Lue keskustelun säännöt.
Mies ei ole koskaan surullinen vaan korvaa sen vihalla. Osaa kyllä itkeä.
08.03.2017 |
Mä en ole koskaan nähnyt miestäni surullisena. Jos jotain surullista tapahtuu, niin hän alkaa etsimään syyllisiä kauheella raivolla ja on vihainen.
Muutamia kertoja olen nähnyt hänet kyyneleet poskilla, mutta ne ovat olleet liikutuksen takia, esim. lapsiemme syntyessä.
Hänen isovanhempansa kuollessa hän oli hiljaisempi kuin yleensä, sanoisin että hän näytti enemmänkin hämmentyneeltä kuin surulliselta.
Onko tämä ihan yleistä miehillä?
Kommentit (19)
Puhdas suru on äärimmäisen puhdistavaa. Surullista jos kaikki eivät pysty kokemaan sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Piti elää aikuiseksi mieheksi, ennen kuin aloin erottaa vihan ja surun. Olen tuntenut itseni surulliseksi esimerkiksi silloin, kun seurustelusuhde on päättynyt. Ja minä tosiaan olen useammin vihainen kuin surullinen. Olen erilaisten menetysten vuoksi useammin jotenkin ahdistunut tai lamaantunut kuin surullinen.
Mehän emme oikeastaan tiedä, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Voimme kuvailla tunteitamme ja ajatuksiamme, mutta toisen ihmisen tunteiden ytimeen ei sinällään pääse. Minulla ei ole oikein mitään vertauskohtaa sille tunteelle, jota sanon suruksi. Omassa surussani olennaista on kuitenkin kuitenkin jonkinlaisen sinnittelyn tai suorastaan taistelun loppuminen ja myös siihen liittyvä helpotus. Suru on siis jonkinlaista tosiasioiden tunnustamista. Ja ainakin se on erilaista kuin masennuksesta aiheutuva alakuloisuus tai pettymyksen tai vääryyden kokemisen aiheuttamava viha.
Vierailija kirjoitti:
Puhdas suru on äärimmäisen puhdistavaa. Surullista jos kaikki eivät pysty kokemaan sitä.
Mikä sinä olet määrittelemään mitä on puhdas suru? Kyllä tuollainenkin ihminen voi ihan hyvin kokea ihan puhdasta surua, se vaan ilmenee ulospäin muuten kuin itkuna.
Esim. itse kun jouduin tässä hiljattain lopetuttamaan vanhuskoiran, niin olin ihan taatusti oikeasti surullinen. Mutta ei minua itketyttänyt, minua vaan ärsytti ihan kaikki. Koko maailma, kuolevaisuus yleensä, hitaat autoilijat, työpaikan kahviautomaatilla kuppaajat, kehollisuus. Tuntui että voisin räjähtää tyytymättömyydestä siihen millainen tämä maailma on.
Mä olin äärimmäisen surullinen mun parisuhteessa. Mies ei nähnyt sitä ongelmana "naiset itkeskelee milloin mistäkin" eikä yrittänytkään parantaa tilannettamme. Yritin avata sitä tunnetta ja sanoin, että mieti millainen olo sulla on silloin kuin itse itket, niin äärettömän paha olo mulla on nyt. Mies vain sanoi, ettei koskaan itke. No, eipä ymmärtänyt kuinka paha olla mulla oli, vaan jäi aidosti ihmettelemään kun lähdin.
En ole ikinä itkenyt,kaikista lähellä on ollut silloin kun katsoin keskoskaapissa makaavaa hätäsektioitua omaa poikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenkin niin naisille tyypillistä, että pyritään normittamaan jopa se miten pitäisi tuntea ja näyttää tunteitaan. Eikö ihmiset, myös miehet, vaan saisi olla mitä on, ilman että se on aina jotenkin väärin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhdas suru on äärimmäisen puhdistavaa. Surullista jos kaikki eivät pysty kokemaan sitä.
Mikä sinä olet määrittelemään mitä on puhdas suru? Kyllä tuollainenkin ihminen voi ihan hyvin kokea ihan puhdasta surua, se vaan ilmenee ulospäin muuten kuin itkuna.
Esim. itse kun jouduin tässä hiljattain lopetuttamaan vanhuskoiran, niin olin ihan taatusti oikeasti surullinen. Mutta ei minua itketyttänyt, minua vaan ärsytti ihan kaikki. Koko maailma, kuolevaisuus yleensä, hitaat autoilijat, työpaikan kahviautomaatilla kuppaajat, kehollisuus. Tuntui että voisin räjähtää tyytymättömyydestä siihen millainen tämä maailma on.
Suru ja ärsyyntyminen on ihan eri tunteita. Et varmaan tiedä sitä jos et koe surua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä onkin mielenkiintoinen aihe. Mä olen aina ajatellut, että suree eri tavalla tarkoittaa esim. että sen kesto saattaa olla erilainen esim. kuolemantapauksissa, tai että toinen vetääntyy yksin suremaan (ja itkemään yksin), toinen haluaa nopeasti töihin ja itkee ja suree avoimesti siellä.
Olisiko mahdollista, että näissä tilanteissa ne jotka eivät koe surua, sanoisivat hämmennystä tai jotain muita tunteita suruksi, kun niin on opetettu? En siis sano, että siinä olisi jotain pahaa jos ei tunne surua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Puhdas suru on äärimmäisen puhdistavaa. Surullista jos kaikki eivät pysty kokemaan sitä.
Mikä sinä olet määrittelemään mitä on puhdas suru? Kyllä tuollainenkin ihminen voi ihan hyvin kokea ihan puhdasta surua, se vaan ilmenee ulospäin muuten kuin itkuna.
Esim. itse kun jouduin tässä hiljattain lopetuttamaan vanhuskoiran, niin olin ihan taatusti oikeasti surullinen. Mutta ei minua itketyttänyt, minua vaan ärsytti ihan kaikki. Koko maailma, kuolevaisuus yleensä, hitaat autoilijat, työpaikan kahviautomaatilla kuppaajat, kehollisuus. Tuntui että voisin räjähtää tyytymättömyydestä siihen millainen tämä maailma on.Suru ja ärsyyntyminen on ihan eri tunteita. Et varmaan tiedä sitä jos et koe surua.
Mitä on suru? Itse ajattelen että se on sitä, kun tuntee kaipausta menetettyä kohtaan, ahdistusta menetyksestä. Sellaista kyllä tunnen. Mutta se ilmenee minulla, ei itkuna vaan ärtyisyytenä ja levottomuutena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin niin naisille tyypillistä, että pyritään normittamaan jopa se miten pitäisi tuntea ja näyttää tunteitaan. Eikö ihmiset, myös miehet, vaan saisi olla mitä on, ilman että se on aina jotenkin väärin?
Tavallaan olet oikeassa, joikaisella pitää olla oikeus omiin tunteisiinsa.
Mutta olet väärässä sanoessasi halveksivasti että "tyypillistä naisille" normittaa tunteita.
Entäs miesten kasvatustavat, joissa "pojat ei itke", mies ei "puhu eikä pussaa" ja miehet hoitavat kaikki surut ja murheet vetämällä kännin --- eikös nuo ole aika rankkaa normittamista??
Eihän tuossa ole kyse aidoista tunnereaktioista, vaan päinvastoin siitä, että ne aidot tunteet peitetään ja korvataan jollain muulla.
Vierailija kirjoitti:
Piti elää aikuiseksi mieheksi, ennen kuin aloin erottaa vihan ja surun. Olen tuntenut itseni surulliseksi esimerkiksi silloin, kun seurustelusuhde on päättynyt. Ja minä tosiaan olen useammin vihainen kuin surullinen. Olen erilaisten menetysten vuoksi useammin jotenkin ahdistunut tai lamaantunut kuin surullinen.
Mehän emme oikeastaan tiedä, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Voimme kuvailla tunteitamme ja ajatuksiamme, mutta toisen ihmisen tunteiden ytimeen ei sinällään pääse. Minulla ei ole oikein mitään vertauskohtaa sille tunteelle, jota sanon suruksi. Omassa surussani olennaista on kuitenkin kuitenkin jonkinlaisen sinnittelyn tai suorastaan taistelun loppuminen ja myös siihen liittyvä helpotus. Suru on siis jonkinlaista tosiasioiden tunnustamista. Ja ainakin se on erilaista kuin masennuksesta aiheutuva alakuloisuus tai pettymyksen tai vääryyden kokemisen aiheuttamava viha.
Totta. Ei päästä toisten pään sisälle tuntemaan tunteita, tosi jännä kuulla miten sinä koet sen. Mä olen nelikymppinen nainen ja koen etenkin suuren surun (esim. läheisen kuolema) lamaannutava, siinä ei ole mitään taisteluun liittyvää, mutta ehkä puristavaa tunnetta kuitenkin. Suureen shokeeraavaan suruun liittyy minulla ehkä jonkinlainen putoamisen tunne vai miten sitä kuvaisi. Tuntuu kuin vajoaisi toiseen todellisuuteen, mutta näkee kuitenkin kaiken ympärillään. Nyyhkytys joka on siis ihan kehollista, eikä vain kyynelten valumista, tavallaan vapauttaa ja helpottaa ja siinä tulee olo että suru tulisi ulos kehosta. Mä jostain kirjasta luin, että kriisitilanteissa pitäisi saada se trauma ulos kehosta jollain fyysisella toiminnalla ja surussa se voi olla juuri voimakas nyyhkytys joka samalla rentouttaa. Jos ei kykene itkemään, niin noissa tilanteissa kannattaisi kokeilla jotain muuta fyysistä toimintaa, vaikka juoksulenkkiä, mikäli ei koe itseään fyysisesti lamaantuneeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä, tai siis miten mä koen surun on et se on niin ku jos kaipaus jostakin menetetystä ja ahdistus sekoitettas, mut se on syvempää ja jotenki pehmeempää ja kelluvampaa. Joo en mä taida ees yrittää selittää enempää ku se on näköjään näin hankalaa :D En ole koskaan tainnu ees miettii asiaa ku itelle se on niin selvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehille opetetaan pienestä pitäen, että suru on sellainen tunne joka pitää tukahduttaa ja joka kuuluu ensisijaisesti naisille. Tai ainakin näin oli vielä oman ikäluokkani kohdalla.
Toimin nuorempana ihan samalla tavalla kuin ap:n mies. Vasta vanhempana ja eron kokeneena olen antanut itselleni luvan olla myös pelkästään surullinen ilman että sitä pitäisi kanavoida esim. vihan tunteeksi. Silti joskus nuoruudessa opittu käyttäytymismalli pulpahtaa pinnalle. Persoonallisuus varmasti vaikuttaa myös.
Lapsi oppii tunteensa vanhempien peilatessa lapsen tunnetiloja.
Jos lapsella on huono peili hän ei opi tunnistamaan tunteitaan.
Mieheni äiti kuoli tämän ollessa yksivuotias. Peiliä ei ollut ja mieheni ei osaa tuntea surua, vaan tuntee surun kiukkuna, jonka vielä projisoi muihin (lähimpiinsä eli lähinnä minuun)
Tämä on meillä aikamoinen ongelma. Mieheni ei ymmärrä tuntea oikeaa tunnetta eli surua, vaan hän tuntee kiukkua ja se kiukun syy on sittwn ihan muu hänen mielestään kuin se, mikä surun oikeasti aiheutti.
No kyllä miehet pääsääntöisesti taitavat surunkin, sikäli kun se liittyy itsesääliin.
Minun mieheni ei tunne itsesääliä. Jos hänellä menee huonosti, niin se on taatusti jonkun muun vika. Ja reagoi surullisiin tilanteisiin vihalla. Hieman pelottaa, kun poikamme 10v vaikuttaa samanlaiselta, mutta hän osaa itkeä ikävää, ei siis itkupotku haluan-sen-heti-kotiin ikävää vaan sellaista ihan sydämestä tulevaa riipaisevaa ikävää. Toivottavasti se taito pysyisikin.
Toivottavasti KUKAAN ei enää kiellä lastaan itkemästä. Pitää myös erottaa kiukkuitku suruitkusta!
Ei se varmaan sukupuolesta kiinni ole. Itse olen samantapainen ja olen nainen. Minä tosin en syyttele ketään, mutta olen lähinnä hermostunut ja aggressiivinen surullisena, en esim. itkuinen. Jokaisella on yksilölliset tapansa surra surunsa eikä ole mitään syytä laittaa vain yhtä tapaa, esim. itkemistä, ainoaksi oikeaksi.