Lue keskustelun säännöt.
Mä en kohta enää jaksa yrittää, en yksinkertaisesti osaa olla ihmisten kanssa :(
01.04.2017 |
Olen entinen koulukiusattu ja olen sairastanut masennusta on/off tyylillä 12-vuotiaasta saakka (ikää nyt 24 vuotta)
Olen kovin sosiaalinen, kaipaan ystäviä ja ihmisseuraa, mutta olen huomannut etteivät ihmiset yksinkertaisesti pidä minusta.
Koulukavereista olen käynyt kahvilla ja illanvietossa erään ihmisen kanssa. Aina kun on paikalla vaikuttaa siltä että hänellä on ihan kivaa ja on mielissään kun on lähtenyt.
Ei kuitenkaan halua olla minun seurassani koulussa, katsoo minua vaivaantuneena jos koitan ottaa kontaktia esim. ryhmäprojekteissa ryhmien muodostamisessa.
Häntä on myös vaikea saada minnekään, jos kysyn niin 90% kerroista kieltäytyy jonkun tekosyyn varjolla (esim. väsyttää/kouluhommia/kiire/kipeänä) mutta samana iltana on kuitenkin ollut jossain kissanristijäisissä muiden koulukavereidemme kanssa (joista ei muka tykkää, ainakin minulle väittää aina näin)
En enää kehtaa pyytää häntä minnekään, olen nyt saanut niin sellaisen kuvan ettei voisi vähempää kiinnostaa.
Harrastusporukoista sain toisen ihan lupaavalta vaikuttavan ystävän. Meillä on paljon yhteistä ja aina kivaa yhdessä, hän kehui minua usein miten hieno ihminen ja mukavaa seuraa olen.
Tässäkin vain sama kuvio, minä olen aina se joka ehdottaa tekemistä ja tapaamisia, jos en ota yhteyttä, hän ei koskaan kysy kuulumisia tai ehdota mitään. Joka ikinen asia tapahtuu minun aloitteestani.
Nyt vaikuttaa siltä että on alkanut ärsyyntymään minuun. Otan yhteyttä ehkä kaksi kertaa kuussa, en mitenkään ylettömän usein. Nyt ei enää vastannut viimeisimpään viestiini, jossa kysyin haluaisiko nähdä (ehdotti itse että pitäisi nähdä useammin kun viimeksi näimme n. kuukausi sitten. ) On lukenut viestin, mutta ei mitään vastausta.
En jaksaisi olla koko elämääni SE kaveri, jonka täytyy suurinpiirtein roikkua muissa kynsin hampain etten unohdu pois porukasta. Minulla ei ole koskaan ollut ystävää joka olisi oma-aloitteisesti halunnut olla seurassani, kysellyt kuulumisia tai muutakaan.
Olenko oikeasti näin hirveä? Aina minua kehutaan että olen niin ihana ja avoin ja seurassani on helppo olla, no ei näköjään pidä paikkaansa. Vai olenkohan minä sellainen kuuluista roskakori tai terapiasessio? Minulle aina avaudutaan murheista ja huolista, jaksan kuunnella ja lohduttaa.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Ehkä kannattaisi lopettaa se "yrittäminen", ystävyys syntyy luonnostaan tai sitten ei synny ollenkaan. En usko ollenkaan, että olisit jotenkin toivoton tapaus, et ole vaan löytänyt sitä oikeaa henkilöä vielä.
Tämä.
Ei kukko käskien kuku.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miks työkavereiden täytyis erityisemmin pitää toisistaan. Nehän on vaan työkavereita. Sama kun ottais stressiä siitä, pitääkö jokainen kaupassa samaan aikaan asioiva susta. Pidätkö sä heistä?
Samaistuin tekstiisi... minulla ei ole ollut ystäviä 7 vuoteen, kun lähdimme eri polkuja. Nykyään tuntuu että saa taistella, että pysyy ryhmässä mukana tai tulee "huomatuksi" harrastusporukassa. On todella turhauttavaa kun muiden juttuja kuunnellaan mutta omat sanomiset jäävät jotenkin sivuutetaan.
Olen itsekin hirveän sosiaalinen ja vähän "outo". Outous on sitä että puhun ihme juttuja ja liikaa innostuessani (en kenenkään päälle puhu), enkä voi sille mitään.
Tutustutaan vaikka. Ehkä sosiaalisesti kömpelöt tulevat toimeen :)
- n25
Etsi joku hippi seura missä polttelette sitä hyvää. Sielä se yhteishenki on kaikilla sama. Tai sit vaan hyväksyt sen että ihmiset on perseestä ja elät vaan sitä omaa elämää. Ei loppupeleissä niitä kavereita sillai tarvi. Totta kai ymmärrän joskus se on kiva puhuu paskaa. Mut siks ehdotinki hippejä ku ne puhuu aina kaikesta ja kaikille.
Täällä myös yksi sosiaalisilta taidoiltaan heikko yksilö!
Pystyn samaistumaan aloittajaan ja lisäksi N25:een.
Olen koulukiusattu, vaikka luulen, ettei tätä moni uskoisi. Luonteeltani olen nimittäin avoin ja iloinen persoona, joka rakastaa ihmisten (ja koirien) kanssa höpöttämistä - myös tuntemattomien. Minua kuvaa hyvin sana "outo", koska innostuessani höpötän vaikka kuinka paljon ja heitän vitsiä. Pervoja juttuja myös, ja tämähän ei pure oikein kuin harvaan. Luulen, että tämä outous tulee isona osana siitä, etten ole feikki vaan oma itseni. En siedä valehtelua enkä kieroilua.
Minunkin vanhat kaverit vaan lähtivät eri poluille vuosia sitten. Olen siis '93 syntynyt erakko. Minulla on myös ihanuus mies, mutta ei juuri naispuolisia ystäviä. Heitä haluan ja kaipaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko nämä uudet ystäväsi ehkä introverttejä tai sellaisia jotka haluavat päättää itse milloin näkevät ja ketä? Valitsetko ehkä näin useinkin? Heille voi tuo kahdestikin kuussa, varsinkin jos sattuu aina silloin kun menoa jo valmiiksi, olla liian usein. Jos hankkisit vain paljon harrastuksia joissa tapaat ihmisiä ja annat ajan näyttää johtavatko ne johonkin. Monet ihmiset haluavat pitää työkaverit ja jopa harrastuskaverit irti arkielämästä. Meitä kun on moneen junaan.
t. valikoiva introvertti joka väsyy liian uteliaisiin ja äänekkäisiin ihmisiin
Kissamamma kirjoitti:
Samaistuin tekstiisi... minulla ei ole ollut ystäviä 7 vuoteen, kun lähdimme eri polkuja. Nykyään tuntuu että saa taistella, että pysyy ryhmässä mukana tai tulee "huomatuksi" harrastusporukassa. On todella turhauttavaa kun muiden juttuja kuunnellaan mutta omat sanomiset jäävät jotenkin sivuutetaan.
Olen itsekin hirveän sosiaalinen ja vähän "outo". Outous on sitä että puhun ihme juttuja ja liikaa innostuessani (en kenenkään päälle puhu), enkä voi sille mitään.
Tutustutaan vaikka. Ehkä sosiaalisesti kömpelöt tulevat toimeen :)
- n25
Sanon itsekin outoja ja saatan möläytellä jotain "hölmöä" enkä ajattele sanomisiani etukäteen. Sitten morkkistelen ja häpeän jotain sanomaani juttua varmaan loppuelämäni. Ihan tosissani saatan vieläkin hävetä aivan hillittömästi jotain juttuja mitä tein/sanoin joskus 14-vuotiaana.
Olen nyt oppinut vähän filteröimään juttujani, mutta jos olen oikein innostunut (tai humalassa) niin silloin tulee taas höpötettyä vähän mitä sattuu.
Olen huomannut sen, että ihmiset puhuvat päälleni. Itse odotan aina että toinen saa puhuttua juttunsa loppuun ja koitan löytää hyvän rakosen sanomisilleni. Tässä käy vain usein niin, että aihe ehtii vaihtua ennen kuin ehdin sanoa sanottavani.
Jos sitten pääsen sanomaan mielipiteeni, etenkin kouluporukoissa joku toinen alkaa poikkeuksetta puhumaan päälleni. Vihaan tätä yli kaiken. Joidenkin kanssa korotan vain ääntäni ja puhun sanottavani painokkaasti loppuun, mikä aiheuttaa sen, että saan outoja katseita ja ihan kuin MINÄ olisin ollut törkimys joka puhui väärään aikaan.
Yhdellä koulukaverilla on AINA tapana puhua päälleni, vaikka ryhmätöiden esitysten aikana! Jos alan vaikka puhumaan asiasta x, tämä tyyppi alkaa heittämään "JOO! Itse kanssa mietin tätä asiaa! Hauska huomio vielä asiasta x! blaablaa"
Ainiin, ja ryhmätöissä minä teen yleensä 90% hommista.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sitten pääsen sanomaan mielipiteeni, etenkin kouluporukoissa joku toinen alkaa poikkeuksetta puhumaan päälleni. Vihaan tätä yli kaiken. Joidenkin kanssa korotan vain ääntäni ja puhun sanottavani painokkaasti loppuun, mikä aiheuttaa sen, että saan outoja katseita ja ihan kuin MINÄ olisin ollut törkimys joka puhui väärään aikaan.
Yhdellä koulukaverilla on AINA tapana puhua päälleni, vaikka ryhmätöiden esitysten aikana! Jos alan vaikka puhumaan asiasta x, tämä tyyppi alkaa heittämään "JOO! Itse kanssa mietin tätä asiaa! Hauska huomio vielä asiasta x! blaablaa"
Ainiin, ja ryhmätöissä minä teen yleensä 90% hommista.
Eli olet tekemisissä täysin vääränlaisten (erihenkisten) ihmisten kanssa juuri nyt. Tai siis sinulle väärien. Sinut on roolitettu työmyyräksi joka on hyödyllinen ryhmätyötilanteissa, mutta josta ei olla kiinnostuneita henkilönä/kaverina. Vaihda porukkaa viimeistään kun valmistut niin tämä ongelma jää taakse, ei sinun persoonassasi ole mitään vikaa. Trust me.
Olen itse entinen koulukiusattu, ja tunnistan aika paljon omia ajatuksiani ap:n kommenteista. Pidin itseänikin sosiaalisesti kömpelönä, joka ei vain pärjännyt ystävyyssuhteissa. Mutta näin jälkikäteen asiaa tarkasteltuna elinkin ihmissuhteeni ihan historiani muovaamalla tavalla: elin jatkuvasti tuntosarvet koholla ihmisten suhteen väsyttävyyteen asti ja heijastelin niitä alati itseeni ja omiin toimiini. Olin aivan hirveän epävarma ja pelokas sen suhteen, että ihmiset ympärilläni hylkäävät minut. Toki kaiken tämän takana kupli myös masennus, joka vaikeutti luonnollisesti myös ystävyyssuhteitani kaiken muun ohella. Tuloksena tästä ei niinkään ollut se, että ihmiset eivät olisi pitäneet minusta - vaan minä pidin itsestäni niin vähän, että en oikeasti antanut ihmisille edes mahdollisuutta, kun oletin heidän automaattisesti inhoavan minua.
Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ensin täytyy opetella rakastamaan itseään. Pitää oppia hyväksymään itsensä ja elämään myös omien puutteidensa kanssa, ja luopumaan ajatuksesta, että itsestä tulisi hioa täydellinen kelvatakseen jollekulle toiselle. Voi olla, että jotkut omat luonteenpiirteet vaativat vielä ajan ja kokemusten hiontaa, mutta kukapa meistä olisi vapaa siitä prosessista? Ystävyyssuhteen muodostuminen on pitkä prosessi, joka vaatii molemmilta työtä ja luonteiden sovittamista yhteen. Aina se ei onnistu, mutta ei kannata automaattisesti olettaa, että se johtuisi ainoastaan omista, tai toisen puutteista. Ja yllättäen: ystävyyssuhteet vaativat myös itsekkäitä rajoja. Tasa-arvoinen ystävyyssuhde ei koskaan voi perustua sille, että toinen alistuu ja mukautuu kaikkeen, mitä toinen vain keksii pyytää.
Uskon kyllä, ap, että tulet löytämään ystäviä. Se vaatii itseltä tietyssä määrin uskallusta ja aktiivisuutta olla ihmisten parissa, tarttua ennakkoluulottomasti tilaisuuksiin... mutta myös luottoa siihen, että elämä osaa muovata ihmissuhteita myös omista toimistasi riippumatta. Omat ystävyyssuhteeni ovat kimppu harrasteystäviä, puolison kavereiden kumppaneita ja aivan sattumalta työ- ja vapaa-ajan elämässä kohdattuja ihmisiä. Toisaalta vastaan on tullut myös ihmissuhteita, joissa on täytynyt opetella rankasti myös itse sanomaan ei. Ja se muuten on vanhalle koulukiusatulle todella rankka tie: jos koko elämä on perustunut itsensä hyväksyttämiselle toisten silmissä, on vaikea antaa itselleen lupa luopua itselleen haitallisesta ihmissuhteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masentuneet voivat olla hyvin raskasta seuraa. Olen itsekin sairastanut masennusta, joten kokemusta löytyy.
Etenkin ON-OFF-tyylinen masennus voi olla raskasta muillekin, se kuitenkin muuttaa ihmistä aina jonkin verran.
Mummini on yksinäinen ja siksi masentunut. Masentuneillahan tuo ajattelu kääntyy itseenpäin, eli puhe kuulostaa itsekkäälle. En tiedä oletko sä masentunu mut yksinäisyys voi aiheuttaa saman. Kun ei ole muuta kun se oma napa. Ala harrastaa jotain ja puhu siitä.