Kasarin ja ysärin lapset, oliko teillä kotona halailua, sylittelyä, suukottelua ja rakkaudentunnustuksia?

Miten niin oli? Mä halailen vieläkin ysärillä syntynyttä tytärtäni. Se on meillä tapa.

1983 syntynyt, eikä todellakaan halailtu, pussailtu tai käytetty rakastaa-verbiä. Olen elänyt koko elämäni ilman fyysistä kontaktia toisiin ihmisiin, ihan lyhyitä halauksia lukuunottamatta. En tiedä olisinko erilainen jos lapsuudessani olisi ollut sellaista läheisyyttä. Nyt tuntuu aika mahdottomalta antaa esimerkiksi jonkun miehen koskea itseeni.

81 syntynyt. Aika vähän tuli halailtua. Nykyään halataan äidin kanssa, kun nähdään. Hyvä lapsuus mulla oli.

Tuleekohan tämä kosketukseton kulttuuri sodasta? Siitä kun meidän isovanhemmat on olleet niin hajalla sen jälkeen? Ovat ehkä olleet vanhempina etäisiä omine traumoineen? Ruotsissa nimittäin tuntuu että on ihan erilaista, koskettaminen on ihan luontevaa vanhemmille ja nyt jo aikuisille lapsille.

Olen syntynyt vuonna 1990 ja ainakin valokuvien perusteella ainakin joskus pääsimme sisarusteni kanssa vanhempiemme syliin istumaan. Omia muistikuvia lapsuudesta ei juurikaan ole, joten varmaksi en pysty sanomaan. Sen muistan, ettei meitä perheen lapsia suukoteltu enkä muista, että meitä olisi koskaan rakkaiksi tai tärkeiksi sanottu. Koen eläneeni ihan tavallisen lapsuuden.

Ei ollut. Perhesuhteeni ovat hyvät, mutta olen ollut monta vuotta masentunut.

-90

Kyllä me iltasuukot saatiin, mutta en kyllä muista muuta erityisempää läheisyyttä. Kun muutin pois kotoa, halusivat vanhemmat alkaa halailemaan ja kertomaan että rakastavat aina kun nähdään. Tuntuu oudolta ja vieraalta. En ole sanonut heille rakastavani heitä takaisin. Ei tunnu mukavalta että tullaan väkisin minun henkilökohtaiseen tilaani halailemaan ja koskemaan, ihan kuin heillä olisi siihen oikeus vain siksi että ovat minun vanhempani.. en tykkää.

Olen 90-luvun alussa syntyneiden lasten äiti ja kyllä meillä halattiin, pussattiin ja pidettiin sylissä, luettiin iltasadut. Vietimme muutenkin aikaa paljon yhdessä retkeillen ja matkustellen, kotona pelattiin paljon lautapelejä, tehtiin ruokaa porukalla. Sanoin lapsilleni usein, että rakastan heitä ja sanon sen edelleenkin. Nyt lapset ovat nuoria aikuisia, opiskelevat ammattiin ja asuvat toisella paikkakunnalla. Välit ovat edelleen hyvät ja lämpimät. Kun lapset tulevat käymään kotona, tietenkin halaamme. Ja on edelleen mukava viettää aikaa yhdessä.

En muista ainakaan mitään sanallista rakkaudentunnustusta koskaan saaneeni vanhemmiltani. Halailuakin lähinnä isältäni. En kuitenkaan ole tästä mitenkään ahdistunut. Omaa lapsen kanssa halaillaan ja pussaillaan jatkuvasti, ja myös sanallisesti osoitetaan rakkautta.

-94 syntynyt

Eipä ole ollut hirveästi, en myöskään muista, että vanhemmilla olisi koskaan ollut aikaa esim. leikkiä kanssani. Pihalla olin yksin tai jos oli joku kaveri. En muista että äiti olisi koskaan ehtinyt olla jossain hiekkalaatikon reunalla tai antamassa vauhtia keinussa. Sillä oli duunit, ruokaostokset, kokkaus, tiskaus, siivous ja kai sen piti levätäkin joskus. Joskus myöhemmin muistan että pelattiin jotain pelejä tai kyseltiin kokeita varten jotain sanoja esim. englannin kokeeseen. Itsekin olen huono halailija ja kaikki lähikontakti muiden ihmisten paitsi miehen kanssa tuntuu epämiellyttävältä. En esim. voi mennä hierojalle tms. kun alkaa ahdistaa. En myöskään henkisesti päästä lähelleni helposti. En tiedä onko sukuvika vai ympäristön vaikutusta.

Kerran tai kaksi on vanhempani halanneet. Ei meillä pikkulapsiajan jälkeen koskettu tai sanottu välittävä, tykkäävän tai rakastavan. Luulen kyllä, että välittivät omalla tavallaan. "Kasvattivat" kylläkin fyysisesti kurittamalla, joten senkin vuoksi tuntuisi epämiellyttävältä, jos nytkään halaisivat tai puhuisivat tunteista. Mutta kyllä he välittivät, tekivät paljon töitä lasten eteen jne. Olen 90-luvun lapsia.

-91. Kyllä äiti (-60) yhä nähdessä halailee ja pussailee ja nimittelee höpöillä lempinimillä meidän jo aikuisten lasten iästä huolimatta, rakkaaksi kutsutaan. On luonteeltaan sellainen ollut ihan aina, saa sellaisia "äitihellyyskohtauksia", tämä on ollut minulle ja sisarille normaalia ja olisi outoa jos välit olisivat vähemmän-ilmaukselliset. :D Kaverit joskus ihmetelleet kun ei ole heille tuttua lapsuudesta (saati aikuisiällä)

Kyllä halailu ja sylissä olo oli ihan päivittäistä perusjuttua. 

Ja pusut poskelle myös, ainakin iltaisin ellen väärin muista. Itse joskus esiteini-ikäsenä oikein tapasin sanoa että 5 halausta päivässä pitää lääkärin loitolla x)

Teini-iässä sairastuin masennukseen ja lopetin se myötä halaukset kokonaan. Halaaminen tuntuu sen takia yhä nykyäänkin vieraalta, mikä vähän harmittaa - kun lapsena se oli niin luonnollista ja halailin aina kun mahollista. Enää vain sellainen lähtöhalaus tuntuu tavalliselle, siis kun on vanhemmilla käymässä ja sitten lähtee. 

-91 olen syntynyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä me iltasuukot saatiin, mutta en kyllä muista muuta erityisempää läheisyyttä. Kun muutin pois kotoa, halusivat vanhemmat alkaa halailemaan ja kertomaan että rakastavat aina kun nähdään. Tuntuu oudolta ja vieraalta. En ole sanonut heille rakastavani heitä takaisin. Ei tunnu mukavalta että tullaan väkisin minun henkilökohtaiseen tilaani halailemaan ja koskemaan, ihan kuin heillä olisi siihen oikeus vain siksi että ovat minun vanhempani.. en tykkää.

Mä ymmärrän kyllä sua mut myös sun vanhempiasi. Heillä on ikävä sua ja he haluavat, että tunnet olevasi heille tärkeä. Musta olisi tosi kurjaa, jos tietäisin, ettei mun tytöt tykkäisi siitä, että halaan heitä, kun he käyvät kotona.

Ei koskaan. En muista yhen yhtä kertaa. Sen muistan, että naapurin äiti kysyi kerran minulta, että halataanko sinua edes koskaan. Ihmettelin että miksi pitäisi halata. No tämä täti sitten halasi <3. Olin ollut ja tulin myöhemminkin olemaan lasun asiakas, joten se selittää paljon...

Ei. En muista olleeni sylissä (mitään muutakaan vastaavaa kontaktia ei ollut) ja en ole koskaan kuullut vanhemmiltani olevani rakas tai oikeastaan millään tavoin tärkeä, vaikka sitä osoitettiinkin kyllä muilla tavoin. Miellän rakkaudentunnustukset vain parisuhteeseen kuuluvaksi. Samaten koskemisen, en ymmärrä ollenkaan kavereiden ja sukulaisten halaamista yms, tuntuu oudolta ja vieraalta.

Olen syntynyt -90 ja en taida muistaa kertaakaan että kumpikaan vanhemmista olisi sanonut rakastavansa. Silti tiedän että aivan varmasti rakastaa minua ja veljeä eniten mailmassa. Meillä oli ihan normaali, hyvä ja turvallinen lapsuus. Kaikenlainen fyysinen hellyydenosoittelu myös oli kyllä vierasta, korkeintaan ihan pienenä muistan nukkumaankäydessä että äiti ja isä kävivät halaamassa meitä sängyissä.

Itselläni on nyt kaksi lasta ja sanon molemmille joka ilta että äiti rakastaa teitä, sekä pussailen ja halittelen pitkin päivää. Molemmat myös tykkää olla paljon sylissä.

Mistähän tämä oikeastaan johtuu, että näin erilailla toimii tämä asia? Itselleni on täysin luonnollista omien lasten kanssa toimia näin, mutta en usko että pystyisin sanomaan "rakastan sinua" omalle äidille tai isälle. Ja varmasti tunnelma menis vähintäänkin oudoksi jos niin sanoisinkin :D

Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe.

Tästä oli muutama vuosi takaperin ihan tutkimus, jos jotain kiinnostaa

http://m.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/tutkimus-heratti-tunteita-suo…

Ei syliä, suukkoja eikä sanallista rakkaudenosoitusta. Ei vanhemmilta meille, meiltä vanhemmille eikä vanhemmat keskenään.

Mummolassa kyllä riitti syliä ja halia.

Itse halaan lastani joka päivä ja sanon tuhat kertaa, että hän on minulle rakas.

Vierailija kirjoitti:

Ei syliä, suukkoja eikä sanallista rakkaudenosoitusta. Ei vanhemmilta meille, meiltä vanhemmille eikä vanhemmat keskenään.

Mummolassa kyllä riitti syliä ja halia.

Itse halaan lastani joka päivä ja sanon tuhat kertaa, että hän on minulle rakas.

Mikähän tässä mummoutumisessakin on? Oma äitinikin lepertelee ja halailee nyt lapsenlapsiaan, mutta omiin lapsiin ei koskenut koskaan eikä koskaan sanonut tykkäävänsä. Onko tässä kyse jostain heräämisestä kun ikää karttuu?