Eronneet vanhemmat

^

Kasvattaahan ne eronneetkin sen lapsensa yhdessä..

Kaunis ajatus mutta ei se paljoa lohduta. Yksin minä tätä elämää lapsen kanssa elän.

Lapsi siinä olennainen on, eikä äiti. Kyllä kasvatus pitää pystyä hoitamaan yhdessä.

No ei ne kyllä välttämättä kasvata yhdessä enää eron jälkeen, jos etävanhempi päättää jättää kaiken vastuun lähivanhemmalle.

Niin minullekin oli tosi merkityksellistä saada lapsi juuri hänen kanssaan. Olimme tosi onnellisia lapsesta ja tosi hyviä vanhempia. Mutta emme pitäneet huolta parisuhteesta... Me muutuimme eri suuntiin. Lapsi oli lopulta se ainoa yhteinen asia ja riitoja tietenkin oli.

Eron jälkeen kaipasin kuitenkin sitä yhteistä perhettä. Kun ei voinut samalla tavalla ihailla lapsen uusia saavutuksia jonkun kanssa. Kukapa niitä pieniä muutoksia osaisikaan ihailla kuin toinen vanhempi. Olin aina ajatellut, että ydinperhe on lapselle paras vaihtoehto.

Sitten rakastuin uuteen kumppaniin. Emme asu vielä yhdessä. Uusi kumppani pitää lapsestani ja osaa hyvin olla hänen kanssaan, vaikka hänellä ei ole omia lapsia. Hän pelaa ja leikkii pojan kanssa ja heillä on läheiset välit. Yhtenä päivänä hän sanoi pojalle, että katso, äidillä on uusi paita. Poika katsoi minua ja sanoi joo... Mies sanoi, että eikös ole hieno, sano nyt äidille, että hieno uusi paita. Poika katsoi minua ja sanoi, että äiti sulla on kaunis paita. Minulle tuli yllättävän hyvä mieli ja poikakin hymyili. Pojan isä ei koskaan sanonut mitään tuollaista. Tuo oli vain yksi esimerkki, mutta uskon, että lapsen on paras elää perheessä, jossa aikuiset rakastavat toisiaan, olivatpa he sitten lapsen biologisia vanhempia tai ei.

Eroa oli väsitämätön. tein eroa mielessäni vuosia ennen lopullista erilleen muuttaamista.

Aluksi tuntui ihanalta. helpottavalta. Ahdistava ja paljon surua tuonut parisuhde loppui. Sitten iski suru. Suru perheen hajoamisesta. Syy miksi olin niin kauan antanut aikaa suhteelle ja aina uusia mahdollisuuksia j auskonut, että huomenna kaikki on paremmin, oli juuri se,etten olisi halunnut rikkoa perhettämme. Meidän perhettä.  Toisaalta olin ollut lasten kanssa jo vuosia yksin. Mies oli vain vieraileva tähti... Mutta silti. Nyt se oli lopullista. ei toivoa paremmasta.

En halua miestä takaisin. Haluaisin vain perheen joss aolisi ollut isä, äiti ja lapset. Onnellisina. Tekemässä yhdessä. No sellaista ei tullut. 

Suren myös sitä, että olen nyt eronnut. Sinkku? Yksinhuoltaja? En ole enää kenenkään rakas vaimo. En rouva. En enää kuulu näihin "piireihin" tähän joukkoon. Nyt pitää löytää uusi paikka elämässä. Sieltä eronneiden joukosta. Hassuja ajatuksia, mutta ne pyörivät mielessä.  Oman paikan uudelleen löytäminen tuntuu pelottavalta.

Ja lopuksi. Kenen kanssa jaan lasten asiat tästä eteenpäin? En voi enää soittaa lasten isälle ja kertoa kaikkea. Eikä kavereitakaan voi ihan kaikella vaivata. Ja ei, en edes halua soitella exälle ja olla koko ajan yhteydessä. Asialliset välit meillä on. Lasten asiat saadaan hoidettua ja voidaan vähän kuulumissiakin kysellä ja kertoa. Mutta en halua enää jakaa hänen kanssaan koko elämääni.

Joten ymmärrän hyvin ajatuksiasi ap. Ero on iso asia. Ja siitä toipuminen vie varmasti aikaa.

Eihän eroa olisi tullut, jos olisimme ollut onnellinen perhe. Minun piti ensin ymmärtää tämä. Se kuva lapsesta yhdessä huolehtivista vanhemmista oli alusta saakka haavekuva, eikä se koskaan tullut todeksi. Mies oli heti vauva-ajasta niin paljon töissä ja omalla vapaa-ajalla, ja alkoholi näytteli vuosien myötä yhä suurempaa osaa.

Suru tuli siitä, että piti luopua unelmasta, ei siitä että lopetettiin se toimimaton yhteiselämä.

Tottakai tunnen surua edelleen siitä, että lapsella ei ole ehjää perhettä, mutta nyt ymmärrän, että syynä on alun alkaen huono miesmakuni ja miesvalintani, ei varsinaisesti ero.

Vierailija kirjoitti:

Kasvattaahan ne eronneetkin sen lapsensa yhdessä..

eivät kaikki eronneet sitä tee

Onkohan tämä juuri siksi minulle niin paljon vaikeampaa että minä olin onnellinen. Jos olisin ollut onneton, nykytilanne olisi helpompi hyväksyä.

Ap

Herääs nyt vähän. Se että haave meni pieleen, ei maailmaa kaada. Tää on vain elämää, ja sitä eletään. Avioero ei ole maailmanloppu, eikä elämä mene kovinkaan usein niinkuin suunnittelet. No suunnitelma meni nyt pieleen, eli elämää se vaan on.

Iän kaiken on tässä maailmassa perheet jakautuneet. Ydinperhe itse asiassa onnistuu nykyään aika harvoilla. Jo aikaa ennen avio- ja avoerojakin mies on joko häipynyt, lähtenyt sotaan, kuollut raksalla, uponnut, tai löytänyt toisen naisen. Nainen jää niiden kersojen kanssa. Ei se tarkoita, että olisi tai että olisitte jotenkin epäonnistunut vanhempana, vaan että unelma meni pipariksi. Kyllä lapsen isä on edelleen vanhempi, ja osallistunee kasvatukseen?  Sulla taitaa edelleen olla väkeviä tunteita ex:sääsi kohtaan, kun et voi kuvitella tilalle ketään muuta. No masennuksen ymmärtää, jos tulit jätetyksi...

mutta ei se kuule maailma kaadu tähän! Kukaan ei liene kuollut, elämä jatkuu!

(Kaverini ei saanut tuntea isäänsä, kun tämä kuoli kolarissa, kun hän oli vielä vauva. Haudalla kävi. Isäpuoli ilmestyi, kun hän oli 3 v ja häntä sanoi isäksi. Ja hyvä mies se oli, 3 lasta saivat yhdessä, kaverini äiti oli samalla työpaikalla kuin minunkin äitini ja asuttiin vielä samassa rapussakin, pienet oli piirit.... Mies kuoli sydänkohtaukseen, kun oltiin lukion ekalla. Testamenttiinsa oli tehty, että sai tämä lahjalapsikin palasen. Kaverillani oli kova suru ja edelleen on toisinaan ikävä, vaikka aikuisia naisia jo ollaan, kun hautausmailla käydään)

Ymmärrän mitä tarkoitat ap. Mulla on sama, koska minun vanhempani erosivat, kun olin alle 3. Äiti, vaikka oli itse eron ottaja, oli aina sitä mieltä, että eroamaan joutuminen oli huono asia minulle. Äiti siis eli haavemaailmassa, ettei olisi tarvinnut erota.

Mutta kun liitto oli huono. Eli ei hän siinäkään olisi voinut kasvattaa minua siten, kuin halusi.

En ole onnellinen mieheni kanssa, en tosin usko, että olisin onnellinen kenenkään muunkaan kanssa, mutta en halua erota, koska lapsillani olisi sitten eronneet vanhemmat ja edelleen semi-onneton äiti.

Jos asioita ei saa mieleisikseen niin minkäs teet.

Up

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tämä juuri siksi minulle niin paljon vaikeampaa että minä olin onnellinen. Jos olisin ollut onneton, nykytilanne olisi helpompi hyväksyä.

Ap

Mistä johtuu että olet ollut onnellinen, ja silti tuli ero? Miehesi ei sitten ole ollut onnellinen, oletan. Eli teidän suhde on myös ollut toimimaton jollain tasolla. Ja olet ollut onnellinen, koska et ole nähnyt ettei suhde toimi.

Eli sinä myös takerrut haavekuvaan jostain, jota ei ollut. Siitä irti päästäminen olisi ihan ensimmäinen tehtävä.

Vierailija kirjoitti:

Eroa oli väsitämätön. tein eroa mielessäni vuosia ennen lopullista erilleen muuttaamista.

Aluksi tuntui ihanalta. helpottavalta. Ahdistava ja paljon surua tuonut parisuhde loppui. Sitten iski suru. Suru perheen hajoamisesta. Syy miksi olin niin kauan antanut aikaa suhteelle ja aina uusia mahdollisuuksia j auskonut, että huomenna kaikki on paremmin, oli juuri se,etten olisi halunnut rikkoa perhettämme. Meidän perhettä.  Toisaalta olin ollut lasten kanssa jo vuosia yksin. Mies oli vain vieraileva tähti... Mutta silti. Nyt se oli lopullista. ei toivoa paremmasta.

En halua miestä takaisin. Haluaisin vain perheen joss aolisi ollut isä, äiti ja lapset. Onnellisina. Tekemässä yhdessä. No sellaista ei tullut. 

Suren myös sitä, että olen nyt eronnut. Sinkku? Yksinhuoltaja? En ole enää kenenkään rakas vaimo. En rouva. En enää kuulu näihin "piireihin" tähän joukkoon. Nyt pitää löytää uusi paikka elämässä. Sieltä eronneiden joukosta. Hassuja ajatuksia, mutta ne pyörivät mielessä.  Oman paikan uudelleen löytäminen tuntuu pelottavalta.

Ja lopuksi. Kenen kanssa jaan lasten asiat tästä eteenpäin? En voi enää soittaa lasten isälle ja kertoa kaikkea. Eikä kavereitakaan voi ihan kaikella vaivata. Ja ei, en edes halua soitella exälle ja olla koko ajan yhteydessä. Asialliset välit meillä on. Lasten asiat saadaan hoidettua ja voidaan vähän kuulumissiakin kysellä ja kertoa. Mutta en halua enää jakaa hänen kanssaan koko elämääni.

Joten ymmärrän hyvin ajatuksiasi ap. Ero on iso asia. Ja siitä toipuminen vie varmasti aikaa.

Ihan kun oma tarinani! Nyt vuoden jälkeen tulleet vihantunteet exää kohtaan. Miksi se harvoin halusi osallistua mihinkään? Olisi ollut niin paljon saatavilla ja häntä ei kiinnostanut tarpeeksi yrittää. Harmittaa etten saanut tarjota lapsille sitä onnellista lapsuutta minkä he olisivat ansainneet. Mielikuvat onnellisista ulkoiluista, grillailuista, mökkikesistä, osallistuva isä. Harmillista että he eivät semmoista saaneet. Sitä suren.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eroa oli väsitämätön. tein eroa mielessäni vuosia ennen lopullista erilleen muuttaamista.

Aluksi tuntui ihanalta. helpottavalta. Ahdistava ja paljon surua tuonut parisuhde loppui. Sitten iski suru. Suru perheen hajoamisesta. Syy miksi olin niin kauan antanut aikaa suhteelle ja aina uusia mahdollisuuksia j auskonut, että huomenna kaikki on paremmin, oli juuri se,etten olisi halunnut rikkoa perhettämme. Meidän perhettä.  Toisaalta olin ollut lasten kanssa jo vuosia yksin. Mies oli vain vieraileva tähti... Mutta silti. Nyt se oli lopullista. ei toivoa paremmasta.

En halua miestä takaisin. Haluaisin vain perheen joss aolisi ollut isä, äiti ja lapset. Onnellisina. Tekemässä yhdessä. No sellaista ei tullut. 

Suren myös sitä, että olen nyt eronnut. Sinkku? Yksinhuoltaja? En ole enää kenenkään rakas vaimo. En rouva. En enää kuulu näihin "piireihin" tähän joukkoon. Nyt pitää löytää uusi paikka elämässä. Sieltä eronneiden joukosta. Hassuja ajatuksia, mutta ne pyörivät mielessä.  Oman paikan uudelleen löytäminen tuntuu pelottavalta.

Ja lopuksi. Kenen kanssa jaan lasten asiat tästä eteenpäin? En voi enää soittaa lasten isälle ja kertoa kaikkea. Eikä kavereitakaan voi ihan kaikella vaivata. Ja ei, en edes halua soitella exälle ja olla koko ajan yhteydessä. Asialliset välit meillä on. Lasten asiat saadaan hoidettua ja voidaan vähän kuulumissiakin kysellä ja kertoa. Mutta en halua enää jakaa hänen kanssaan koko elämääni.

Joten ymmärrän hyvin ajatuksiasi ap. Ero on iso asia. Ja siitä toipuminen vie varmasti aikaa.

Ihan kun oma tarinani! Nyt vuoden jälkeen tulleet vihantunteet exää kohtaan. Miksi se harvoin halusi osallistua mihinkään? Olisi ollut niin paljon saatavilla ja häntä ei kiinnostanut tarpeeksi yrittää. Harmittaa etten saanut tarjota lapsille sitä onnellista lapsuutta minkä he olisivat ansainneet. Mielikuvat onnellisista ulkoiluista, grillailuista, mökkikesistä, osallistuva isä. Harmillista että he eivät semmoista saaneet. Sitä suren.

Teillä voi olla onnellista mökkeilyä ja grillailuja ilman isääkin. Itse erosin riitaisasta liitosta. Meidän lomat ja muut tekemiset on taatusti olleet mukavampia ja onnellisempia eron jälkeen.

Nyt minulla on ollut reilun vuoden verran uusi suhde. Tykkäämme toistemme lapsista ja kerromme toisillemme lasten juttuja. Ja teemme porukalla noita perhejuttuja. Elämä on paljon parempaa kuin se oli huonosti toimivassa ydinperheessä.

Minulle riitti se mitä oli ja olin onnellinen, luulin että mieskin oli. Sitten tuli suuri vastoinkäyminen jota parisuhde ei kestänyt ja hän koki helpommaksi jatkaa elämäänsä yksin. Loppuajat suhteesta olivat yhtä helvettiä koska lapsemme taisteli elämästään.

En koe olevani masentunut. Paraikaa todistan sitä elämää, olen hengissä, lapsi on hengissä. Enkä ajattele epäonnistuneeni vanhempana mutta epäonnistuin perheeni kasassa pitämisessä. Mihin tässä pitäisi sitten herätä.

Ymmärrän sinua paremmin kuin hyvin. Olen kokenut saman, tosin vuosia sitten. Minulle oli jotenkin itsestään selvää että yhdessä pysytään vaikka välillä oli vaikeitakin aikoja. Kaksi yhteistä lastakin oli ja luulin että rakkauttakin. No, ei ollut. Ei ainakaan riittävästi koska mies löysi uuden lähdettyään uutta alaa opiskelemaan. Ero tuli minulle kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eikä mitään neuvottelu varaa ollut. Mies oli jo päätöksensä tehnyt, en voinut siihen mitenkään vaikuttaa. Kaikki tapahtui nopeasti. Muistan miten ihmettelin lasten kanssa kauppaan mennessäni elämää ympärilläni ja ojan reunalla kevään ensimmäisiä leskenlehtiä. Oli jotenkin ihan epätodellinen olo. En voinut käsittää miten elämä ympärillä jatkui ja kevätkin tuli vaikka minun maailmani oli pysähtynyt. Muistan miltä tuntui mennä kotiin missä kaikki oli juuri niinkuin itse oli jättänyt. Miltä tuntui katsoa parkkipaikkaa jossa miehen auto oli ollut. Elin kuin painajaisessa enkä voinut käsittää tapahtunutta. Lapset hoidin kuin robotti. Ulkolimme paljon koska sisällä tuntui että seinät kaatuvat päälle. Nukuin yöt huonosti mutta en muista tunteneeni varsinaista väsymystä. Oli vaan se epätodellinen olo. Lopulta tuli jokin muu tunne. Päätin että minultahan ei miestä viedä, minä otan hänet takaisin! Aloin pitää itsestäni huolta, laihdututin, ostin uusia vaatteita, kaunistauduin kaikin mahdollisin keinoin ja olin aina ystävällinen ja mukava tavatessani ex-mieheni. Ja niinhän siinä kävi että kun minä aloin kukoistaa ja miehen uusi suhde muuttua arkisemmaksi mies tosiaan oli valmis palaamaan. Mutta minäkin olin prosessin aikana muuttunut. En oikein enää tiennyt mitä halusin. Olin hämmentynyt. Jonkin aikaa tapailin ex-miestäni mutta mikään ei tuntunut enää samalta kuin ennen. Tajusin että on asioita joita ei voi korjata. Lopetin tällä kertaa itse suhteen. Keskityin itseeni ja lapsiini. Tapasin ystäviä, aloitin opiskelun. Ex-mies soitteli perään mutta nyt oli helppo sanoa ei. Näin vuosien päästä tuntuu uskomattomalta että koskaan edes päädyimme yhteen mutta en kuitenkaan kadu. Rakastin häntä silloin ja onhan meillä kaksi ihanaa lasta. Nyt elän uudessa suhteessa. Mieheni on myös aikanaan eronnut ja myös hänellä on lapsia. Omat karikkomme on meilläkin ollut mutta paljon on myös noista edellisistä suhteista ja eroista opittu. Nykyään jotenkin suhtaudun elämään eritavalla kuin silloin nuorena. Olen oivaltanut ettei omaa onnellisuuttaan voi rakentaa pelkästään jonkun toisen ihmisen varaan.

Kiitos kaikille vastauksista. Ongelmani ei tosiaan ole se etten pääse yli miehestä, vaan en pääse yli siitä ettei minulla enää ole perhettä kuten sen ymmärrän. Se oli jotain mitä arvostin korkealle siten kuin meillä jokaisella on käsitys mikä on hyvää elämää, mikä antaa merkityksen tälle kaikelle. Täytyy kai vain olla kiitollinen että minulla edes oli, enhän muuten osaisi sitä edes kaivata.

Leskenlehdet kosketti