Mies oli tuonut mulle tänään kukkasen

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/Diagnoosi-tietoha…

Jos mun rakkaalla olisi vaikeuksia lapsuudenperheen takia ja jaksaisin häntä ja osaisin suhtautua, niin todellakin koittaisin olla avuksi. Ei mua se satuta, että toisella on paha olla enkä mä ole joku prinsessa, jolle ei saa vyöryttää omaa pahaa oloaan, jos kerran huonosti voi. Hyvävointinen ihminen, joka ei osaa huomioida mua, saa mut helpomminkin suuttumaan, siinä vain itse voi hyvin, eikä piittaa siitä, että mä en voi. Jos mun kumppani ois huonovointinen niin en hieroisi hänen naamalleen, että voi kuinka mulla menee hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mihin?

Mene vaikka juoksemaan tai vedä kännit 😂

Noi ei pura mun tunnetilaa mhinkän. Paha olo pitää purkaa niin että aiheuttaa jotain pahaa. Niinhän lapsikin tekee. Ja jos vanhempi siitä syyllistää, aiheuttaa vain vihan patoutumisen lapseen. Kuten mulle on tehty. Miehen paskainen duuni on nyt sietää mun purkauksia syyllistämättä, että saan oikeutta.

Vierailija kirjoitti:

Jos mun rakkaalla olisi vaikeuksia lapsuudenperheen takia ja jaksaisin häntä ja osaisin suhtautua, niin todellakin koittaisin olla avuksi. Ei mua se satuta, että toisella on paha olla enkä mä ole joku prinsessa, jolle ei saa vyöryttää omaa pahaa oloaan, jos kerran huonosti voi. Hyvävointinen ihminen, joka ei osaa huomioida mua, saa mut helpomminkin suuttumaan, siinä vain itse voi hyvin, eikä piittaa siitä, että mä en voi. Jos mun kumppani ois huonovointinen niin en hieroisi hänen naamalleen, että voi kuinka mulla menee hyvin.

Sinä et koskaan tee mitään kenenkään toisen hyväksi.

Sinulla on väärä kuva "hyvävointisista". Ei kukaan ole niin kestävä, että jaksaa ottaa paskaa vastaan koko ajan. Eikä tarvitse olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun rakkaalla olisi vaikeuksia lapsuudenperheen takia ja jaksaisin häntä ja osaisin suhtautua, niin todellakin koittaisin olla avuksi. Ei mua se satuta, että toisella on paha olla enkä mä ole joku prinsessa, jolle ei saa vyöryttää omaa pahaa oloaan, jos kerran huonosti voi. Hyvävointinen ihminen, joka ei osaa huomioida mua, saa mut helpomminkin suuttumaan, siinä vain itse voi hyvin, eikä piittaa siitä, että mä en voi. Jos mun kumppani ois huonovointinen niin en hieroisi hänen naamalleen, että voi kuinka mulla menee hyvin.

Sinä et koskaan tee mitään kenenkään toisen hyväksi.

Sinulla on väärä kuva "hyvävointisista". Ei kukaan ole niin kestävä, että jaksaa ottaa paskaa vastaan koko ajan. Eikä tarvitse olla.

Postaisin sulle kuvan perseestä jos osaisin. Sitä mieltä olen sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mun tuska ja suru ei ole miehen surua ja tuskaa, mutta en ala siihenkään, ettei mun tuska ja suru millään lailla kosketa kumppaniani.

Eikö sitten ole parempi erota, jos asenne on että kumppanin pitää kärsiä koska minä kärsin. Ei tuollainen ole mitään rakkautta.

Ei, vaan mä ajattelen niin, että koska mä kärsin, niin muiden on autettava minua. Ei siitä yksin pääse ikinä pois. Ei tietenkään pakosta kenenkään ole autettava mua, mutta ei niin, että mä vain annan seksiä ja lapset ja asunnon ja muuta hyvää, enkä saa olla oma itseni suhteessa.

Tietääkö miehesi, että kärsit ja miksi kärsit? Kommunikoitko edes mistä on kyse vain kostatko vain?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos mun rakkaalla olisi vaikeuksia lapsuudenperheen takia ja jaksaisin häntä ja osaisin suhtautua, niin todellakin koittaisin olla avuksi. Ei mua se satuta, että toisella on paha olla enkä mä ole joku prinsessa, jolle ei saa vyöryttää omaa pahaa oloaan, jos kerran huonosti voi. Hyvävointinen ihminen, joka ei osaa huomioida mua, saa mut helpomminkin suuttumaan, siinä vain itse voi hyvin, eikä piittaa siitä, että mä en voi. Jos mun kumppani ois huonovointinen niin en hieroisi hänen naamalleen, että voi kuinka mulla menee hyvin.

Sinä et koskaan tee mitään kenenkään toisen hyväksi.

Sinulla on väärä kuva "hyvävointisista". Ei kukaan ole niin kestävä, että jaksaa ottaa paskaa vastaan koko ajan. Eikä tarvitse olla.

Postaisin sulle kuvan perseestä jos osaisin. Sitä mieltä olen sinusta.

Tiedän. Sulla on pakkomielle perseisiin. Anaalivaiheen ongelmia

Kohtele muita kuten toivoisit itseäsi kohdeltavan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mun tuska ja suru ei ole miehen surua ja tuskaa, mutta en ala siihenkään, ettei mun tuska ja suru millään lailla kosketa kumppaniani.

Eikö sitten ole parempi erota, jos asenne on että kumppanin pitää kärsiä koska minä kärsin. Ei tuollainen ole mitään rakkautta.

Ei, vaan mä ajattelen niin, että koska mä kärsin, niin muiden on autettava minua. Ei siitä yksin pääse ikinä pois. Ei tietenkään pakosta kenenkään ole autettava mua, mutta ei niin, että mä vain annan seksiä ja lapset ja asunnon ja muuta hyvää, enkä saa olla oma itseni suhteessa.

Tietääkö miehesi, että kärsit ja miksi kärsit? Kommunikoitko edes mistä on kyse vain kostatko vain?

Hyviä kysymyksiä. Olen puhunut hänelle siitä, miten äiti oli minulle ilkeä ja miten siitä on seurannut pahoinvointia. Mutta usein tuntuu siltä, että mies unohtaa, että se pahoinvointi siitä on päällä mulla 24/7 ja välillä voimakaampana, välillä hetkeen ei muistu mieleen.

Esim. äskettäin eräs asi sai minussa ison vihan ja raivon nousemaan, ja mies onneksi tajusi, että tunteeni tulivat täysin siitä, eivät meistä kummastakaan. Niin hän silti joutui kohta kysymään, että ootko sä vielä vihainen, vaikka mulle oli ihan selvää, että viha tulee vielä jatkumaan päiviä.

Se se onkin hankala paikka kun on vihainen ja ihan raivona, eikä se johdu kenestäkään paikallaolijasta. En silti voi vain hymyillä ja ei ole hyvä olo. Mies kyllä ymmärtää, että se ei johdu hänestä, minun on paljon vaikeampaa luottaa siihen, että hän ymmärtää sen. Koska äitini ei ikinä ymmärtänyt, vaan otti kaiken itseensä. Silti mun oli pakko tuntea lapsenakin vihaa ja no, lopputulos oli se, että minut haukuttiin tuhmaksi. Nyt en enää välitä. Jos mies ei ymmärrä, että olen vihainen ja se ei johdu hänestä niin aivan sama.

Siis joskus vihani johtui äidistä, mutta jos se ei johtunut, niin äiti käänsi kaiken olemaan vihaa häntä kohtaan ja kritiikkiä ja haukkui minut maanrakoon ja täysin. No, siitä on sitten syntynyt vihaa myös äitiä kohtaan.

Eli äiti ei ollut vain marttyyri, joka olisi ottanut kaiken itseensä kuin jokin itsetunnoton mimosa, vaan sen lisäksi julma inkvisiittori, jolle ei kukaan osoittanut vihaansa rangaistuksitta! Ajatelkaa nyt, jokin asia suututtaa pientä lasta, ja tuen, lohdun ja turvan sijaan lapsi suunnilleen piestäänkin huonosta käytöksestä!

Vierailija kirjoitti:

Eli äiti ei ollut vain marttyyri, joka olisi ottanut kaiken itseensä kuin jokin itsetunnoton mimosa, vaan sen lisäksi julma inkvisiittori, jolle ei kukaan osoittanut vihaansa rangaistuksitta! Ajatelkaa nyt, jokin asia suututtaa pientä lasta, ja tuen, lohdun ja turvan sijaan lapsi suunnilleen piestäänkin huonosta käytöksestä!

Suomennan: Minulla oli add. Sain paljon raivareita. Äiti koitti ojentaa ja ohjata käyttäytymään hyvin. Ei koskaan ollut fyysistä kuritusta, vaikka se oli yleistä kun olin lapsi 70-luvulla. Joskus äiti huusi. Ja käski minua siivoomaan huoneeni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiti ei ollut vain marttyyri, joka olisi ottanut kaiken itseensä kuin jokin itsetunnoton mimosa, vaan sen lisäksi julma inkvisiittori, jolle ei kukaan osoittanut vihaansa rangaistuksitta! Ajatelkaa nyt, jokin asia suututtaa pientä lasta, ja tuen, lohdun ja turvan sijaan lapsi suunnilleen piestäänkin huonosta käytöksestä!

Suomennan: Minulla oli add. Sain paljon raivareita. Äiti koitti ojentaa ja ohjata käyttäytymään hyvin. Ei koskaan ollut fyysistä kuritusta, vaikka se oli yleistä kun olin lapsi 70-luvulla. Joskus äiti huusi. Ja käski minua siivoomaan huoneeni

Niin. Siinä kohtaa olisi pitänyt antaa lohtua, tukea ja turvaa ja nämä asiat, joista on vihaa noussut eivät ole suinkaan noin pieniä vaan olen eroperheen lapsikin niin voit mielessäsi kuvitella millaisista asioista on pieni lapsi joutunut pettymään, suuttumaan tai ihan mitä tahansa. En edes tajua, miksi minä kerron sinulle lastenkasvatuksesta, kun sinunhan siinä piti olla minun yläpuolellani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mun tuska ja suru ei ole miehen surua ja tuskaa, mutta en ala siihenkään, ettei mun tuska ja suru millään lailla kosketa kumppaniani.

Eikö sitten ole parempi erota, jos asenne on että kumppanin pitää kärsiä koska minä kärsin. Ei tuollainen ole mitään rakkautta.

Ei, vaan mä ajattelen niin, että koska mä kärsin, niin muiden on autettava minua. Ei siitä yksin pääse ikinä pois. Ei tietenkään pakosta kenenkään ole autettava mua, mutta ei niin, että mä vain annan seksiä ja lapset ja asunnon ja muuta hyvää, enkä saa olla oma itseni suhteessa.

Tietääkö miehesi, että kärsit ja miksi kärsit? Kommunikoitko edes mistä on kyse vain kostatko vain?

Hyviä kysymyksiä. Olen puhunut hänelle siitä, miten äiti oli minulle ilkeä ja miten siitä on seurannut pahoinvointia. Mutta usein tuntuu siltä, että mies unohtaa, että se pahoinvointi siitä on päällä mulla 24/7 ja välillä voimakaampana, välillä hetkeen ei muistu mieleen.

Esim. äskettäin eräs asi sai minussa ison vihan ja raivon nousemaan, ja mies onneksi tajusi, että tunteeni tulivat täysin siitä, eivät meistä kummastakaan. Niin hän silti joutui kohta kysymään, että ootko sä vielä vihainen, vaikka mulle oli ihan selvää, että viha tulee vielä jatkumaan päiviä.

Se se onkin hankala paikka kun on vihainen ja ihan raivona, eikä se johdu kenestäkään paikallaolijasta. En silti voi vain hymyillä ja ei ole hyvä olo. Mies kyllä ymmärtää, että se ei johdu hänestä, minun on paljon vaikeampaa luottaa siihen, että hän ymmärtää sen. Koska äitini ei ikinä ymmärtänyt, vaan otti kaiken itseensä. Silti mun oli pakko tuntea lapsenakin vihaa ja no, lopputulos oli se, että minut haukuttiin tuhmaksi. Nyt en enää välitä. Jos mies ei ymmärrä, että olen vihainen ja se ei johdu hänestä niin aivan sama.

Sinun täytyy lakata vatvomasta tuota raivoasi ja menneisyyttäsi. Voit toki uhriutua loppuelämäsi, mutta itseäsi siinä jalkaan kaikista mojovimmin ammut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiti ei ollut vain marttyyri, joka olisi ottanut kaiken itseensä kuin jokin itsetunnoton mimosa, vaan sen lisäksi julma inkvisiittori, jolle ei kukaan osoittanut vihaansa rangaistuksitta! Ajatelkaa nyt, jokin asia suututtaa pientä lasta, ja tuen, lohdun ja turvan sijaan lapsi suunnilleen piestäänkin huonosta käytöksestä!

Suomennan: Minulla oli add. Sain paljon raivareita. Äiti koitti ojentaa ja ohjata käyttäytymään hyvin. Ei koskaan ollut fyysistä kuritusta, vaikka se oli yleistä kun olin lapsi 70-luvulla. Joskus äiti huusi. Ja käski minua siivoomaan huoneeni

Niin. Siinä kohtaa olisi pitänyt antaa lohtua, tukea ja turvaa ja nämä asiat, joista on vihaa noussut eivät ole suinkaan noin pieniä vaan olen eroperheen lapsikin niin voit mielessäsi kuvitella millaisista asioista on pieni lapsi joutunut pettymään, suuttumaan tai ihan mitä tahansa. En edes tajua, miksi minä kerron sinulle lastenkasvatuksesta, kun sinunhan siinä piti olla minun yläpuolellani.

Suomennan: Minun lapsuuteni oli keskimääräistä helpompi ja äiti ymmärtäväisempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mun tuska ja suru ei ole miehen surua ja tuskaa, mutta en ala siihenkään, ettei mun tuska ja suru millään lailla kosketa kumppaniani.

Eikö sitten ole parempi erota, jos asenne on että kumppanin pitää kärsiä koska minä kärsin. Ei tuollainen ole mitään rakkautta.

Ei, vaan mä ajattelen niin, että koska mä kärsin, niin muiden on autettava minua. Ei siitä yksin pääse ikinä pois. Ei tietenkään pakosta kenenkään ole autettava mua, mutta ei niin, että mä vain annan seksiä ja lapset ja asunnon ja muuta hyvää, enkä saa olla oma itseni suhteessa.

Tietääkö miehesi, että kärsit ja miksi kärsit? Kommunikoitko edes mistä on kyse vain kostatko vain?

Hyviä kysymyksiä. Olen puhunut hänelle siitä, miten äiti oli minulle ilkeä ja miten siitä on seurannut pahoinvointia. Mutta usein tuntuu siltä, että mies unohtaa, että se pahoinvointi siitä on päällä mulla 24/7 ja välillä voimakaampana, välillä hetkeen ei muistu mieleen.

Esim. äskettäin eräs asi sai minussa ison vihan ja raivon nousemaan, ja mies onneksi tajusi, että tunteeni tulivat täysin siitä, eivät meistä kummastakaan. Niin hän silti joutui kohta kysymään, että ootko sä vielä vihainen, vaikka mulle oli ihan selvää, että viha tulee vielä jatkumaan päiviä.

Se se onkin hankala paikka kun on vihainen ja ihan raivona, eikä se johdu kenestäkään paikallaolijasta. En silti voi vain hymyillä ja ei ole hyvä olo. Mies kyllä ymmärtää, että se ei johdu hänestä, minun on paljon vaikeampaa luottaa siihen, että hän ymmärtää sen. Koska äitini ei ikinä ymmärtänyt, vaan otti kaiken itseensä. Silti mun oli pakko tuntea lapsenakin vihaa ja no, lopputulos oli se, että minut haukuttiin tuhmaksi. Nyt en enää välitä. Jos mies ei ymmärrä, että olen vihainen ja se ei johdu hänestä niin aivan sama.

Sinun täytyy lakata vatvomasta tuota raivoasi ja menneisyyttäsi. Voit toki uhriutua loppuelämäsi, mutta itseäsi siinä jalkaan kaikista mojovimmin ammut. 

Just noin. Menneisyyden kanssa pitää olla sinut. Turhaa kantaa katkeruutta mukana. Se painaa vain ja ainoastaan oman ryhdin kumaraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tietenkään mun tuska ja suru ei ole miehen surua ja tuskaa, mutta en ala siihenkään, ettei mun tuska ja suru millään lailla kosketa kumppaniani.

Eikö sitten ole parempi erota, jos asenne on että kumppanin pitää kärsiä koska minä kärsin. Ei tuollainen ole mitään rakkautta.

Ei, vaan mä ajattelen niin, että koska mä kärsin, niin muiden on autettava minua. Ei siitä yksin pääse ikinä pois. Ei tietenkään pakosta kenenkään ole autettava mua, mutta ei niin, että mä vain annan seksiä ja lapset ja asunnon ja muuta hyvää, enkä saa olla oma itseni suhteessa.

Tietääkö miehesi, että kärsit ja miksi kärsit? Kommunikoitko edes mistä on kyse vain kostatko vain?

Hyviä kysymyksiä. Olen puhunut hänelle siitä, miten äiti oli minulle ilkeä ja miten siitä on seurannut pahoinvointia. Mutta usein tuntuu siltä, että mies unohtaa, että se pahoinvointi siitä on päällä mulla 24/7 ja välillä voimakaampana, välillä hetkeen ei muistu mieleen.

Esim. äskettäin eräs asi sai minussa ison vihan ja raivon nousemaan, ja mies onneksi tajusi, että tunteeni tulivat täysin siitä, eivät meistä kummastakaan. Niin hän silti joutui kohta kysymään, että ootko sä vielä vihainen, vaikka mulle oli ihan selvää, että viha tulee vielä jatkumaan päiviä.

Se se onkin hankala paikka kun on vihainen ja ihan raivona, eikä se johdu kenestäkään paikallaolijasta. En silti voi vain hymyillä ja ei ole hyvä olo. Mies kyllä ymmärtää, että se ei johdu hänestä, minun on paljon vaikeampaa luottaa siihen, että hän ymmärtää sen. Koska äitini ei ikinä ymmärtänyt, vaan otti kaiken itseensä. Silti mun oli pakko tuntea lapsenakin vihaa ja no, lopputulos oli se, että minut haukuttiin tuhmaksi. Nyt en enää välitä. Jos mies ei ymmärrä, että olen vihainen ja se ei johdu hänestä niin aivan sama.

Sinun täytyy lakata vatvomasta tuota raivoasi ja menneisyyttäsi. Voit toki uhriutua loppuelämäsi, mutta itseäsi siinä jalkaan kaikista mojovimmin ammut. 

Tajuatkohan, että juuri siksi olen terapiassa? Voi helvetti taas.

Suomennan äitihullun ajatuksia lisää: Minua vaivaa kovasti lastenkasvatuksen haasteet. Itse saan olla ilkeä ihan kaikille. Myös lapsilleni. Lastenkasvatusta pitää pohtia vain suhteessa minuun. Jossitella millaista hoivaa minä olisin tarvinnut 40 vuotta sitten. Aika oli toisenlainen mutta minä olisin tarvinnut nykyajan kohtelua. Koska en saanut, voin hyvällä mielellä olla ilkeä kaikille. Myös omille lapsilleni

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mihin?

Mene vaikka juoksemaan tai vedä kännit 😂

Noi ei pura mun tunnetilaa mhinkän. Paha olo pitää purkaa niin että aiheuttaa jotain pahaa. Niinhän lapsikin tekee. Ja jos vanhempi siitä syyllistää, aiheuttaa vain vihan patoutumisen lapseen. Kuten mulle on tehty. Miehen paskainen duuni on nyt sietää mun purkauksia syyllistämättä, että saan oikeutta.

Sun on pakko olla provo. Ei aikuinen ihminen voi olla noin lapsellinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiti ei ollut vain marttyyri, joka olisi ottanut kaiken itseensä kuin jokin itsetunnoton mimosa, vaan sen lisäksi julma inkvisiittori, jolle ei kukaan osoittanut vihaansa rangaistuksitta! Ajatelkaa nyt, jokin asia suututtaa pientä lasta, ja tuen, lohdun ja turvan sijaan lapsi suunnilleen piestäänkin huonosta käytöksestä!

Suomennan: Minulla oli add. Sain paljon raivareita. Äiti koitti ojentaa ja ohjata käyttäytymään hyvin. Ei koskaan ollut fyysistä kuritusta, vaikka se oli yleistä kun olin lapsi 70-luvulla. Joskus äiti huusi. Ja käski minua siivoomaan huoneeni

Niin. Siinä kohtaa olisi pitänyt antaa lohtua, tukea ja turvaa ja nämä asiat, joista on vihaa noussut eivät ole suinkaan noin pieniä vaan olen eroperheen lapsikin niin voit mielessäsi kuvitella millaisista asioista on pieni lapsi joutunut pettymään, suuttumaan tai ihan mitä tahansa. En edes tajua, miksi minä kerron sinulle lastenkasvatuksesta, kun sinunhan siinä piti olla minun yläpuolellani.

Suomennan: Minun lapsuuteni oli keskimääräistä helpompi ja äiti ymmärtäväisempi.

No ei todellakaan ollut. Vai oletko itse esim. eroperheestä 70-luvulta? Ihan hirvittää erojen määrä nykyään. Ihmiset ei ymmärrä, miten kauaskantoisia vaikutuksia sillä on lapsiin. En tietenkään sano, että paskaa liittoa jota ei osaa korjata olisi väkisin jatkettava, mutta huvittaa tämä millä ihmiset menee yhteen ja vielä kuvittelee, että liitto kestää! Ja ei luule, että siitä on mitään haittaa lapsille! Ja eroaa, mieluummin kuin opettelevat paremmiksi kumppaneiksi! Ihan vastuutonta menoa. Lasku tulee näkymään seuraavissa sukupolvissa, että kohta kukaan ei enää osaa olla parisuhteissa.