Kokeilin suhdetta sellaisen miehen kanssa, joista nyt on ollut puhetta (maalla asuva, vähän koulutettu), itse olen korkeakoulutettu kaupunkilainen. Mitä opin?

Mua kiinnostais ap, että miten ne miehen tuttavapiirin naiset suhtautuivat sinuun ?

Itse aikoinaan en samantyylisessä tilanteessa tuntenut itseäni tervetulleeksi.

Vierailija kirjoitti:

http://www.alina.fi/WebRoot/GPL/Shops/06022009-126902/4F7F/4F05/6543/85…

Papan kenkä on hyvässä plankissa! Siisti mies!

Et voi yleistää yhden kokemuksen perusteella. Sinä vain satuit törmäämään tuollaiseen mieheen, jolla ei ollut aikomustakaan muuttaa kaupunkiin, ja itse taas et osannut ystävystyä miehen kaveripiirin kanssa. Ihan yhtä lailla miehelle olisi ollut vaikeaa saada ystäviä sinun kavereistasi tai omaksua joutilas elämä jonkun muun hoitamassa kiinteistössä.

Minäkin olen koulutettu kaupunkilaisnainen ja naimisissa amispohjaisen maalaismiehen kanssa. Olen muuttanut asumaan miehen kotikuntaan. Ainoa hankala asia, johon suhteen alussa törmäsin, oli se, että miehen kanssa ei voinut keskustella ihan kaikista sellaisista asioista, joista olin tottunut puhumaan "oman piirini" kanssa. Koska kuitenkin olen koulutukselta samantasoisessa työporukassa, pystyn siellä hoitamaan tämän puolen elämästäni. Miehen kanssa jutellaan sitten muusta. Mies on myös kiinnostunut kulttuurista, vaikka onkin maalta - tarkoitan museoita, teatteria, klassisen musiikin konsertteja jne. Ennen hänellä vain ei ollut ketään, kenen kanssa olisi lähtenyt kaupunkiin tuollaisia asioita varten.

Ystävystyminen, kotiutuminen ja mukautuminen ympäristöön ovat asennekysymyksiä.

Olen itse maalta kaupunkiin miehen luo muuttanut nainen, ja tunnistan samat erot meissä, tosin toisinpäin. Kaipaan maalle aivan älyttömästi, koska täällä ei ole mitään tekemistä, olen tottunut olemaan paljon ulkona ja puuhaamaan eläinten kanssa. Nyt on pakko asua täällä omien opintojenikin tähden, mutta kyllä me niiden jälkeen täältä lähdetään ja mies saa vuorostaan sopeutua. Ei toki niin maalle kun mistä itse olen kotoisin, mutta kyllä kerrostalot saavat jäädä kauas taakse! Onneksi mies haaveilee omakotitalosta jne itsekin. Olen 28 vuotias ja ensimmäistä kertaa elämässäni asun kerrostalossa. Eihän tämä oikein kodilta tunnu, vaan asunnolta. Ja minä haluan kodin.

Minäkin löysin maalaismiehen. Kiltti ja tasainen luonne. Koti-ihminen ja on ollut todella hyvä isä lapsille. Ei jaksa hummata, eikä örveltää.

Viihdymme hyvin yhdessä. Itsekin olen kulkuni kulkenut ja nyt on ollut hyvä olla kotipiirissä ja kasvattaa perhettä ja puuhailla miehen kanssa yhdessä.

Eli ei mielestäni se, että onko maalainen vai kaupunkilainen, vaan se, että viihtyykö yhdessä samanlaisessa elämäntavassa. Itse lemppasin aika äkkiä pihalle miesystävän, kenen kanssa olisi pitänyt koko ajan olla matkustamassa ja viikonloppuna menossa ja edustaa ja jos ei muuta, niin vähintään leffaan tai kaverin luo viini-illalliselle. En jaksanut. Olen koti-ihminen ja tykkään hiljaisuudesta ja rauhasta,

Vierailija kirjoitti:

Olen itse maalta kaupunkiin miehen luo muuttanut nainen, ja tunnistan samat erot meissä, tosin toisinpäin. Kaipaan maalle aivan älyttömästi, koska täällä ei ole mitään tekemistä, olen tottunut olemaan paljon ulkona ja puuhaamaan eläinten kanssa. Nyt on pakko asua täällä omien opintojenikin tähden, mutta kyllä me niiden jälkeen täältä lähdetään ja mies saa vuorostaan sopeutua. Ei toki niin maalle kun mistä itse olen kotoisin, mutta kyllä kerrostalot saavat jäädä kauas taakse! Onneksi mies haaveilee omakotitalosta jne itsekin. Olen 28 vuotias ja ensimmäistä kertaa elämässäni asun kerrostalossa. Eihän tämä oikein kodilta tunnu, vaan asunnolta. Ja minä haluan kodin.

Lisään vielä että onneksi mieheni ei kuitenkaan ole itsekään tottunut ap:n kuvailemiin sekaporukoihin. Olisi minulle ole ehkä liian suuri kauhistus jos hänellä olisi naispuoleisia ystäviä. 😄 En usko naisten ja miesten väliseen ystävyyteen, ehkä se sitten on maalaisten juttu sekin kuten ap arveli.

Juuei.

Mä en kestäis tommosta akkaa. Pysykää te naiset vaan siellä kaupungeissa kittaamassa lootaviiniä, täällä maalla teistä ei saa kuin päänsärkyä. Sata kertaa mieluummin otan vaikka jonkun thaimaalaisen. Niillä on sentään arvot paremmin linjassa mun prioriteettien kanssa.

Miksi pitää väkisin yrittää sellaista suhdetta joka ei voi toimia.

Itse asun maaseudulla, mua alkaa ahdistaa kaupungissa, käydä voi mutta en pysyvästi muuttaisi ikinä.

Enkä tätä sano siksi että kaupunkielämään tottuneella olisi huonompi elämä, kumpikin viihtyy omassa ympäristössään.

Vaikuttaako kasvuympäristö todellakin noin paljon luonteeseen? Voi olla, mutta minä, helsinkiläisnainen, löysin vastinparin juuri maalaistalon kasvatista. Näitä ominaisuuksia arvostan miehessäni:

-lukee paljon ja keskustelee

-luotettavuus, rehellisyys, kiltteys

-ei halua lapsia, kuten en minäkään

-on hyvin käytännöllinen ja pitää ruuanlaitosta

-paljon samoja kiinnostuksenkohteita

-huolehtivainen

-ei ole koskaan sanonut mitään negatiivista ulkonäöstäni

-tasa-arvoinen

-ei ole mustasukkainen

-ei kittaa kaljaa

Lisään vielä, että minä olen koulutukseltani maisteri ja miehelläni ei ole korkeakoulusta tutkintoa. Tekee kuitenkin ahkerasti duunarihommia. Vuosia olemme olleet naimisissa, eikä paremmin voisi olla.

Sellaisia ne maalaistollot ovat. Minä voin joustaa sen verran kaupunkielämästä, että vietän silloin tällöin jonkin aikaa mökillä, mutta muuten elämäni on kuitenkin kaupungissa. Onhan maalaiselämä mukavaa vaihtelua, mutta pienissä erissä. Meidän mökkimme on maalla, mutta järven kautta kantautuu elämän ääniä vastarannalta ja liikenteen äänikin taisi jonkin verran kuulua (piiiitkä pitkä aika viime reissusta mökillä). Mökkitietä ehkä kilometrin verran kävelemällä päätyy isolle moottoritielle. Puolen tunnin ajomatkan päässä on kauppakeskus, joskin melko suppea valikoimaltaan, mutta kuitenkin. Eli mökillä ei kuitenkaan koskaan ollut mikään erakko-olo.

Päädyinpä sitten jokunen hetki sitten silloisen poikaystävän lapsuudenkotiin maaseudulle. Shokki oli valtava, siellä ei tosiaan ollut rippeitäkään elämästä. Iltaisin säkkipimeää ja totaalisen hiljaista. Ei ihmisiä missään. Siellä ollessani mietin, että miten ihmeessä joku voi kestää järjissään tällaista elämää.

Sinkkuaikoina vitutti, kun tuli bongailtua ihan kiinnostavia miehiä deittisivuilta, mutta sijainti oli aina päin peetä. Eikä siinä mitään, jos he olisivat muuttaneet vaikkapa vuoden sisällä kaupunkiin. Ei, kun korvessa piti ehdottomasti saada elää. Joten jos minä en voisi kuvitella eläväni maaseudulla niin tutustuminen ei voisi edetä.

Ps. Tämän poikaystävän lapsuudenkodissa kauhistutti myös stereotyyppinen maalaiselämä, joka oli todellakin pelkkää likaa, hajua ja sotkua. Yök. Vaatteilla ei ollut mitään väliä, maaseudulla kun ollaan. Likaa siellä, sotkua täällä. Sellaista se maalaiselämä on... Tai sitten ei, jos ei tee siitä sellaista.

Tylsä hetki, joten innostuin tarinoimaan hieman aiheen vierestä. (-:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse maalta kaupunkiin miehen luo muuttanut nainen, ja tunnistan samat erot meissä, tosin toisinpäin. Kaipaan maalle aivan älyttömästi, koska täällä ei ole mitään tekemistä, olen tottunut olemaan paljon ulkona ja puuhaamaan eläinten kanssa. Nyt on pakko asua täällä omien opintojenikin tähden, mutta kyllä me niiden jälkeen täältä lähdetään ja mies saa vuorostaan sopeutua. Ei toki niin maalle kun mistä itse olen kotoisin, mutta kyllä kerrostalot saavat jäädä kauas taakse! Onneksi mies haaveilee omakotitalosta jne itsekin. Olen 28 vuotias ja ensimmäistä kertaa elämässäni asun kerrostalossa. Eihän tämä oikein kodilta tunnu, vaan asunnolta. Ja minä haluan kodin.

Lisään vielä että onneksi mieheni ei kuitenkaan ole itsekään tottunut ap:n kuvailemiin sekaporukoihin. Olisi minulle ole ehkä liian suuri kauhistus jos hänellä olisi naispuoleisia ystäviä. 😄 En usko naisten ja miesten väliseen ystävyyteen, ehkä se sitten on maalaisten juttu sekin kuten ap arveli.

Minä (mies) olen sitten varmaan kummallinen maalainen kun olen sekä  tavis korkeasti koulutettu (ja nyt myös jatko-opiskelija), minulla on molempia sukupuolia ystävinä sekä kaveriena ja  elämäni ei ole kovin perhe keskeistä kun asun yksin ja niin sisarukseni kuin vanhempani asuvat useamman sadan kilometrin päässä...

Olen tosin alkujaan kotoisin kaupungista ja aika näyttää jäänkö tänne maaseudulle. Riippuu varmaan siitä, että mistä löydän kumppanin. Kieltämättä voin allekirjoittaa sen että elo keskimäärin on täällä hieman sanoisinko konservatiivisempaa ja (todennäköisesti) kaikki ne naiset joista saattaisin olla täällä kiinnostunut ovat "jo" varattuja, eikä minusta ole oikein haastamaan kenenkään parisuhteen pysyvyyttä.  Itsepähän ovat kumppaninsa valinneet. - Vaikka toki työni kautta toisinaan saan kuullla, kun osa kaipaa milloin mitäkin.  Nuoremmat yleensä enemmän kuin vanhemmat ja niin kai sen kuuluukin olla. Olisi mielestäni tylsää ajatella, että kaikille, tai edes suuirimmalle osalle paikallisille nuorille riittäsi elämän sisällöski tällainen rauhaisa maalaiselo. Toki tässäkin on puolensa, mutta, mutta...  

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää väkisin yrittää sellaista suhdetta joka ei voi toimia.

Itse asun maaseudulla, mua alkaa ahdistaa kaupungissa, käydä voi mutta en pysyvästi muuttaisi ikinä.

Enkä tätä sano siksi että kaupunkielämään tottuneella olisi huonompi elämä, kumpikin viihtyy omassa ympäristössään.

- Miksikö? - Ei kai kukaan puhunut väkisin kokeilemisesta, vaan "vain" kokeilemisesta. Viime vuosikymmenet useat meistä on muuttanut pakosta (töiden perässä) tai muuten uudemman elämän toivossa uuteen ympäristöön. Useimmat -eivät kaikki- meistä sopeutuu aikaa myöten joko kaupunkiin tai maaseudulle.

En koe itseäni mitenkään erityiseksi kameleontiksi kun itse koen viihtyväni kummassa tahansa. Toki tämä on vamaan myös osittain elämänvaihe kysymys. Tällaisena  ei  ihan vielä keski-ikäisenä aikuisena- sitä riittää, itselleni aika pitkälle, että on perustoimeentulo turvattuna ja mielekästä tekemistä. Varmaan jos olisi lapsia niin jos kärjistäen pitäisi valita haluaisinko kasvvattaa lapseni täällä vai jossain oikein urbaanissa ympäristössä, niin todennäköisesti, -en siis välttämättä- valitsisin maaseutumaisemman ympäristön.

Toki en aivan korpeen tyyliin lähimpään naapuriin matkaa useampi kilometri  ja toiset muutama, että lapsille olisi ikäistään seuraa ei ehkä olsi kuitenkaan "se" paikka - mutta ei nykyinenkään asuinpaikkani tällaisessa paikassa sijaitse vaikka maaseudulla sijaitseekin ...

Toki hieman aatteluttaisi myös pölyisät suurkaupungit, asuinpaikkana (pienten) lasten kanssa.  - Mutta tällaisia suur-kaupunkeja ei minun asteikolla pohjois- eurooppassa ole. -Korkeintaan jotkin niiden alueet ovat sellaisia, joita en voi pitää kovin puoleensa vetävinä, vaikka näin sanoessani puolet on ennakkoluuloisuuttani ja ikäänkuin pohjois- eurooppa olsi jokin raja; mistä sitä tietää vaikka seuaacvaksi lähtisin merta edemmäski hakemaan uusia haasteita kohti. (Sinkkuna on mukana pyöritella eri vaihtoehtoja)   

 - Jos olisin nuorempi, niin varmastikin saattaisin kaivata enemmän pörinää ympärilleni (eivät kaikki nuoret kaipaa, mutta itse olisin saattanut) - yhtä lailla minulle ei olisi riittänyt kouluksi vain lähin ammattikoulu tai lukio vaan opinnälkä olisi silloinkin vienyt kaupunkimaisempaan ympäristöön.

Juuri nyt maaseutumaisempi elo sopi monessa suhteessai oikein hyvin, ehkä vähän liiankin hyvin kun en ole osannut alkaa aktiivisesti etsimään kumppania... ja kai täällä "konservatiivisemmalla seudulla" olen joidenkin mielestä vähän kummajainenkin.  

En itse esimerkiksi ole tajunnut aiemmin, että joku täälläkin saattaa pitää outona (myös) sitä, että minulla on läheisiä kavereita/ -ystäviä molemmista sukupuolista - sensijaan maalta on kyllä vuosikymmeniä kannustettu nuoria matkaamaan kohti omia unelmiaan, kuten hakeutumaan opiskelemaan Helsingin yliopistoon. Ja niin on moni tehnytkin. - Toki on joitain muita asioita, joista jokunen paikallinen on katsonut aiheeksi huomauttaa, että en taida syntyperäiltäni paikallinen. (Tuntuu hassulta, että jotkut ovat ottaneet asiakseen toivoa, ettei mikään ikinä muuttuisi; ikäänkuin pelkäsivät, että kaupungeista tarttusi jotain ei toivottua ja siksi sinne ei kannattaisi mistään hinnasta kenenkään muuttaa kuin pakosta. (Ei siis esimerkiski opintojen perässä). 

Saattaa olla, että jos ja kun vanhenen niin huomaan alkavani kaipaamaan enempi kaupunkimaisempaa asumista, jollen muuten niin siksi, että olisihan se, kiva että lähimpään terveyskeskukseen -sikäli kun sellaisia tulevaisuudessa on olisi kohtuullinen matka kuljettavaksi, myös muut palvelut  - lähinnä päivittäistavaran saatavuuden tavoitettavuus olisi mukava säilyä suunnilleen samalla etäisyydellä.

Ja voi olla, että vanhemmiten kulttuurin nälkäni kasvaa entisestään, jolloin haluan käydä nykyistä enemmän teattereissa ja konserteissa, tai vaikka ravintolassa syömistä enemmän ex-tempore kun nyt niihin lähtemistä täytyy hieman harkita kun matkaa on, mitä on.       

-- ystävyyssuhteet vain oman sukupuolen kanssa olivat itselleni aikamoinen ällistyksen aihe. Kaipa sekin on vähän sattumankauppaa, miten nämä menevät?

Mies jätti minut puolen vuoden jälkeen, varmaankin parempi niin. En olisi sopinut hänen elämäänsä. Mietin vain sitä, että ylipäätään tämä "kaupungin naisten pitäisi pariutua maalaismiesten kanssa" -juttu saattaa muidenkin kohdalla törmätä tällaiseen. Vai olenko väärässä? Kertokaa, jos on kokemuksia!

Ap tässä hei. Nämä boldatut alkuperäisestä viestistä niille, jotka ihmettelivät, miksi edes yrittää ja sitten niille, joiden mielestä "vika" on minussa eikä geneerisesti maaseutu-kaupunki -jaottelussa. Jälkimmäistä tosiaan toin esiin jo alussa ja siksi tein tämän aloituksen, että saisin erilaisia mielipiteitä. Missään kohtaa en tosiaan väittänyt, että kokemukseni olisi yleistettävissä muihin ihmisiin. Emme tosiaan sopineet yhteen, mutta jos olisimme olleet joiltain ominaisuuksiltamme lähempänä toisiamme - kuka tietää, mitä olisi käynyt. 

Vierailija kirjoitti:

-- ystävyyssuhteet vain oman sukupuolen kanssa olivat itselleni aikamoinen ällistyksen aihe. Kaipa sekin on vähän sattumankauppaa, miten nämä menevät?

Mies jätti minut puolen vuoden jälkeen, varmaankin parempi niin. En olisi sopinut hänen elämäänsä. Mietin vain sitä, että ylipäätään tämä "kaupungin naisten pitäisi pariutua maalaismiesten kanssa" -juttu saattaa muidenkin kohdalla törmätä tällaiseen. Vai olenko väärässä? Kertokaa, jos on kokemuksia!

Ap tässä hei. Nämä boldatut alkuperäisestä viestistä niille, jotka ihmettelivät, miksi edes yrittää ja sitten niille, joiden mielestä "vika" on minussa eikä geneerisesti maaseutu-kaupunki -jaottelussa. Jälkimmäistä tosiaan toin esiin jo alussa ja siksi tein tämän aloituksen, että saisin erilaisia mielipiteitä. Missään kohtaa en tosiaan väittänyt, että kokemukseni olisi yleistettävissä muihin ihmisiin. Emme tosiaan sopineet yhteen, mutta jos olisimme olleet joiltain ominaisuuksiltamme lähempänä toisiamme - kuka tietää, mitä olisi käynyt. 

Sanotaan että vastakohdat täydentää toisiaan, minä olen tullut siihen käsitykseen ettei tämä yhtälö voi toimia, ap sinunkin kokemus vahvistaa omaa käsitystä.

Minä löysin itselleni kumppanin jolla on samat elämänarvot samat harrastukset samat mieltymykset todella monissa asioissa, taustatkin on samanlaisia, riitoja erimielisyyksiä on todella harvoin.

Ei tuossa ollut kysymys siitä, että kaupungin nainen kohtasi maaseudun miehen vaan siitä, että olette tyystin erilaisia. Minä olen akateeminen 4. polven helsinkiläinen, saanut lapset suht aikaisin, ystävinä vain naisia ja koti on henkinen tyyssijani. 

Elämäntapojen erilaisuutta ei tosiaan ole otettu esim Heli vaarasen kirjoittelua huomioon. Se, että on kaksi vaikeasti pariutuvaa, keskenään hyvin erilaista ryhmää, kertoo ehkä myös siitä, että tosiaan erilaisuus on aika vaikea lähtökohta suhteelle. Jos eibä olisi, niin kai niitä maalaismies-kaupunkilaisnais -suhteita olisi pilvin pimein, kun on nettideittailumahdollisuudet ja kaikki.

Itsekin seurustelin "maalaismiehen" kanssa, mutta se loputon itsekkyys kyllä tappoi suhteen. Mies oli omaksunut "minähän en" asenteen kaikkeen elämässä ja ihan tavallisetkin jutut, kuten nyt ravintolaillallinen (ei todellakaan missään michelin paikassa) oli kuulemma hienostelua. Mies ei kunnioittanut ketään toista ja jopa häihin lähti farkut jalassa eikä välitetä ollenkaan niistä juhlakaluista. 

En vaatinut miestä muuttamaaan elämäänsä, mutta minä olin valmis joustamaan monessa asiassa hänen vuoskeen, hän taas ei ollut valmis joustamaan missään. Ei edes tässä hääpukeutumispuolessa. Lisäksi haukkui minua koko ajan hienohelmaksi, vaikka en ole mitenkään erityinen vaan ihan normaali nuori nainen kaupungista. Ei sellaista itsekeskeisyyttä jaksa kovin pitkään, joten suhde oli pakko istää poikki. Siitäkin mies syytti hienostelua ja elitimismiäni. Mielestäni ravintolassa haarukalla ja veitsellä syöminen ei ole elitismiä. 

Itse en kyllä kaupunkilaisenakaan pidä naiskavereita. Heillä on tapana aina kiinnostua minua seksuaalisella tasolla, joten se on mahdotonta. Myös käytännössä kaikki miehet haluavat panna melkein jokaisen normaalipainoisen naisen kanssa, niin en oikein usko sukupuolten väliseen todelliseen kaveruuteen. Joko sitä ei ole ollenkaan, tai sitten toinen haluaisi naida toisen kanssa. Ehkä kaksi äärimmäisen rumaa ja epähaluttavaa voivat olla todellisia kavereita keskenään yli sukupuolirajojen.

Miehet yleensä on niitä, jotka joustavat vähemmän. Ei siihen välttämättä maalaisuus mitenkään liity. Itse olen törmännyt myös kaupunkilaismiehiin, jotka ovat niin tapoihinsa jämähtäneitä kuin olla voi.

Vierailija kirjoitti:

Itse en kyllä kaupunkilaisenakaan pidä naiskavereita. Heillä on tapana aina kiinnostua minua seksuaalisella tasolla, joten se on mahdotonta. Myös käytännössä kaikki miehet haluavat panna melkein jokaisen normaalipainoisen naisen kanssa, niin en oikein usko sukupuolten väliseen todelliseen kaveruuteen. Joko sitä ei ole ollenkaan, tai sitten toinen haluaisi naida toisen kanssa. Ehkä kaksi äärimmäisen rumaa ja epähaluttavaa voivat olla todellisia kavereita keskenään yli sukupuolirajojen.

Millähän tavalla se panohimo tai halu estää muka akveruuden tai ystävyyden? olen itsekin halunnut panna joidenkin miespuoleisten ystävieni kanssa, se on ihan normaali biologinen vietti. Ei se vähennä mitenkään ystävyyden arvoa kuitenkaan tai tee siitä jotenkin mahdotonta tai edes vaikeaa.