Lue keskustelun säännöt.
Lapsi sai psykologisten tutkimusten jälkeen diagnoosin ja silti mies väittää ettei mitään ongelmaa ole!!
31.03.2017 |
Lapsella on epäilty nepsy-ongelmaa jo pidemmän aikaa. Lopulta päiväkodin ehdotuksesta suostuin tutkimuksiin. Halusinhan itsekin tietää mistä kaikki johtuu. Mies puolestaan vastusti tutkimuksia alusta lähtien! Hänen vastusteluistaan huolimatta sovin päiväkodin kanssa, että viedään asiaa eteenpäin. Koko prosessin ajan, aina diagnoosiin ja jatkosuunnitelmiin asti mies vastusti tutkimuksia, ei hyväksynyt diagnoosia, ei jatkosuunnitelmia, ei terapiaa, ei mitään! Tämä aika on ollut raskasta muutenkin, mutta miehen asenne on tehnyt kaikesta paljon raskaampaa. Hän ei tunnu lainkaan huomaavan miten lapsikin on kärsinyt oireistaan ja on tyytyväinen, että saa apua ongelmaan. Miehen mielestä mitään ongelmaa ei ole ja pitää minua hysteerisenä. Hänen mielestään diagnoosi pilaa lapsen elämän.Hän myös uskoo minun aiheuttaneeni ongelmat kasvattamalla lapsi väärin, vaikka yhtälailla hänkin on ollut kasvatusvastuussa. Kuntoutuksen kannalta meillä vanhemmilla on myös osuutemme. Mies ei toteuta osuuttaan, vaikka olen perustellut sitä lapsen parhaalla.
Olen täysin neuvoton! En jaksa miehen vähättelevää asennetta. Pelkään miehen asenteen vaikuttavan negatiivisesti lapseen, mutta hän ei suostu kuuntelemaan mitään! Onko täällä muita, jotka ovat olleet samankaltaisessa tilanteessa? Miten tästä eteenpäin?
Kommentit (22)
Ei tuossa tilanteessa ole kuin yksi vaihtoehto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai sitä kukaan normaalijärkinen vanhempi halua myöntää, että oma lapsi on kaheli....
Miksihän mies noin kovasti vastustaa? Onko sillä itsellä ollut vastaavia oireita/ongelmia, joita ei ole uskaltanut kohdata? Tai ajatteleeko, että lapsi on nyt ikään kuin "hullun kirjoihin" laitettu? Tärkeintä on että lapsi saa apua ja ymmärrystä, edes toiselta vanhemmalta.
Mies varmaan taistelee tätä yhteiskuntaa vastaan mielessään ja ajattelee, että yhteiskunta määrittelee normit.
Lapsesta yritetään väkisin tehdä yhteiskuntakelpoinen?
Onko miehesi maanläheinen muuten? Ajatteleeko ja toimiiko niin, että jokainen on oma itsensä ja hyvä niin, kunhyan ei ole pelkoa, että vahingoittaisi toisia.
En ymmärrä mäkään sitä, että kaikki pitäisi pakottaa samaan muottiin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka lapsellasi on nyt diagnoosi niin lapsesi ei ole ongelma vaan ihan lapsi vaan. Sinun avauksesi oli semmoista medikalisaatiopaatosta että ymmärrän myös miehen näkökulmaa. Miehesi on isä lapselle ei diagnoosille.
Vierailija kirjoitti:
Miksihän mies noin kovasti vastustaa? Onko sillä itsellä ollut vastaavia oireita/ongelmia, joita ei ole uskaltanut kohdata? Tai ajatteleeko, että lapsi on nyt ikään kuin "hullun kirjoihin" laitettu? Tärkeintä on että lapsi saa apua ja ymmärrystä, edes toiselta vanhemmalta.
En tarkalleen tiedä miksi mies vastustaa niin paljon. Hän on koulunsa käynyt ja päätynyt hyväpalkkaiseksi duunariksi. Tietääkseni hän ei kokenut omia kouluaikojaan mitenkään ylivoimaisen haastavina. Ilmeisesti hän kokee, että lapsi leimaantuu ja joutuu vääriin porukoihin. Hän ajattelee nykyisten pienluokkien olevan samanlaisia kuin entisajan "tarkkikset".
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehesi saattaa kokea "syyllisyyttä", ilmeisesti hän ajattelee että *kasvatus* on mennyt pieleen? Valitettavasti tämänlainen stigma on erityislapsilla. Mikäli pystytte keskustelemaan asioista kuin aikuiset, on hyvä muistuttaa siitä että nämä asiat ovat kasvatuksesta riippumattomia, ja että oma rakas lapsi on edelleen se sama mitä aikaisemmin. Diagnoosi ei muuta sitä, että lapsi on ihminen, yksilö. Kannattaa kirjastosta lainata aiheeseen liittyviä kirjoja; informaatio on paras lääke pelolle.
Erilaisia tukiryhmiä löytyy, niihin kannattaa sinun ehdottomasti laittaa miehesi. On hyvä kuulla ettei ole yksin, että apua löytyy. Muistuta häntä myös, että tässä on kyseessä lapsen hyvinvoinnista eikä siitä, jännittääkö häntä se että lapsi vähän eroaa keskiverrosta.
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsellasi on nyt diagnoosi niin lapsesi ei ole ongelma vaan ihan lapsi vaan. Sinun avauksesi oli semmoista medikalisaatiopaatosta että ymmärrän myös miehen näkökulmaa. Miehesi on isä lapselle ei diagnoosille.
No, ehkä viestini vaikutti "medikalisaatiopaatokselta", koska halusin tehdä avauksen eräästä perheemme ongelmasta. En aio koko elämäämme avata tällä palstalla. Olemme saaneet kullanarvoisia vinkkejä, jotta voimme auttaa lastamme pärjäämään. Tämä diagnoosi on enemmän aikuisten asia ja sen avulla (ainakin minä) ymmärrän lastamme paremmin ja toimin paremmin. Mies sen sijaan toimii joissain asioissa aivan päinvastoin, vaikka asiantuntijatkin kehoittavat toimimaan toisin. En todellakaan hiero diagnoosia lapsen naamaan, jos joku nyt niin kuvittelee!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On meillä lievästi kehitysvammainen teini ja kuntoutus on tosi tärkeää eikä siitä ole haittaa.
Ainut ongelma on sitten kun koulu alkaa koska kannatan aina tavis koulua jos siihen pystyy.
Siinä teidän täytyy olla tarkkana.
Tuo nepsy ongelma on melko laaja ja siitä moni kasvun myötä normalisoituu ja osalle tulee diagnoosi joka jää.
Meidän kuopus oli kuin ADHD ja nyt teininä ihan normaali poika ja vielä rauhallinenkin.
Tuo sun syyttely on kurjaa sillä olen itsekkin sen kokenut mieheni taholta, kun esikoisemme oli pieni.
Tosin en pitänyt hetkeäkään itseäni syyllisenä vaan tiesin että erityinen on ja pysyvästi.
Valtava taakka on miehesi jos yrittää kuntoutusta estää ja valitettavasti joku voi tehdä ls-ilmoituksen jos miehesi vaarantaa lapsen kehityksen.
Se on määritelty niin lastensuojelunlaissa.
Te olette molemmat väärässä - ja molemmat vähän oikeassakin. Tämän sanon nepsy-erityislapsen, nyt jo aikuisen vanhempana.
Sinä olet oikessa siinä, että erityisyyden ja diagnoosin ymmärtäminen on tärkeää lapsen ymmärtämiselle ja hänen kaikkien kykyjensä esiin saamiselle - JOS se ymmärretään oikein. Diagnoosi ei selitä eikä oikeuta mitään, mutta se voi auttaa teitä ymmärtämään, miten lapselle pitää kommunikoida toisin kuin normaalisti.
Miehesi on oikeassa siina, että diagnoosin ei saa antaa leimata lasta, eikä rajoittaa sen enempää hänen mahdollisuuksiaan kuin teidän käsitystänne hänen mahdollisuuksistaan. Lapsenne on yksilö, jolla on yksilölliset toiveet, suunnitelmat ja mahdollisuudet. Lapsi ei ole diagnoosi. Tämän ymmärtäminen on ehdoton edellytys hänen kykyjensä edinsaamiselle - vähintään samoin ja ehkä enemmän kuin diagnoosin ymmärtäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika tyypillistä. Voi olla että mies peittelee omia heikkouksiaan.
Meillä miehellä on oma diagnoosi jostain 80- luvun alusta, eikä olisi millään myöntänyt että pojallamme on avun tarvetta. Vaikka on itse käynyt pienluokassa ja pitänyt siitä!
Hänen adhd- äitinsä on kai ivannut asiasta eikä isäkään ole tajunnu asiasta tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksihän mies noin kovasti vastustaa? Onko sillä itsellä ollut vastaavia oireita/ongelmia, joita ei ole uskaltanut kohdata? Tai ajatteleeko, että lapsi on nyt ikään kuin "hullun kirjoihin" laitettu? Tärkeintä on että lapsi saa apua ja ymmärrystä, edes toiselta vanhemmalta.
En tarkalleen tiedä miksi mies vastustaa niin paljon. Hän on koulunsa käynyt ja päätynyt hyväpalkkaiseksi duunariksi. Tietääkseni hän ei kokenut omia kouluaikojaan mitenkään ylivoimaisen haastavina. Ilmeisesti hän kokee, että lapsi leimaantuu ja joutuu vääriin porukoihin. Hän ajattelee nykyisten pienluokkien olevan samanlaisia kuin entisajan "tarkkikset".
ap
Millaisia sinä sitten kuvittelet niiden pienluokkien olevan? Entisajan "tarkkikselle" pääsi huomattavasti helpommin kuin nykypäivän pienluokalle. Toisin sanoen, pienluokkien oppilaat ovat haastavampia kuin entiset tarkkislaiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Te olette molemmat väärässä - ja molemmat vähän oikeassakin. Tämän sanon nepsy-erityislapsen, nyt jo aikuisen vanhempana.
Sinä olet oikessa siinä, että erityisyyden ja diagnoosin ymmärtäminen on tärkeää lapsen ymmärtämiselle ja hänen kaikkien kykyjensä esiin saamiselle - JOS se ymmärretään oikein. Diagnoosi ei selitä eikä oikeuta mitään, mutta se voi auttaa teitä ymmärtämään, miten lapselle pitää kommunikoida toisin kuin normaalisti.
Miehesi on oikeassa siina, että diagnoosin ei saa antaa leimata lasta, eikä rajoittaa sen enempää hänen mahdollisuuksiaan kuin teidän käsitystänne hänen mahdollisuuksistaan. Lapsenne on yksilö, jolla on yksilölliset toiveet, suunnitelmat ja mahdollisuudet. Lapsi ei ole diagnoosi. Tämän ymmärtäminen on ehdoton edellytys hänen kykyjensä edinsaamiselle - vähintään samoin ja ehkä enemmän kuin diagnoosin ymmärtäminen.
Niin viisaita sanoja. Omalla lapsellani ei ainakaan vielä diagnoosia ole, mutta se, että asiantuntijat ovat myöntäneet lapsen haasteet, on toiminut jonkinlaisena synninpäästönä vanhemmille. Ei tarvitse aina vaatia niin paljon lapselta eikä itseltään, voi välillä vaan olla ja pötkötellä lapsen kanssa sen sijaan että preppaisi tätä milloin mihinkin ikätasoiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsellasi on nyt diagnoosi niin lapsesi ei ole ongelma vaan ihan lapsi vaan. Sinun avauksesi oli semmoista medikalisaatiopaatosta että ymmärrän myös miehen näkökulmaa. Miehesi on isä lapselle ei diagnoosille.
No, ehkä viestini vaikutti "medikalisaatiopaatokselta", koska halusin tehdä avauksen eräästä perheemme ongelmasta. En aio koko elämäämme avata tällä palstalla. Olemme saaneet kullanarvoisia vinkkejä, jotta voimme auttaa lastamme pärjäämään. Tämä diagnoosi on enemmän aikuisten asia ja sen avulla (ainakin minä) ymmärrän lastamme paremmin ja toimin paremmin. Mies sen sijaan toimii joissain asioissa aivan päinvastoin, vaikka asiantuntijatkin kehoittavat toimimaan toisin. En todellakaan hiero diagnoosia lapsen naamaan, jos joku nyt niin kuvittelee!
ap
Sorry. Ehkä sanoin liian suoraan, minua vain ärsyttää suunnottomasti äidit jotka ratsastaa lapsen diagnoosilla ja ovat täysin sokeita omalle käytökselleen. Se on valitettavan yleistä ja se syö lapsen itsetunnon lopullisesti.
Toivon että yksikään lapsi ei joutuisi kasvamaan diagnoosi peilinään. Diagnoosi on ainoastaan väline saada yhteiskunnan kuntoutusta ja tukea, ei mitään sen enempää.
70-luvun MBD-lapsi
Tiedättekö, että lapsi jonka neuropsykologisia ongelmia ei hoideta tai ei osata hoitaa joutuu yleensä koulukiusatuksi ja ennen pitkää jää ilman kavereita? No teillehän sillä ei ole mitään väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka lapsellasi on nyt diagnoosi niin lapsesi ei ole ongelma vaan ihan lapsi vaan. Sinun avauksesi oli semmoista medikalisaatiopaatosta että ymmärrän myös miehen näkökulmaa. Miehesi on isä lapselle ei diagnoosille.
No, ehkä viestini vaikutti "medikalisaatiopaatokselta", koska halusin tehdä avauksen eräästä perheemme ongelmasta. En aio koko elämäämme avata tällä palstalla. Olemme saaneet kullanarvoisia vinkkejä, jotta voimme auttaa lastamme pärjäämään. Tämä diagnoosi on enemmän aikuisten asia ja sen avulla (ainakin minä) ymmärrän lastamme paremmin ja toimin paremmin. Mies sen sijaan toimii joissain asioissa aivan päinvastoin, vaikka asiantuntijatkin kehoittavat toimimaan toisin. En todellakaan hiero diagnoosia lapsen naamaan, jos joku nyt niin kuvittelee!
ap
Sorry. Ehkä sanoin liian suoraan, minua vain ärsyttää suunnottomasti äidit jotka ratsastaa lapsen diagnoosilla ja ovat täysin sokeita omalle käytökselleen. Se on valitettavan yleistä ja se syö lapsen itsetunnon lopullisesti.
Toivon että yksikään lapsi ei joutuisi kasvamaan diagnoosi peilinään. Diagnoosi on ainoastaan väline saada yhteiskunnan kuntoutusta ja tukea, ei mitään sen enempää.70-luvun MBD-lapsi
Millaisia esimerkkejä on diagnoosilla ratsastamisesta? En osaa kuvitella itse. Puhutaan nyt vaikka kouluikäisestä jolla on asperger. Mikä on normaalia tukemista ja mikä on ratsastamista?
Onko teillä tavis lasta johon voi verrata? Jätä mies enemmän hoitovastuuseen, jos hän on nyt niin omissa maailmoissaan, ettei edes tajua mitään ongelmaa olevan.
Päiväkoti-ikäinen? Tarkalleen minkä? Aika aikaisin diagnosoitu. Ja mikä oli diagnoosi.
up!
Tiedän, että täälläkin erityislasten vanhempia!