Onko teille tullut ongelmia siitä, että puoliso on eri sosiaaliluokasta?

En usko sosiaaliluokkiin, monesti ihmisillä vaan sattuu olemaan eri ammatti/työnimike keskenään parisuhteessa.

Oho...

Käytöstavat. Silloin kun niitä ei toisella ole, on ärsyttävää kun tarvitsee vielä monen vuoden jälkeenkin niistä huomautella. Hänelle ei ole esimerkiksi koskaan opetettu, että ruokapöydässä ei maiskuteta tai hienoissa tilaisuuksissa ei aleta niistämään kuin elefantti ruokapöydässä. Mies ei myöskään ymmärrä, että kun keskustelee ihmisen kanssa (tai ennemminkin ihminen keskustelee hänelle), ei saa selata vaan puhelinta, vaan pitää kuunnella ja osallistua keskusteluun.

Näitä on paljon ja harmittaa kovasti, että hänen vanhemmat eivät ole kiinnittäneet ollenkaan huomiota käytöstapojen opettamiseen, vaikka itse kyllä osaavat olla.

Minä en ainakaan voisi ikinä olla parisuhteessa ihmisen kanssa joka huomioisi sosiaaliluokka eron.. eikä onneksi tarvitsekaan ☺

On. Miehen vanhemmat roskasakkia. Likaisia mollukoita, jotka ei osaa käyttäytyä. Koti ihan kamala. Raha-asiansa sotkevat koko ajan ja kälyt tietenkin samanlaisia. Luulevat että meidän koti Helsingissä on hotelli.

Ei ole ongelmia (vielä), kun en ole kertonut suvulle, että seurustelen irakilaisen pakolaisen kanssa. Olen akateeminen, mutta sukuni on suurimmaksi osaksi yrittäjiä ja muita ei-akateemisia. Miesystäväni opiskelee ammattikorkeakoulussa ja on työskennellyt johtajana kotimaassaan ennen kuin joutui pakenemaan ISISiä. Kyllä minun sukuni silti ensimmäiseksi ajattelee, että rakkaus ei ole aitoa ja tuo mies yrittää jotenkin hyötyä minusta jne. Tiedän sen, koska sukuni on vanhanaikainen ja koulutusta ei ole paljon. Lisäksi suku varmaan pelkää, että mies houkuttelee minut muuttamaan Irakiin. He eivät tiedä, millaiset olot siellä ovat.

Mies itse kokee olevansa alemmasta sosiaaliluokasta. Näkyy ahdistuksessa tavattaessa minun sukulaisiani. Ei myöskään ymmärrä, mitä siistit juhlavaatteet ovat, kun ei ole niitä ennen tarvinnut. Ei osaa olla juhlissa, kokee ne typeränä pönötyksenä, vaikka meillä on mielestäni suhteellisen rento suku! Puhuu paljon töistä sukulaisilleni, etteivät vertaa häntä alkoholistiäitiin tai narkkiveljeen. Ja tässä vaiheessa sanon, että sukuni ei tietenkään vertaile miestäni yhtään keneenkään!

Mies on maailman ihanin, rakkain ja kiltein, mutta häpeää itse itseään minun korkeakouluttautuneen sukuni edessä. Minusta tuntuu, että hänen äitinsä on opettanut, etteivät paremmin toimeentulevat piittaa vähätuloisista yms muuta. Surullista, että oma katkeruus siirretään vielä lapseenkin.

Minä olen vain ylioppilas ja mieheni tohtori. Ollaan kuitenkin "samasta sosiaaliluokasta", perhetausta suorastaan identtinen. Akateemisuus on on verissä.

Minulla ei ollut tarvetta opiskella päästäkseni töihin, koska elätän itseni pääomatuloilla. Jäi se opiskelu sitten kokonaan. Tämä statusero ei vaikuta mitenkään muuten kuin ehkä niin, että minulla on pieni sisäinen peikko sisälläni, joka sanoo, että pitäisi suorittaa joku tutkinto ihan vain näyttääkseni lapsilleni arvostavani koulutusta yli kaiken.

Olen akateeminen ja seurustelin sähköasentajan kanssa. Hän oli seksikäs, ja hänellä oli upein vartalo mitä olen ikinä nähnyt, urheilullinen ja luotettava kunnon mies. Olisi halunnut naimisiin ja lapsia.

Hänellä vaan oli kovin perinteinen käsitys sukupuolirooleista ja parisuhteesta. Esim ei olisi voinut käydä ystävien kanssa ulkona lainkaan, tai olla sekä mies-että naispuolisia ystäviä, jne. Minun olisi pitänyt olla kätevä emäntä, vaikka olen enemmän urasuuntautunut. Ei meillä sitten kauheasti ollut yhteistä, ja laitoin poikki vuoden päästä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vain ylioppilas ja mieheni tohtori. Ollaan kuitenkin "samasta sosiaaliluokasta", perhetausta suorastaan identtinen. Akateemisuus on on verissä.

Minulla ei ollut tarvetta opiskella päästäkseni töihin, koska elätän itseni pääomatuloilla. Jäi se opiskelu sitten kokonaan. Tämä statusero ei vaikuta mitenkään muuten kuin ehkä niin, että minulla on pieni sisäinen peikko sisälläni, joka sanoo, että pitäisi suorittaa joku tutkinto ihan vain näyttääkseni lapsilleni arvostavani koulutusta yli kaiken.

Aiheen vierestä mutta sullahan olisi ideaali tilanne opiskelemisen kannalta; ei taloudellista pakkoa mutta mahdollisesti kuitenkin potentiaalia akateemisiinkin opintoihin kun kerran akateemisuus on "verissä". Aikaakin varmaan olis? Eikö sua vaan kiinnosta? Mikä sua kiinnostaa, mihin käytät aikasi? :)

Mulla itsellä akateemisuus on kaikkea muuta kuin verissä mutta rakastan opiskelua, siksi tuntuu niin yllättävältä / oudolta että jollakin on kaikki opiskelun edellytykset muttei kuitenkaan tartu tilaisuuteen! Mutta erilaisiahan me ollaan kaikki, silkasta mielenkiinnosta kyselen kun en osaa ollenkaan asettautua sun nahkoihin. :)

Vierailija kirjoitti:

Käytöstavat. Silloin kun niitä ei toisella ole, on ärsyttävää kun tarvitsee vielä monen vuoden jälkeenkin niistä huomautella. Hänelle ei ole esimerkiksi koskaan opetettu, että ruokapöydässä ei maiskuteta tai hienoissa tilaisuuksissa ei aleta niistämään kuin elefantti ruokapöydässä. Mies ei myöskään ymmärrä, että kun keskustelee ihmisen kanssa (tai ennemminkin ihminen keskustelee hänelle), ei saa selata vaan puhelinta, vaan pitää kuunnella ja osallistua keskusteluun.

Näitä on paljon ja harmittaa kovasti, että hänen vanhemmat eivät ole kiinnittäneet ollenkaan huomiota käytöstapojen opettamiseen, vaikka itse kyllä osaavat olla.

Tiedän pariskunnan jossa mies on akateeminen ja vaimo duunari ja tässä suhteessa miehellä ei ole käytöstapoja kun taas naisella on. Että akateemisuus ei todellakaan takaa sivistynyttä käytöstä.

Nää on hauskoja :D

Ihan kuin yliopiston käynyt Virtanen olisi ihan eri rotua kuin maksalaatikkoja purkittava Virtanen. Todellisuudessa esimerkiksi noita perinteisiä arvoja löytyy ihan korkeakoulun käyneissäkin (vaimon oletetaan olevan edustuspikkuvaimo, joka jää kotiin) eikä kaikki duunaritkaan ihan niin prototyyppisiä ole kuin av:n perusteella voisi luulla. Itse olen duunariperheestä, jossa isä on aina tehdyt ruokaa ja siivonnut ihan kuten aika monessa muussakin vastaavassa perheessä. Itseasiassa juuri johtajista ja yliopiston käyneistä on tullut miehissä vastaan hyvinkin perinteisiä ja sovinistisia ajatuksia.

Erilaiset sosiaaliluokat Suomessa alkaa tulla vastaan vasta, kun vanhan suomenruotsalaisen varakkaan perheen lapsi alkaa seurustella vaikka Pielavetisen Möttösen kanssa. Täällä ei juurikaan ole mitään siniverisiä tai montaa pitkän linjan sivistyssukua. Yhden tai kahden sukupolven korkeakoulutus ei ole ihan niin suuri ero, kuin moni haluaa antaa ymmärtää.

Omat ennakkoluulot toisen asteen koulutuksen käyneistä ja "yksi sähkömies" ei oikein vielä ole ihan sama asia todelliset luokkaerot.

Minua nykyään väsyttää ja masentaa olla naimisissa miehen kanssa, jolla on hyvä ammatti, hyvä perhe, hyvä tulevaisuus. En edes viitsi kertoa millainen itse olen ja mistä tulen, mutta mitä enemmän näen miehen perheen elämää, sitä pahemmalta oma "elämätön" lapsuus ja nuoruus ja aikuisuus tuntuu. 

Minulla on kyllä hyvät käytöstavat, mutta huomaan itse vetäytyväni pois seurasta. Koen, etten ole tarpeeksi hyvä. Koen, etten osaa sanoa mitään järkevää. 

Kun oma perhe ja suku on näköalatonta, katkeraa ja viinaan menevää sakkia, eikä itse ole onnistunut missään, tekee mieli vain erota. Lapsille se ei olisi oikein, mutta en itse enää kestä sitä että en voi osaltani antaa lapsille turvallisia ja luotettavia aikuisia, enkä miehelle sitä elintasoa joka kahdella normaalilla aikuisella yleensä on. Rehellisesti sanottuna olen kateellinen miehen sisarusten koulutuksesta ja elintasosta, kateellinen miehen hyvistä vanhemmista (kun omat on eronneet ja riitaisia) ja kateellinen aivan kaikesta. 

Tekee mieli hypätä junan alle. Jos olisin omieni seurassa, en tuntisi näin. Kaikki muutkin olisivat niitä joista piti tulla jotain mutta joista ei sitten tullutkaan. Voisi rauhassa olla luuseri. Kukaan ei ensi kerran tavatessa joutuisi siihen vaikeaan tilanteeseen, ettei tiedä mitä minulle sanoisi. 

Meillä perhetausta tai koulutus ei kyllä näy millään lailla, tai varsinkaan negatiivisena asiana. Mieheni on duunarivanhempien lapsi, maalla asunut lapsuutensa, oppinut paljon erilaisia kädentaitoja kotoa. Miehen sisaruksista yhdellä on akateeminen koulutus. Mies itse on kouluttautunut ammattikoulussa alalle johon koki ja kokee suurta intohimoa. Itse olen lähiössä kasvanut akateemisten vanhempien lapsi, kaikilla sisaruksillani on suoritettuna tutkinto joko yliopistossa tai AMK:ssa, itselläni AMK -tutkinto ja alan työpaikka, joskin olen nyt aloittanut eri alan opinnot myös yliopistossa. Minua on lapsuudessa kovasti kasvatettu ajattelemaan omilla aivoillani, kyseenalaistamaan asioita ja toimimaan siten mikä tuntuu oikealta. Olen erittäin empaattinen ihminen, kuten myös muut perheenjäseneni ovat. Olemme myös luonnonläheisiä ihmisiä ja kädentaitoisia koko lapsuudenperheeni. Mieheni ja hänen perheenjäsenensä puolestaan ovat myös ajattelevaisia ihmisiä, tykkäävät keskustella aiheesta kun aiheesta. Miehelläni on erittäin hyvä yleissivistys ja monesti koen hänen tietävän ajankohtaisista asioista, politiikasta, talousasoista jne. paljon itseäni enemmän. Opimme asioita toisiltamme. Arvostan myös erittäin paljon esim. mieheni rakennustaitoja ja taiteellisuutta. Mieheni tykkää esim. siitä kun leivon paljon, hoidan puutarhaa. Molemmat touhuaamne paljon lastemme kanssa. Pidämme erittäin toistemme perheistä. On ihanaa olla toisen kanssa hieman erilainen - silloin syntyy paljon mielenkiintoisia keskusteluja. Huumorintaju ja elämänarvot meillä ovat samanlaiset, ja se on minusta/meistä todella tärkeää. Olemme toistemme parhaat ystävät. Rahat ovat taloudessamme yhteiset. Välillä toinen on työtön, välillä toinen opiskelija, se ei haittaa, kaikki menee silti yhteisestä pussista. Eli siis...ei ole ongelma meillä tuo eri "sosiaaliluokka". Ei lainkaan. :)

Vierailija kirjoitti:

Minä olen vain ylioppilas ja mieheni tohtori. Ollaan kuitenkin "samasta sosiaaliluokasta", perhetausta suorastaan identtinen. Akateemisuus on on verissä.

Minulla ei ollut tarvetta opiskella päästäkseni töihin, koska elätän itseni pääomatuloilla. Jäi se opiskelu sitten kokonaan. Tämä statusero ei vaikuta mitenkään muuten kuin ehkä niin, että minulla on pieni sisäinen peikko sisälläni, joka sanoo, että pitäisi suorittaa joku tutkinto ihan vain näyttääkseni lapsilleni arvostavani koulutusta yli kaiken.

ihan ystävällismielisesti haluaisin tiedustella mihin oikein aiot käyttää elämäsi jos et opiskele tai käy töissä? Lapsetkin lähtevät kotoa aikanaan. Etkö kaipaa jotain lisää sisältöä?

Vierailija kirjoitti:

Minua nykyään väsyttää ja masentaa olla naimisissa miehen kanssa, jolla on hyvä ammatti, hyvä perhe, hyvä tulevaisuus. En edes viitsi kertoa millainen itse olen ja mistä tulen, mutta mitä enemmän näen miehen perheen elämää, sitä pahemmalta oma "elämätön" lapsuus ja nuoruus ja aikuisuus tuntuu. 

Minulla on kyllä hyvät käytöstavat, mutta huomaan itse vetäytyväni pois seurasta. Koen, etten ole tarpeeksi hyvä. Koen, etten osaa sanoa mitään järkevää. 

Kun oma perhe ja suku on näköalatonta, katkeraa ja viinaan menevää sakkia, eikä itse ole onnistunut missään, tekee mieli vain erota. Lapsille se ei olisi oikein, mutta en itse enää kestä sitä että en voi osaltani antaa lapsille turvallisia ja luotettavia aikuisia, enkä miehelle sitä elintasoa joka kahdella normaalilla aikuisella yleensä on. Rehellisesti sanottuna olen kateellinen miehen sisarusten koulutuksesta ja elintasosta, kateellinen miehen hyvistä vanhemmista (kun omat on eronneet ja riitaisia) ja kateellinen aivan kaikesta. 

Tekee mieli hypätä junan alle. Jos olisin omieni seurassa, en tuntisi näin. Kaikki muutkin olisivat niitä joista piti tulla jotain mutta joista ei sitten tullutkaan. Voisi rauhassa olla luuseri. Kukaan ei ensi kerran tavatessa joutuisi siihen vaikeaan tilanteeseen, ettei tiedä mitä minulle sanoisi. 

Hei, nyt on ihan pakko sanoa sinulle, että vaikutat masentuneelta. Vakavaan masennukseen kuuluu itsemurha-ajatukset, ja ne on syytä ottaa vakavasti - silloinkin, kun kuitenkin tietää, ettei tee itsemurhaa (esimerkiksi minulla on se, etten halua aiheuttaa lapsilleni moista murhetta, että kuolisin; se pitää minut hengissä).

Oletko ajatellut, että voisit mennä terapiaan juttelemaan alemmuudentunteestasi ja komplekseistasi? Saisit apua itsellesi, oppisit tuntemaan itsesi ja vahvuutesi paremmin. Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia itselleen onnellista aikuisuutta, vaikka lapsuus olisikin mitä on. 

Terapiaan pääset hakemalla lähetteen terveyskeskuslääkäristä tai yksityiseltä puolelta. Mt-toimiston tarjoama terapia ei maksa mitään. Tarvittaessa myöhemmin saat myös Kelan tukea pitkäkestoiseen terapiaan. 

Minä olen mieheni kanssa samassa ammatissa. Mies on maisteri, minä "vain" kandi. Mutta taustoiltamme olemme ihan erilaisia. Miehen vanhemmat ovat kulttuuriväkeä, isovanhemmat johtajia. Minä en osannut edes käyttää veistä ja haarukkaa ennen kuin menin kouluun.

Vähän alemmuutta pukkaa, ja pelkään varsinkin juhlien järjestämistä, kahvin kaatamista ym, koska lapsuudessani meillä ei kyläillyt ketään. Mutta toisaalta myönnän ihan avoimesti, että olen aina himoinnut luokkanousua, ja lapsillani toivottavasti on jo luonnostaan kauniit käytöstavat.

Kuten kaikki voivat kuvitella, mies on meillä se rennompi vanhempi. Itse hän aukoo aivan selkäytimestä ovet kaikille naisille kaikkialla, muttei vaadi pojiltaan ollenkaan samaa. 

.

Ei Suomessa mitään luokkayhteiskuntaa ole eikä toivottavasti tulekaan. Täällä on tosi vähän ns. yläluokkaa, nekin lähinnä suomenruotsalaisia.

Sivistys ei myöskään ole sidoksissa oppiarvoihin. Kaikissa ammateissa on kaikenlaisia ihmisiä. Minun kouluaikanani pahin koulukiusaajatyttö tuli eräästä tunnetusta suomenruotsalaisesta aatelissuvusta.

Nykyään on myös jokaisella mahdollisuus opiskella mitä haluaa (ainakin teoriassa), tosin koulutus ei enää takaa mitään.

Mieheni on länsimainen. Hän on kolmannen polven tohtori, vanhemmilla oli vanhaa rahaa yllin kyllin ja kotona oli taloudenhoitaja, joka hoiti kodin ja lapset. Itse olen duunariperheestä, vanhempani eivät ole koulutettuja. Ei ole ollut ongelmia. Mies kadehtii minua koska vanhempani olivat ja ovat läsnä eivätkä tehneet uraa. Olen käytännössä maalta, mies suurkaupungin paraatipaikoilta, eipä tuokaan vaikuta. Olen itsekin akateeminen, joten koulutuksessa en ole kehnommaksi jäänyt.