Akateemiset! Oletteko pettyneitä jos lapsestanne ei tule akateemista

mutta keskiasteen opinnotkin ehkä riittäisivät. Ammattikoulua en soisi lapselleni.

paljonkin onnellisempaa ja helpompaa elämää kun valitsee alan, joka oikeasti kiinnostaa, eikä jotain sellaista mitä äiti ja isi haluaa.

Olen pahoillani siitä(kin). Eikö jokainen äiti halua lapsilleen parasta? Minä akateemisena koen parhaaksi sen joka itselleni on tuttua, tarkoittaen siis yliopistoa ja akateemista tutkintoa.

Minulla ei ole mitään ammattikouluja käyneitä vastaan, heitä tarvitaan ja arvostan heitä. Silti vastustin kovasti aikoinaan, kun veljeni aikoi ammattikouluun kuulemma opinto-ohjaajan painostuksesta. Lopulta sain hänet muuttamaan mielensä ja hän meni lukioon, vaikka olikin kovin skeptinen pärjäämisensä suhteen. Opettajat olivat onnistuneet lannistamaan vilkkaan nuoren itsetunnon yläasteaikaan ja hän oli varma, ettei ikinä selviä lukio-opinnoista.

Hän valmistui lääkäriksi viime keväänä.

lapselleen. Toivon et hänen elämäänsä sisältyy muutakin kuin raskas työ.

Outoa.



Toivon kaikkea hyvää lapsilleni, että he saisivat vastaisuudessakin tuntea itsensä tarpeellisiksi ja arvokkaiksi ja pystyisivät kohtaamaan toisen ihmisen ehjinä.

Ja että kaikki nämä elämän kolhut eivät syöksisi heitä ainakaan pysyvästi raiteilta.

ja että he säilyttäisivät kyvyn nauraa!



Ammatilla ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Tai ammateilla. Monihan Kouluttautuu uudestaan aikuisiällä, kun kokemuksen kautta jo tietävät mitä haluavat työstään.



Ekonomi-insinööri siskoni heitti hanskat tiskiin ja alkoi lähihoitajaksi. on vanhusten parissa onnellinen ja tuntee tekeväns jotain aitoa ja tarpeellista.



tai lähihoitaja voisi kouluttautua insinööriksi, jos se jostain syystä hälle jotain antaisi.

Miksei!



Elämä on täynnä valintoja.

Ei ne lopu siihen ammattikoulun portaille.



Kunpa minun lapseni kyseenalaistaisivat, ja kasvaisivat LÄPI elämän:)

koska minulla ja miehellänikin ja meidän vanhemmillamme ja sisaruksillammekin on, mutta lapsemme valitsee sitten itse.

Hirveätä toimintaa opettajilta... onnea veljellesi!

t. lääkäri

Jos olisin veljesi, marssisin sinne entiseen kouluuni ja sanoisin noille urpoille ex-opettajilleni että tervetuloa sitten vastaanotolleni.

" RAKKAUS on se mikä kantaa."



Niin, siis - mitä?!

ja menestymisen kanssa mitään tekemistä. Menestystäkin voi mitata niin monella mittarilla.

mutta koetan kasvattaa lapseni niin, että moinen ei ole mikään valinta, vaan hänellä on riittävästi kunnianhimoa menestyä ja pärjätä joskus stressaavassakin akateemisessa maailmassa ja opiskeluissa. Itsellä on pian valmiina kahdet maisterin paperit, ja kyllä on hieno olo - voin tehdä melkolailla mitä vaan :) Kyllä toivon voivani välittää lapselle saman ajatuksen: kouluttautumalla korkeammin ovat vaihtoehdot melkolailla rajattomat ja maailma avoin kunnianhimoiselle menestyjälle ja tulevaisuuden tekijälle.

itse asiassa kun nykyään yliopistokoulutusta ei tunnuta juuri arvostettavan niin melkein tuntuu että parempi oliskin että lapsista tulisi duunareita. hittoako sitä raatamaan vuosikausia kun vähemmälläkin pärjää.

Vierailija:

vaan hän vajoaa jonnekin amikseen?

Uskon, että jos tekee tytään alalla, josta pitää ja jossa on hyvä, on ihan sama, onko insinööri, ekonomi, kokki tai kampaaja.

Itseasiassa, mieluummin vaikka hyvä, onnellinen ja menestynyt kokki kun huono, turhautunut ja osaamaton insinööri ;-)

Tärkeintä on todellakin, että on innostunut siitä, mitä tekee, ja tekee siinä parhaansa. Poikani voisi alkaa vaikka autonasentajaksi, perustaisi sitten vaikka oman korjaamon, jos rahkeita riittää. Alalta kuin alalta voi päätyä vaikka mihin, jos vain intoa ja sennetta riittää.

Minulle tärkeintä ei kuitenkaan ole menestys vaan lapsei onnellisuus. Jos menestystä ei tule ammatin kautta, olisi kiva, jos lapsillani olisi jokin harrastus, jossa he voisivat päästä toteuttamaan itseään.

Aion siis todellakin tukea lapsiani siinä päämäärässä, jonka he valitsevat, oli se sitten melekin mikä tahansa.

T. DI (mies myös DI)

No joo... ei niillä opettajilla ole varmaan mitään salaliittoa ollut veljeäsi vastaan. Se " vilkas" yläastetta käyvä poika on vaan ilmeisesti ollut se karsea häitrikkö joka on pilannut kaikki oppitunnit käytöksellään. Ei sen kummempaa. Itse aiheutettu tilanne.

No kerro, kun se ei mulle ole kahdesta yliopistotutkinnosta huolimatta selvinnyt.



Itselleni koko ajan tärkeämmiksi elämässä on tullut muu asia kuin tutkintonimike ja ammatti. Ne eivät määritä sitä mikä olen.



Mulle tärkeintä on että olen elämääni tyytyväinen ja että perheellä on asiat hyvin. Siihen pääsee vallan mainiosti monella muullakin koulutuksella.

Ensinäkään, ja tämä on minusta tärkeintä, en usko, että koskaan tulen olemaan pettynyt lapseeni sinällään, tekee hän mitä hyvänsä. Ei ihmiseen voi olla pettynyt, jos häntä rakastaa. Koko sana pettynyt on ihan väärä.



Saatan sen sijaan tuntea surua tai ahdistusta tms, mikäli näen, että lapseni ei saa tyydytystä elämästään ja hän on tavalla tai toisella onneton. Se taas voi aiheutua monesta asiasta, joista ainoastaan yksi on koulun huitelu niin, että ammattiin on ajautunut eikä sitä ole valinnut - ammattikoulun voi myös tietoisesti valita, kokin, kirvesmiehen jne suorittavat työt voivat olla se mitä oikeasti haluaa tehdä ja ne voivat tuottaa onnellisen elämän. Sitähän jokainen lapselleen toivoo.



Koulun voi siis huidella ja jäädä jotenkin ajelehtimaan ja se varmaan aiheuttaisi minussa huolta sen onnellisuuden toteutumisen suhteen. Toisaalta lapsi voi myös toetuttaa kaavamaisia valintoja ajattelmatta, valita epätyydyttävien mielikuvien varassa - miellyttääkseen vanhempiaan tai toetuttaakseen jotain muodikasta menestysreseptiä. Hänestä voi tulla " asiantuntija" koska sillä voi osottaa, että on " älykäs" tai hän voi päätyä sarasvuolaiseksi kaupparatsuksi. Kummatkaan valinnat eivät tuota onnellisuutta, jos ne on valittu ulkoisen pönkityksen kaipuussa. Siis sen takia, että ihminen ajattelee olevansa onnellinen silloin kun muut huomaavat että hän on hyvä.



Sitten toisaalta varmaan jokaisella vanhemmalla on oma käsitys siitä miten suurin piirtein rakentuu onnellinen elämä. Kun on itsellä perhe ja akateeminen ammatti, se paketti on tuttu ja helpoin tie on ajatella, niin kuin joku sanoikin, että jos lapsi sen nielee niin siitäkin tulee onnellinen. Oman elämän onnellisuus toimii ikään kuin todisteena, että ei se niin väärin voi olla. Sellainen ajattelu on inhimillistä, mutta voi saada lapsen toteuttamaan vanhemman onnellisuutta, ei omaansa.



Niin että monimutkaiseen kysymykseen monimutakainen vastaus.

Taas " akateemiset" mielletään joksikin muusta väestöstä erillään olevaksi humanoidilajiksi. Kyllästyttää. :(



Mutta mä ainakin toivon, että oma lapseni valitsee itselleen sellaisen ammatin, josta pitää JA jolla voi turvata oman tulevaisuutensa. Olen itse naiselle tyypillisesti alalla, joka on ihan hemmetin mielenkiintoinen, mutta jolla työllistyminen on todella vaikeaa. Perheemme elanto on selkeästi mieheni vastuulla, mä tulen aina soittamaan sitä toista, avustavaa viulua tässä asiassa. Se ottaa välillä päähän. Mutta joka tapauksessa, akateemisuus sinällään ei ole mikään arvo, olin mäkin opiskelemassa oikein perinteiseen käsityöläisammattiin, ennen kuin yliopisto vei mukanaan.

Musta tuntuu, että akateemisten asema, siis muilla kuin ammattikoulu-akateemisilla aloilla (lääkärit, ekonomit, osa insseistä), arvostus on mennyt niin huonoksi ja työt niin pätkiksi, että mikä hyvänsä muu on tulevaisuuden valintana järkevämpi. Tämä on silkkaa riistoa ja johtuu ihan siitä ristiriidasta, että jos on oikeasti kiinnostunut asioista eikä menestyksestä tai asioiden myymisestä niin sit jäät ilman rahaa. Joku muu korjaa potin. Jos taas satsaat siihen asiasi myymiseen ja menestykseen niin sitten ei jää aikaa siihen itse asiaan. Mahdoton yhtälö.

Meillä poika 4 vee on kohta vuoden puhunut haluavansa isona rakennusmieheksi ja kertoilee siitä koko ajan (aikoo asua niissä parakeissa ja syödä betonia - tämän keksi kun hotellissa syötiin pekonia ;) ).



Olen huomannut, että minusta olisi todella hienoa, jos poika valitsisi noin. Oma mieheni oli ekonomiopiskelujen aikana rakennushommissa monta vuotta ja nautti kun sai kättensä työt näkyviin. Nyt hän on stresaantunut johtaja, jota ei paljon kotona näy. Itse olen myös hyvin stressaantunut akateemisessa työssäni, joka ei maistu - mietin, miksen ryhtynyt vaikka lastentarhanopettajaksi ... sekin tosin akateeminen... no lastenhoitaja sitten. (Tosin taitaa olla päiväkodeissakin tosi stressaavaa nykyään.) Olenkin hyppämässä tod näk pian oravanpyörästä. hih.



Siis toivon, että lapseni saa onnellisen elämän, jossa työ tuo iloa, muttei vie koko elämää. Ammatilla ei ole väliä, kunhan itse siitä tykkää.



Todennäköisesti poika kuitenkin valitsee opiskelun, koska on vissiin yhtä älykäs kuin isänsä eli ainakin päiväkodissa ja neuvolassa on kiinnitetty huomiota hänen nokkeluuteensa. Saas nähdä.



Minun omat vanhempani ovat molemmat akateemisia ja olin (typerys) lähinnä loukkaantunut isälleni, joka ehdotti, että ei ole pakko mennä lukioon vaan kannattaa miettiä vaikka taideinstituuttia tms. Taideopinnot kiinnostivat mutta reippaasti yli ysin keskiarvolla mielestäni piti mennä lukioon ja yliopistoonkin. Voi, nyt tekisin niin monet asiat toisin...



Eli toivon, että lapsi valitsee rohkeasti oman tiensä.

Tärkeintä olisi että lapseni löytäisi mieleisensä alan ja olisi tyytyväinen elämäänsä ja itseensä.