsilla vuosi ikä eroa. ensimmäiset vuodet on vaikeita, kunnes lapset oppivat olemaan keskenään.
nykyisin saan v.loppuna nukkua pitkään kun pojat leikkivät ja puuhaavat keskenään. mutta arki on kahden kanssa aina työläämpää!
ehdottaisin että sanot miehellesi suoraan miltä sinusta tuntuu, älä syyttele miestä vaan kerro mitä hän voisi tehdä auttaakseen sinua.
olisiko sinulla jokin harrastus jossa saisit ajatukset pois kotoa hetkeksi?
ps. kyllä se helpottaa parin vuoden sisään! ;)
Kakkoselle:
Ihan kun mun kirjottamaa juttua. Mies on täälläkin inhokki listalla, koskakohan oon sanonut sille edes et rakastan sitä. Jotenkin koko ukko tuntuu ihan mitäänsanomattomalle, ei vois vähempää kiinnostaa. Aika pelottavaa kun tiedän et kuitenkin rakastan sitä ja et meillä on joskus ollu ihanaa yhessä....tuntuu että siitä on ikuisuus.
Mä todella toivon et tää loppuu ja pian.... Alan ihan tosissaan nyt miettiä sitä kierukan pois ottoa, rahankin voi saada takaisin jos on hyvä syy poistaa ennen puolen vuoden käyttöä. Eiks tää oo jo aika hyvä syy? Ja turhahan sitä kierukkaa on pitää kun ei kuitenkaan tee mieli koskea mieheen pitkällä tikullakaan.... Näin ei ollut ennen näitä oloja ja tuota hormonikierukkaa.´
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on kyllä ihan samanlaiset tarinat =)
Uskon että tuo on riittävä syy! Varmasti on.
Ehdottihan minullekin se lääkäri itse niitten pillereiden lopetusta. Psyykeeseen vaikuttavat sivuvaikutuksethan on niitä pahimpia, ja vaarallisimpia.
Meillä siis tilanne normalisoitui jo muutamassa viikossa kun lopetin pillerit. Mies näytti taas ihanalta ja elämä muuttui täysin. Tosin ehkäisyä ei ollut käytössä, joten vauvankin saimme! En aloittanut, ENKÄ ALOITA, enää uutta hormonaalista ehkäisyä.
Mutta elämä on siis ihanaa kuitenkin! Vaikka nyt lapsia o jo kolme, ei arki tunnu raskaalta tai vaikealta kun olo on normaali.
t, se 2 edelleen
Mulla oli ihan samanlaisia tuntemuksia tosin meillä äijä ei ole sohvaperuna, vaan töiden takia paljon poissa.. Ja minä olin monesti viikonkin yötä päivää yksin kahden pienen lapsen kanssa. Meillä oli vielä lisäksi se tilanne, että olimme muuttaneet uudelle paikkakunnalle monen sadan kilometrin päähän kotiseudulta. Minulla ei siis ollut ystäviä tai sukulaisia lähellä. Tapasin kyllä muita äitejä puistossa (silloin kun jaksoin sinne lähteä) mutta eihän se vastaa tapaamisia ystävien kanssa.
Minulla kesti 6kk ennen kuin tajusin potevani jonkin sortin masennusta. Kävin lääkärissä ja lääkäri ehdotti ensimmäisenä Cerazettejen lopetuksen, koska oireeni olivat alkaneet HETI pillerit aloitettuani.
Lopetin ne, ja maailma kirkastui parissa viikossa!!
En sano sitä, että lapset olisivat muuttuneet sen " helpommiksi" tai että kotityöt olisivat vähentyneet.. vaan minun asenteeni kaikkeen muuttui kuin taikaiskusta!
Tän mun tarinani pointti on siis se, että ÄLÄ VÄHÄTTELE kierukan mahdollisia sivuvaikutuksia! Minulla hormoonit vaikuttivat suoraan psyykeeseen.
Voimia sinulle.