Eronneet vanhemmat

Tässä ketjussa on koskettavia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Ihan liikutuin.

Ero voi olla hirvittävän kipeä asia. Minulla ei ole lapsia, mutta erotessani koin ihan samanlaisia tunteita. Huomasin, että pääsisin kyllä ihmisen menettämisestä yli, mutta pahinta oli meidän kahden oman maailman ja oman kulttuurimme häviäminen. Melkein koko elämä meni uusiksi. Minulla oli haavekuva tasapainoisesta suhteesta, jossa kaikki vaikeudet voitetaan. Itseni näin rakastettuna ja tärkeänä, osana kokonaisuutta. Kun näistä piti luopua, tunsin pohjatonta tyhjyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.

Haavekuvasta luopumiseen menee oma aikansa. Mikään muu ei auta, kuin ajan kuluminen. Eron hetkellä tuntuu, että mikään ei voi korvata menetettyä ja niin saa tuntuakin. Sure aikasi ja elä samalla elämääsi päivä kerrallaan. 

Jossain vaiheessa asia ei vain tunnukaan enää niin kipeältä. Sen tilalle alkaa vähitellen tulla uusia unelmia ja ehkäpä myös jotakin aitoa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille vastauksista. Ongelmani ei tosiaan ole se etten pääse yli miehestä, vaan en pääse yli siitä ettei minulla enää ole perhettä kuten sen ymmärrän. Se oli jotain mitä arvostin korkealle siten kuin meillä jokaisella on käsitys mikä on hyvää elämää, mikä antaa merkityksen tälle kaikelle. Täytyy kai vain olla kiitollinen että minulla edes oli, enhän muuten osaisi sitä edes kaivata.

Mies ei siis ollutkaan kovin tärkeä, vaan se perhe?

Voi miten naivia. Tekö muka onnellisia ja rakastamisen arvoisia? Pelkkiä paskoja, kuten ne teidät jättäneetkin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on koskettavia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Ihan liikutuin.

Ero voi olla hirvittävän kipeä asia. Minulla ei ole lapsia, mutta erotessani koin ihan samanlaisia tunteita. Huomasin, että pääsisin kyllä ihmisen menettämisestä yli, mutta pahinta oli meidän kahden oman maailman ja oman kulttuurimme häviäminen. Melkein koko elämä meni uusiksi. Minulla oli haavekuva tasapainoisesta suhteesta, jossa kaikki vaikeudet voitetaan. Itseni näin rakastettuna ja tärkeänä, osana kokonaisuutta. Kun näistä piti luopua, tunsin pohjatonta tyhjyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.

Haavekuvasta luopumiseen menee oma aikansa. Mikään muu ei auta, kuin ajan kuluminen. Eron hetkellä tuntuu, että mikään ei voi korvata menetettyä ja niin saa tuntuakin. Sure aikasi ja elä samalla elämääsi päivä kerrallaan. 

Jossain vaiheessa asia ei vain tunnukaan enää niin kipeältä. Sen tilalle alkaa vähitellen tulla uusia unelmia ja ehkäpä myös jotakin aitoa.

Varmaan olit ennen itsekeskeinen ja itserakas paska.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi siinä olennainen on, eikä äiti. Kyllä kasvatus pitää pystyä hoitamaan yhdessä.

Teoriassa joo. Mut käytännössä siihen tarvitaan kaksi ihmistä, jotka molemmat kykenevät antamaan anteeksi, käsittelemään eronsa, ottamaan vastuun tunteistaan ja kunnioittamaan toista vanhempaa. Tällaista kombinaatiota ei ole kovinkaan usein tullut vastaan. Usein ainakin toinen vanhempi on katkera, kiusaava idiootti, jonka kanssa ei todellakaan kasvateta lasta yhdessä, vaan yritetään laittaa sille katkeralle osapuolelle rajat ja jatkaa jotenkuten eteenpäin siinä omassa elämässä. Ikävä kyllä. Itsesään voi ottaa vastuun, siitä toisesta ei mitenkään. Ja pienikin lapsi tajuaa kyllä vanhempiensa vihan ja jännitteet ja voi paljon paremmin jos nämä pysyvät kaukana toisistaan. Kaikki vanhemmat eivät omilta katkeruuksiltaan todellakaan pysty laittamaan lasten asioita etusijalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille vastauksista. Ongelmani ei tosiaan ole se etten pääse yli miehestä, vaan en pääse yli siitä ettei minulla enää ole perhettä kuten sen ymmärrän. Se oli jotain mitä arvostin korkealle siten kuin meillä jokaisella on käsitys mikä on hyvää elämää, mikä antaa merkityksen tälle kaikelle. Täytyy kai vain olla kiitollinen että minulla edes oli, enhän muuten osaisi sitä edes kaivata.

Mies ei siis ollutkaan kovin tärkeä, vaan se perhe?

Tietäisitkin.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikille vastauksista. Ongelmani ei tosiaan ole se etten pääse yli miehestä, vaan en pääse yli siitä ettei minulla enää ole perhettä kuten sen ymmärrän. Se oli jotain mitä arvostin korkealle siten kuin meillä jokaisella on käsitys mikä on hyvää elämää, mikä antaa merkityksen tälle kaikelle. Täytyy kai vain olla kiitollinen että minulla edes oli, enhän muuten osaisi sitä edes kaivata.

Suru on se työkalu, millä vanhasta pääsee eteenpäin ja uusia unelmia syntyy. Sure, syvästi. Kaikkea mitä olet menettänyt. Itse olin eron jälkeen yhden viikon kotona yksin, ja itkin ja itkin. Niin paljon kun ikinä jaksoin. Säälin itseäni, surin kaikki muistamani elämän vääryydet ja epäreiluudet jotka minuun olivat kohdistuneet. Teki todella hyvää. Sen jälkeen aloin taas nauttia elämästä, lapsistani, meidän kodista. Nykyään minulla on kumppani, mutta silti suurin ilo on tämä oma elämäni. Ero on mahdollisuus käsitellä paljon asiota, kasvaa ja oppia tuntemaan itseään paremmin. Olet menettänyt mielikuvia, joita olet itse luonut. MIelikuvilla on taipumus jäädä mielikuviksi ja jos niiden mukaan suunnistaa, tulee paljon pettymyksiä. Muistan kyllä omaltakin kohdalta sen, kun surin ne unelmat ja muut. Mut tosi iloinen asia on ollut se, ettei kaikki ankeat ilkeiden ihmisten yh-visiot pitäneet ollenkaan paikkaansa. Elämämme oli hyvää, tunsin suurta iloa siitä kuinka hienosti pärjäsimme lasten kanssa. Sure särkyneet unelmat ja luovu niistä. Voit saada vielä paljon hyvää ja ihanaa elämääsi. Kunhan vain käsittelet menneen ja uskallat olla sydän auki. 

Täällä ei ole mitään teille ilkeilijöille, menkää matkoihinne.