Yksinäisyyden tunne ja uupumus

Olen hukassa itseni ja äitiyteni kanssa Lasten moninaiset neuropsykiatriset ongelmat ovat saaneet minut epäilemään omia kykyjäni vanhempana.
Olen ollut väsynyt ja uupunut,masennuskin on vaivannut vuosien aikana. Valitettavasti tuo on heijastunut käytökseeni. Olen huutanut ja karjunut, ollyt epävakaa. Pahimmillaan olen ollut liian kovakourainen kun kuormitus on mennyt yli. Olen satuttanut lapsia fyysisesti ja henkisesti, vaikka se ei ole ollut tarkoitukseni.

Olen alkanut uskoa, ettei lasteni ongelmat ole adhd:ta tai autismia, vaan seurausta käytöksestäni. Vanhemmuudessani on paljon hyvää, on asioita missä pärjään poikkeuksellisen hyvin. Kuitenkin vaihtaiain nuo "erityistaitoni" tavallisuuteen, jos se takaisi paremman jaksamisen ja hillitymmän käytöksen.

Olen useasti pyöritellyt mielessäni lasten antamista sijoitukseen, jotta voisin turvata heidän kehityksensä. Jotta joku parempi rakastaisi heidät ehjäksi. Tottakai pitäisin tiiviisti yhteyttä, jos vain annettaisiin, mutta en pääsisi pilaamaan heitä.
Tiedän sen olevan hirvittävä kokemus lapsille, ja säälin lapsia. Joutuvat elämään kanssani tai kokemaan suuren hylkäämisen joka jättää elinikäiset arvet. Raukat eivät ole saaneet perhettään valita :(
Vaikka miten puhun ja selitän, kerron kuinka rakastan, ymmärrän ja huomioin, silti epävakauteni väsyneenä nollaa kaiken hyvän.