Elokuva Lost in translation, voisko joku kertoa...
... mikä siinä on idea? Tavallaan ymmärsin, mutta toisaalta en. Silloin 14 v sitten kun se ilmesty niin hypetys oli valtava. Oli kuulemma paras leffa ikinä yms. En vaan nähnyt siinä mitään ihmeellistä silloin, enkä nytkään kun katsoin sen näin monen vuoden jälkeen uudestaan Areenasta (on muuten enää nuutaman tunnin siellä). Onko se siinä ihmeellistä siis että kahdella päähenkilöllä on iso ikäero? Vai että se tapahtuu Japanissa? Vai onko siinä jokin metafora joka ei avautunut mulle? Avatkaa mulle tätä, kiitos.
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli vaikeuksia hahmottaa koko kaupunkia siellä ollessa (no, oli vain 3 päivää aikaa), enkä tiedä, tykkäänkö kaupungista vai en, koska se jäi niin epämääräiseksi.
Mistä itse erityisesti siinä tykkäät?
Oi voi, mistä alkaisin? Lasten koulupuvuista. Siitä kun ihmiset nukkuu junassa/metrossa. Siitä kun metroon jonotetaan siistissä rivissä. Ihmisvilinä ruuhka-aikaan. Tykkään ihan kauheasti siitä, miten hyvin kaikki toimii. Shinkansen tulee tarkalleen siihen kohtaan, mikä on laituriin maalattu ja lipusta näet, missä kohtaa laituria sinun pitää seisoa. Katso joskus huviksesi youtubesta videoita, missä on intialainen juna ruuhka-aikaan ja japanilainen ruuhka-aikaan. Intialainen junakin on tullut koettua ja herrajumala sentään sitä kaaosta! Japanissa kaikki on järjestelmällistä.
Tykkään niistä taksien takapenkkien pitseistä ja siitä kun kuljettajilla on valkoiset hanskat. Ja siitä, kun takaovet aukeaa automaattisesti ja niihin ei saa itse koskea.
Ja vaikka en ole itse pelannut, niin minusta on jotenkin mahtavaa että siellä on niitä järkyttäviä pelisaleja, joissa ne metallikuulat pitää ihan kauheaa mekkalaa ja paikat on täynnä tupakansavua. Meteli sattuu korviin kun kävelet ohi ja ovet aukeavat.
Ja japanilaiset junaeväät on ihan parhaita! Missä tahansa juna-asemalla voit ihailla kauniita bentobokseja, joita ostetaan evääksi junaan, kun lähdetään vähän kauemmas.
Ja sitten se, kun kaikki pakataan niin kauniisti, vaikka se onkin vähän hassua ja tuhlaavaista. Kaupassa jokaisella hedelmällä on oma pehmuste, sellainen venyvä verkko. Ja kun ostat kaksi pullaa, kumpikin pulla paketoidaan omaan paperipussiinsa ja laitetaan isoon paperipussiin, joka teipataan kiinni ja koko komeus laitetaan muovipussiin.
Ja ne sähköjohdot! Niillä alueilla, jotka eivät tuhoutuneet sodassa, on todella villin näköisiä sähkövirityksiä. Se on jotenkin niin liikuttavaa ja vähän pelottavaakin. Mutta ne kuuluu Tokioon.
Tykkään myös niistä hullunkirkkaista vilkkuvista mainosvaloista. En tiedä jaksaisinko elää niiden keskellä, mutta turistina on vaan jotenkin hienoa katsella kun joka paikassa vilkkuu ja välkkyy ja liikkeiden ulkopuolella olevat sisäänheittäjät huutelevat jotain kovaan ääneen.
Ja sitten se, kun joka puolella on niin siistiä. Kadut ovat puhtaita, ihmiset eivät heittele roskia minne sattuu. Ja kun menet tavarataloon, siellä on aina ulko-ovella joku kumartelemassa sinulle. Oii, tässä tulee ihan matkakuume kun muistelee.
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan tykkäsin hirveästi ja edelleen tulee nostalgiset fiilikset leffasta. Tuskin siinä mitään sellaista on mitä pitäis "tajuta" tai mitä vois selittää. Joko tykkää tai sitten ei.
Ehkä se on sitten tämä se selitys. Aikoinaan mulla olo todella suuret odotukset leffasta. Olin 18v kun se ilmestyi ja pettymys oli suuri. Ehkä se oli sitten se hype joka pilasi fiilikset. Lempielokuviini kuuluu mm. Amelie, josta kaikki eivät myöskään yhtään tykkää. Sekin on vähän sellainen leffa että joko tykkää tai sitten ei.
Käyttäjä4330 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikanaan tykkäsin hirveästi ja edelleen tulee nostalgiset fiilikset leffasta. Tuskin siinä mitään sellaista on mitä pitäis "tajuta" tai mitä vois selittää. Joko tykkää tai sitten ei.
Ehkä se on sitten tämä se selitys. Aikoinaan mulla olo todella suuret odotukset leffasta. Olin 18v kun se ilmestyi ja pettymys oli suuri. Ehkä se oli sitten se hype joka pilasi fiilikset. Lempielokuviini kuuluu mm. Amelie, josta kaikki eivät myöskään yhtään tykkää. Sekin on vähän sellainen leffa että joko tykkää tai sitten ei.
Minulla oli myös suuret odotukset Lost in Translationista, mutta ei kolahtanut minulle vaikka outous keskellä Tokiota on minulle tuttu tunne. Tai oikeastaan tuntui kuin olisin ollut peilimaailmassa. Olen kerran käynyt Japanissa ja se teki suuren vaikutuksen. Tajusin matkalla toteuttavani unohtamaani lapsuuden unelmaa ja kotiin palaaminen oli vaikeampaa kuin miltään muulta matkalta.
Minä näin Lost in Translationin sellaisen ihmisen kanssa johon minulla on vähän samantapainen suhde kuin elokuvan parilla. Minulle se oli niin herkkä kokemus, että pelkään että menettäisin sen jos katsoisin elokuvan uudelleen.
Se on viimeinen leffa ennen somea. Aika jolloin oli vielä kulttuurieroja, kielimuureja jne. Nykyään se ei tietenkään aukea kuten ennen.
Kaksi yksinäiseksi itseään tuntevaa ihmistä sattumalta kohtaavat ja juttu luistaa heti ja huomaavat viihtyvän toistensa seurassa ilman kummempia syvään päätyyn menemisiä. Pidetään hetken hauskaa, tavataan muita. Käydään syömässä jne. Molemmat tietää, että se on hetkellistä, minkä jälkeen he häipyvät omille teilleen, vaikkakin scarlett vaikuttaa mustasukkaiselta, kun Billin luona yöpyi random nainen. Astetta syvempiä tunteita ilmeni ihan lopussa, kun Bill kuiskasi jotain tämän korvaan ja tuo hieman kyyneltyi mutta jatkoivat kumminkin tyytyväisen helpottuneen oloisina omia teitään. Yksi suosikkileffojani.
SE leffa ennen digitaalista murrosta ja somea. Kun oli vielä aikaa , anonymiteettia ja viattomuutta hengailla Tokiossa Lost in Translation...