Vaikka olen nainen, ei musta olisi hoitoalalle

No eipä olis mustakaan, vaikka nainen olen. Ei ole kukaan asiaa tosin ihmetellytkään. 

Sama mulla. Tuo ihmisläheisyys ei sopisi mulle. Mulle on pari kertaa ehdotettu lähihoitajaksi ryhtymistä. Nämä ehdottajat ovat saaneet musta ilmeisesti jotenkin väärän käsityksen. Yksi ehkä siksi, että vaikutin hänestä ystävälliseltä? No kai nyt ujona, kun jonkun ekan kerran tapaa, niin on hermostuneena tulee hymy herkästi ja epävarmana käyttäytyy samalla jotenkin nöyristellen. Eli en taida ihmetellä miksi hän siinä hetkessä näki minut erilaisena ihmisenä kuin oikeasti olen.

En varmaan voisi olla myöskään joku ihmisten huolien kuuntelija. Musta esim. psykologia voisi olla kiinnostava ala opiskella, mutta se ei oikein taida olla "tarkoitettu" kaltaisilleni ihmiskammoilijoille.

No ei minustakaan todellakaan. kaikki työt joissa pitää olla paljon tekemisissä ihmisten kanssa olisivat mulle erakolle kauhistus.

Mutta ei mulle kyllä kukaan ole hoitoalaa tupannutkaan missään vaiheessa. Tekniikan tai luonnontieteen alaa useimmat odottivat ja tietojenkäpistelytieteilijä / koodari minusta tulikin.

Ei mustakaan.. Henkisesti liian rankkaa. Esim. sairaanhoitajan työ. En voisi tehdä koska en kestäisi katsoa kipua tai kuolemaa.. Arvostan niitä jotka sitä tekevät. Todella.

Ei tietenkään ole kaikista naisista hoitoalalle kuten ei ole kaikista miehistäkään poliisiksi, palomieheksi tai puusepäksi. Ne on vain hölmöjä, jotka ihmettelee... Tai sitten vaikutat heidän mielestään hyvinkin sopivalta hoitoalalle ja ihmettelevät siksi, eikä varsinaisesti siksi, että olet nainen.

En minäkään ole koskaan halunnut hoitoalalle.

Olen empaattinen, mutta koen raskaaksi ajatuksen, että hoitaisin toista aikuista. Lasten hoitaminen ei tunnu samallalailla raskaalta.

Vauvan hoitamisesta pidän.

Lasten kasvatustyö taas raskasta, kieltäminen ja patistaminen.

Kukahan tässä on asenteellinen?