Entinen lihava tai nyt laihduttava: milloin tajusit, että on pakko tehdä ylipainolle jotain?

Siinä kohtaa kun tajusin, ettei mikään vaate enää näyttänyt päälläni hyvältä. Se ei ollut vielä pysäyttänyt, kun vanhat housut eivät enää menneet jalkaan, mutta kun isommistakin housuista tursui maha vyötärönauhan päälle ja ennen sopivat paidat alkoivat venyä tai "paeta" ylöspäin mahakummun päältä, niin tajusin, että jotain on tehtävä, ennen kuin alkaisin vihata vartaloani totaalisesti. Tuon ahaa-elämyksen sain vuosi sitten. Sen jälkeen olen hävittänyt 10 kiloa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai oliko sinulla tuollaista ahaa-elämystä ollenkaan?

Omalla kohdallani se taisi tapahtua viikonloppuna. Olen BMI:n mukaan merkittävästi lihava ja kärsin epätyypillisestä syömishäiriöstä, johon kuuluu myös ahmimiskausia. Jo pidemmän aikaa olen voinut huonosti, kunto on ollut huono, kaikki vaatteet näyttävät kurjalta päällä jne. mutta mikään yksittäinen asia ei ole vielä motivoinut pistämään elämäntapoja kuntoon.

Mutta syömiseni meni eilen niin överiksi, että puolisokin huomatti asiasta minulle - hän on siis ollut todella lempeä ja ymmärtäväinen minua kohtaan tähän saakka. Jälkeenpäin makasin sängyssä niin kovissa tuskissa, että pelkäsin kuolevani ähkyyn ja vatsanväänteisiin.

Päätin, että EI IKINÄ ENÄÄ ja että tänään teen kaikkeni, että söisin normaalia ruokaa ruoka-aikoina ja ylensyömistä ei tapahtuisi. En kuitenkaan voi olla vielä varma, oliko tämä kokemus käännekohta minulle vai ei. Voi olla, että haen apua selvitäkseni tästä, jos en osaa itse.

Vastaavia kokemuksia?

Syömishäiriöstä ei selvitä itsekurilla, eikä varsinkaan laihduttamalla, pikemminkin päinvastoin. Mitä pidempään yrittää sinnikkäästi laihduttaa, sen syvemmälle syömishäiriöön uppoaa.

Toki voit vielä kokeilla tämänkin kerran jos ne asiat muuttuisi noin, mutta jos ei, niin suosittelen sydämeni pohjasta hakemaan apua. Ja jotain muuta kuin tk:n pussikeittolaihdutusryhmää.  Mieluiten syömisen ongelmien päälle ymmärtävää terapeuttia, joka oikeasti paneutuu ensin sen syömishäiriösi syihin.

Tsemppiä oikein paljon <3

Kiitos myös tästä.

Syömishäiriöajattelussa piilee tosin myös se vaara, että kun tarpeeksi toistelee ettei pysty hallitsemaan syömistä sairauden vuoksi, sillä myös oikeuttaa ahmimisen kerta toisensa jälkeen. Toki pelkkä itsekuri ei riitä paranemiseen, mutta omalla kohdalla esim. säännöllinen ruokarytmi auttaa hillitsemään pahimmat oireet.

Omalla kohdalla taustalla on ADD, joten syömishäiriön syyt eivät ole kovin syvälliset, joskin lääkityksestä voisi olla apua joten mietin tässä jatkoa. AP

Ei ADD syömishäiriötä aiheuta. Toki impulssikontrolli on monesti heikompi kuin keskivertoihmisellä, on taipumus riippuvuuksiin ja taipumus stimuloida itseään ja vireystilaansa esim.sokerilla ja syömällä mutta kyllä siellä taustalla on aina jotain muutakin. Alttius syömishäiriöön on vain suurempi kuin nentillä.

T. addi-syömishäiriöinen

Mutta kun siellä taustalla ei ole mitään muuta. Olen vahvasti eri mieltä tässä ketjussa nähtävästä, länsimaiseen psykoanalyysin perinteeseen nojaavasta ajattelutavasta, että syömishäiriöisellä olisi aina jokin terapiaa ja purkamista tarvitseva, suuri syy häiriökäyttäytymisensä taustalla. Joskin omalla kohdalla impulssikontrollin heikkous ja vireystilan ongelmat ovat ihan oikea syy.

Patrik Borg on kirjoittanut aiheesta paljon, ja olen 100% samaa mieltä hänen kanssaan. Useimmiten ongelmana on syömisen rajoittaminen ja vääränlainen ruokarytmi:

http://patrikborg.blogspot.fi/2011/10/hairiintynyt-syominen-osa-1-ahmim…

Olen itse oikeuttanut ahmimisen jo vuosien ajan vetoamalla siihen, että olen syömishäiriöinen enkä voi hillitä itseäni sen vuoksi. Ja että juuri ne taustalla olevat syyt pitäisi korjata ensin samalla kun voin syödä kattilakaupalla makaroonia ja levyittäin suklaata, "koska en voi itselleni mitään". Ihan kuin molempia ei voisi tehdä yhtä aikaa. Kunnon ravinnolla on merkitystä myös, ja useimmiten en ravitse itseäni kunnolla. Se on kuitenkin helppo muuttaa.

Tämän ketjun ei pitänyt olla minusta, mutta uskokaa pois, en kaipaa yhtään enempää alentuvia viestejä syömishäiriöstä. Kyllä minä tiedän, mistä puhun. AP

Painan nyt 82kg, BMI on 30,5. Paino on noussut hissuksiin viime vuosien aikana niin ettei sitä ole oikein tajunnutkaan, mutta kun kokeilin kolmen vuoden takaisia farkkuja jotka ei menny kuin puolireiteen niin havahduin. Minulla ei ole mitään mässäilyjä eikä erityistä herkuttelua, eli kai tässä nyt annoskokoja pienentämällä yritetään saada homma toimimaan, lisäksi liikuntaa, koska se on jäänyt täysin muitten kiireitten takia.

Siinä vaiheessa kun oli koko ajan jalat paskana. Tosin se oli sitten ehkä lopulta kihtiä, mutta liiasta syömisestähän sekin johtuu.

Ohis, mutta monen tässä ketjussa kannattaa googlata fat logic. Sitä on meinaan havaittavissa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vai oliko sinulla tuollaista ahaa-elämystä ollenkaan?

Omalla kohdallani se taisi tapahtua viikonloppuna. Olen BMI:n mukaan merkittävästi lihava ja kärsin epätyypillisestä syömishäiriöstä, johon kuuluu myös ahmimiskausia. Jo pidemmän aikaa olen voinut huonosti, kunto on ollut huono, kaikki vaatteet näyttävät kurjalta päällä jne. mutta mikään yksittäinen asia ei ole vielä motivoinut pistämään elämäntapoja kuntoon.

Mutta syömiseni meni eilen niin överiksi, että puolisokin huomatti asiasta minulle - hän on siis ollut todella lempeä ja ymmärtäväinen minua kohtaan tähän saakka. Jälkeenpäin makasin sängyssä niin kovissa tuskissa, että pelkäsin kuolevani ähkyyn ja vatsanväänteisiin.

Päätin, että EI IKINÄ ENÄÄ ja että tänään teen kaikkeni, että söisin normaalia ruokaa ruoka-aikoina ja ylensyömistä ei tapahtuisi. En kuitenkaan voi olla vielä varma, oliko tämä kokemus käännekohta minulle vai ei. Voi olla, että haen apua selvitäkseni tästä, jos en osaa itse.

Vastaavia kokemuksia?

Syömishäiriöstä ei selvitä itsekurilla, eikä varsinkaan laihduttamalla, pikemminkin päinvastoin. Mitä pidempään yrittää sinnikkäästi laihduttaa, sen syvemmälle syömishäiriöön uppoaa.

Toki voit vielä kokeilla tämänkin kerran jos ne asiat muuttuisi noin, mutta jos ei, niin suosittelen sydämeni pohjasta hakemaan apua. Ja jotain muuta kuin tk:n pussikeittolaihdutusryhmää.  Mieluiten syömisen ongelmien päälle ymmärtävää terapeuttia, joka oikeasti paneutuu ensin sen syömishäiriösi syihin.

Tsemppiä oikein paljon <3

Kiitos myös tästä.

Syömishäiriöajattelussa piilee tosin myös se vaara, että kun tarpeeksi toistelee ettei pysty hallitsemaan syömistä sairauden vuoksi, sillä myös oikeuttaa ahmimisen kerta toisensa jälkeen. Toki pelkkä itsekuri ei riitä paranemiseen, mutta omalla kohdalla esim. säännöllinen ruokarytmi auttaa hillitsemään pahimmat oireet.

Omalla kohdalla taustalla on ADD, joten syömishäiriön syyt eivät ole kovin syvälliset, joskin lääkityksestä voisi olla apua joten mietin tässä jatkoa. AP

Ei ADD syömishäiriötä aiheuta. Toki impulssikontrolli on monesti heikompi kuin keskivertoihmisellä, on taipumus riippuvuuksiin ja taipumus stimuloida itseään ja vireystilaansa esim.sokerilla ja syömällä mutta kyllä siellä taustalla on aina jotain muutakin. Alttius syömishäiriöön on vain suurempi kuin nentillä.

T. addi-syömishäiriöinen

On se kuitenkin yhteydessä syömishäiriöihin ihan samalla tavalla kuin vaikka riippuvuus- ja päihdeongelmiin. Tutkitusti.

Kun ei työvaatteet enää menneet mukavasti päälle, eikä kehdannut hakea työnantajalta uusia. On se kolaus ylpeydelle mennä pyytämään vaatteita, "kun ei nää enää mahdu päälle".

Kun sitten aloitin laihduttamisen, huomasin siitä olevan muitakin hyviä puolia kuin vain vaatteiden väljeneminen; mm. polvisäryt helpotti, jaksoi tehdä töitä paremmin, ylimääräiset tykytykset ja muljautukset sydänalassa loppuivat.

Vierailija kirjoitti:

Isot vaatekoot:

- värivaihtoehtoja tasan yksi ja puoli

- epäsymmetriset leikkaukset eivät sovi jos keho on jo muutenkin "haastava"

- verhotupsu muoti tunikossa... WTF. Hitto jos vihdoin löydät jonkun paidan joka ehkä jotenkin sopisi, niin siinä on jokin napaan asti menevä halkio ja ja ne v*tun tasselit..

-materiaalit kiiltävää, tekokuitua, kuosit jotain mummokukkaa tai pääkalloestetiikkaa

Tämä on muuten melkein suora lainaus kappahlin isojen mallistosta. Pikainen vilkaisu tarjontaan ja siellä ei ole yhtäkään 100% puuvillaa olevaa tuotetta. Ei edes t-paitaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun samana vuosia pysynyt vaatekoko alkoi muuttua suuremmaksi ja piti hankkia kokoa suurempi vaate.

Sama täällä.

Täällä myös ADHD diagnosoitu ylipainoinen kausiahmija. Jos nyt sitten AD(H)D ei suoranaisesti aiheutakaan ylipainoisuutta tai ahmimista, niin kyllä se sille vahvasti altistaa, ja tekee vaikeammaksi päästä tavasta eroon jos se on päässyt kehittymään jossain elämäntilanteessa. 

Mulla on kaikessa muussakin elämässä vaikeuksia hallita impulssejani, esim. tuhlaan impulsiivisesti ja käyttäydyn seksuaalisesti holtittomasti, eikä syömisimpulssit ole poikkeus. Päässä pomppii aina niin miljoona ajatusta että en edes tiedosta niistä useimpia ja ennen kuin huomaankaan olen jo mennyt jonkin niistä mukana ilman harkintaa. Jälkeenpäin kaduttaa mutta ei se siihen auta ettenkö taas toistaisi samaa. 

Mä olen siitä outo tapaus että mulla ei aikuisena enää varsinaisesti ole ollut keskittymishäiriötä. Teen koodausta työkseni, ja se jos mikä vaatii tarkkaa pitkäaikaista keskittymistä. Se ei ole minulle mikään ongelma. Mutta ylivilkkaus, levottomuus ja kohellus ovat pahempia kuin lapsena koskaan. Lääkkeitä en suostu kuitenkaan syömään, vaan pärjäilen kuten pärjäilen.

Mulla laihdutus lähti erikoisesta tilanteesta. Se oli se, että tajusin naamavärkkini ja lihavan kroppani näkyvän kymmenille tuhansille ihmiselle: minusta tehtiin juttua paikallislehteen ja kun näin sen kuvan, tajusin olevani jäätävän läski. Olin 164 cm ja painoin 80 kiloa. Asuin yksin, söin joka päivä roskaruokaa ja makeaa ahdistukseeni ja peilistä katsoessani en vaan jotenkin tajunnut tilannetta. Painon lisäksi kärsin myös liikahikoilusta, jopa ilman rasitusta. 

Nyt neljä vuotta myöhemmin painan 61 kiloa ja hikoiluongelmat ovat poissa. Epäilen myös, että kärsin noina "läskivuosina" tietämättäni 2-tyypin diabeteksesta. 

Meillä ei ole kokovartalopeiliä joten en tajunnut miten lihava olen. Sitten jouduin käymään sairaalassa ja näin itseni hissin peilistä.

Herramunjee. Sieltä tuijotti kunnon laardikasa wt-mamma! Siinä vaiheessa havahduin tosissani, mutta tajusin myös että myös aikaisemmalle jojoilulleni on jokin syvempi syy kuin silkka ylensyönti. Tajusin että söin aina ikään kuin varalle, koska alitajuisesti pelkäsin että ruoka otetaan multa pois. Johtuuko tuo sitten äitini pakkomielteestä saada lapsenpyöreyteni katoamaan pikkulasta laihduttamalla ja kauhistelemalla pömppömahaani, en tiedä. Sillä ei ole enää väliä mistä se johtuu; kun tajusin miksi syön liikaa, jokin sielussani rauhoittui ja alitajunnassa hautonut masentunut olo katosi. Nyt syön sillä periaatteella että "ruokaa saa huomennakin" - muistutan itseäni näin joka aterialla. Lisäksi olen opetellut tekemään tosi hyviä kasvissosekeittoja lounaaksi iänikuisen leivän sijaan. Käyn myös kävelyllä joka päivä, joskus 15 minuuttia, joskus kaksi tuntia. Iltakävely yksin puhdistaa mielen stressistä. 3kg lähtenyt kahdessa viikossa. Alkupainoni oli 90kg (pituus 167cm), haluan tiputtaa noin 20kg koska 70-kiloisena tunsin oloni kaikkein terveimmäksi.

Kun painoa oli tammikuussa 123kg ja nyt -10kg :)

No tajusin sen heti kun paino alkoi nousemaan, nelisen vuotta sitten painoin vain 60 kiloa ja olin hyvässä kunnossa ja elämäntavat tosi terveelliset, ts. pidin huolta siitä ettei paino pääse nousemaan. Sairastuin vakavasti ja se johti järkyttävään painonnnousuun nopeassa ajassa. Olin hädissäni, mutta lääkäreiden mielestä sairauteni hoito oli sillä hetkellä tärkeämpää, kun veriarvot kuitenkin oli vielä ok. Lääkkeitä sumplittiin, mutta ei se lopulta auttanut, painonnousu jatkui.

Koitin laihduttaa ja lopulta jopa rääkätä itseäni koska mikään ei tepsinyt. Se oli aika järkytys nuorelle mielelle, varsinkin kun olin tottunut olemaan kunnossa, liikkumaan ja syömään terveesti. Lopulta, viime kesänä tuntui että kaikki oljenkorret on jo käytetty ja rupesin jo miettimään lihavuusleikkausta, vaikka aina olen ollut luonnollisen laihduttamisen kannalla. Siitä voi siis vähän päätellä kuinka paljon painoa tuli kolmessa vuodessa. Lopulta en siis leikkaukseen päätynyt.

En oikeastaan tiedä, mitä viime kesänä tapahtui, jotain kuitenkin sillä paino alkoikin laskemaan. Siinä ei ollut mitään käännekohtaa, että olisin yhtäkkiä ollut motivoituneempi tai tehnyt jotain toisin, kuin aiemmilla yrittämillä. Ehkä ainoa ero oli oma suhtautuminen. Päätin että käyn vaa'alla tarpeeksi harvoin, en kyttää sitä joka päivä. Syön terveellisesti, mutta en stressaa jos hetkeen paino ei tipu. Heinäkuun alusta nyt n. -38kg ja homma jatkuu. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla laihdutus lähti erikoisesta tilanteesta. Se oli se, että tajusin naamavärkkini ja lihavan kroppani näkyvän kymmenille tuhansille ihmiselle: minusta tehtiin juttua paikallislehteen ja kun näin sen kuvan, tajusin olevani jäätävän läski. Olin 164 cm ja painoin 80 kiloa. Asuin yksin, söin joka päivä roskaruokaa ja makeaa ahdistukseeni ja peilistä katsoessani en vaan jotenkin tajunnut tilannetta. Painon lisäksi kärsin myös liikahikoilusta, jopa ilman rasitusta. 

Nyt neljä vuotta myöhemmin painan 61 kiloa ja hikoiluongelmat ovat poissa. Epäilen myös, että kärsin noina "läskivuosina" tietämättäni 2-tyypin diabeteksesta. 

Mulla tullut hiljattain samantapainen herätys. Kasvatan koiria, ja minua haastateltiin rotujärjestön lehteen kun minulla on rodun ensimmäinen tottelevaisuusvalio-koira - rotua kun ei pidetä sellaiseen harrastukseen ollenkaan soveltuvana vaan liian jääräpäisenä ja itsenäisenä. 

Haastattelu meni hyvin, jutun asiasisältö on mitä toivoinkin, mutta voi  taivas ne kuvat :-o Lähikuva jossa mulla muutaman viikon ikäinen pentu kädessä: naama on pelkkä muodotan läskilöllerö jossa silmätkin näyttää pieniltä koska ovat läskien luomien välissä ja kaula jatkuu leuasta suoraan alaspäin kaksoisleukana. Olen suoraan sanoen ruma ja jotenkin jopa epämuodostuneen näköinen kun läski on keskittynyt lähinnä alakasvoihin, ja olen pitänyt itseäni aina ennen perusnättinä. Iso järkytys. 

Sitten kokovartalokuva jossa seison koulutusliiveissä TVA-koirani vierellä, koira vasemmalla puolellani seuraamisasennossa: lyhyt, pönäkkä akka jolla on vatsa kuin viimeisillään raskaana olevalla, ja vatsan isoutta kompensoidakseen yläselkä sitten kyttyrällä toiseen suuntaan. Tämän kuvan ahdistamana mittasin ensi kertaa vuosiin vyötärönympärykseni: se on kammottavat 107 senttiä :-o 

En tajunnut miten paha tilanne onkaan. En silti vaa'an mukaan paina kuin 85 kg, mutta näköjään 161 senttiselle hentorakenteiselle se on melkoisesti. Ja tuo vyötärörasva on varmasti valtava terveyshaitta. Ostinkin jo lauantaina Prismasta kirjan jossa neuvotaan 12 viikon ohjelma laihtumiseen ja terveellisempään elämään, ja tänään aloin noudattaa: ekan viikon tavoite poistaa kaikki lisätty sokeri ruokavaliosta.

Tuli mieleeni tästä ketjusta, että vaaka ei ole ihmisen pahin vihollinen. Normaalipainossa pysyminen on sata kertaa helpompaa kuin laihduttaminen.

Laihduttaessa itsensä voi tehdä hulluksi tuijottamalla vain vaa'an lukemaa, mutta jos asiaan osaa suhtautua neutraalisti, vaaka on hyvä keino painonhallintaan.

Käyn joka aamu vaa'alla tai oikeastaan se mittaa kehonkoostumuksen, mutta olen vähän numeronörtti. Isompi luku ei yhtään ahdistaa, jos tiedän, että on menkat tai edellisenä iltana söin jotain suolaista. Railakas viikonloppukin tasoittuu parissa päivässä. Maanantain lukema antaa kuitenkin lisää motivaatiota tehdä hyviä valintoja.

En nyt tiedä lohduttaako tämä laihduttajia, mutta ainakin minä joudun tekemään koko ajan työtä normaalipainossa pysymiseen. Nuorempana ei tarvinnut miettiä asiaa, mutta 30 v. jälkeen joutuu koko ajan syömään pikkuisen vähemmän kuin oikeastaan haluaisi ja aktiivisesti tekemään hyviä valintoja.

Kun siskonlapseni sanoi "mahtaa tätillä olla vauva vatsassa kun noin pullottaa" :'D Lapset toki sanoo asioita spontaanisti eivätkä pahalla tarkoita, mutta sillä hetkellä tuli se ajatus "nyt tämä läskeilyni saa riittää". Tämä tapahtui siis joulukuun alussa ja tähän päivään mennessä olen laihtunut 10 kiloa (joista 8 tämän vuoden puolella). Taustalla siis 4 vuotta pelkkää lihomista vuosi vuoden jälkeen.

Olen jo aiemminkin kirjoittanut tämän johonkin ketjuun, joten jollekin saattaa olla tuttu.

Kotoa parkkipaikalle (n. 50 m) normaaliin tahtiin käveltyäni ja autoon istuttuani olin vielä usean minuutin istumisen jälkeen todella hengästynyt. Läähätin ja puuskutin, sydän hakkasi hulluna.

Puoliso sanoi hyvin varovaisella äänellä, että on minusta huolissaan, terveydestäni. Se järkytti ja herätti.

35 kiloa on jo tippunut. 10 kg matkaa ihannepainoon. Aloitin hyvin pienestä arkiliikunnan lisäämisestä, ja hiljalleen tarkastin ruokavalioni kuntoon. Ajan kanssa lisäsin liikuntaa, mutta edelleenkään en ole mikään himoliikkuja.

Onpa ihanaa jaksaa ihan eri tavalla.

Listaanpa tähän nyt niitä pienen pieniä asioita, joilla sain laihtumisen käyntiin:

- kaukosäädintä säilytetään television vieressä, joten kanavaa vaihtaessa joutuu nousemaan ja kävelemään televisiolle

- mainoskatkoilla kävellään (mutta ei jääkaapille!) tai muuten liikutaan

- siivouksen oheen laitetaan hyvää musiikkia soimaan, ja kuin vahingossa tulee tanssittua hengästykseen saakka

- portaat AINA, hissi EI KOSKAAN

- kun syö, niin syö, eikä tee muuta samalla - keskittyy jokaiseen suupalaan

- syö vain ruoka-aikoina eli 5 krt / pv

- bussista jäädään yhtä pysäkkiä aiemmin

Siinä vaiheessa kun autossa istuessani näin sivupeilistä kaksarini, ja huomasin siinä samassa paikassa että istuessa tulee rengas vatsan ympärille. Ettei se enää ollut mikään pömppis vaan rehellinen kylkienkin puolelle leviävä vararengas. Näiden havaintojen "innoittamana" nousin vaa'alle ja näin lukeman 80,1. Mitä vittua? Pituutta on huimat 163 senttiä, joten en voinut enää tuudittautua ajatukseen pesussa kutistuneista vaatteista, saati vaatekauppojen salaliitosta pienentää kokoja. Samoihin aikoihin reilusti enemmän ylipainoiset kaverini lahjoittivat minulle heiille pieniä vaatteitaan, ja jo heidän tarjotessa mietin päässäni että hetkinen hei, EN MINÄ NIIN ISO OLE. Vaan kappas, farkut kokoa 44 ja yläosat kokoa L olivat sopivat. Siitä se alkoi, aikaa meni noin vuosi, puolitoista ja nyt olen kokoa 36. Painoa on tällä hetkellä 58kg, ja tavoitteena on 54-55kg. Hyvä tunne!

Kun päärynä alkoi muistuttaa enemmän omenaa, kun vaa'an lukema alkoi numerolla 9, kun vaatteista 90% ei enää mahtunut päälle, kun mikään kaupan vaatteista ei sopinut ylle, kun näki itsestään otettuja kuvia, kun paksuus alkoi haitata liikkumista, kun pelotti että kaupassa joku tipahtaa ja joutuu kyykistymään jne.