Te joiden vanhemmat ovat eronneet teidän ollessanne aikuisia, oliko millainen kokemus teille?

Mua hävetti. En edes kehdannut opiskelijakavereille kertoa, että vanhempani erosivat. En tiedä, miksi se oli niin häpeällistä. Lapsena se tuskin olisi samalta tuntunut.

Ero aluillaan vasta. Omille lapsille kertomisen jälkeen helpotti. Ei enään itkettänyt.

Olen silti vielä ymmällään että miksi.. en ole saanut kysymyksiin vastauksia vielä..

Tuntui pahalta isän puolesta koska äiti lähti työkaverin matkaan. En ole enää äidin kanssa tekemisissä sen takia, mutta isän kanssa entistä läheisempi.

Aivan hirveä.Minä ja veli vanhempien kanssa perheyrityksessä töissä...isällä salasuhde yhden työntekijän kanssa.Erohan siitä tuli,omaisuus jakoon ja pakoon et päässyt tilannetta, asiat oli päällä töissä ja kotona.Piti muka valita kumman puolella olet ja asioita penkomalla selvisi niin törkeitä taloudellisia vedätyksiä että välit meni lopullisesti.

up

Kyllähän se oli paha kokemus. Mä olin vähän siitä väliltä, etten ollut ihan lapsi enkä ihan aikuinenkaan, kun äiti petti isääni ollessani 16/17-19. Hän kertoi perheelle asiasta vasta tuolloin ollessani 19 ja he erosivat silloin isäni kanssa. Olin arvannut asian jo varmaan aika alusta asti, mutta en halunnut uskoa sitä todeksi/uskaltanut ottaa sitä puheeksi äitini kanssa. Yritin vihjailla kyllä, että tiedän, mutta ei hän tainnut tajuta niitä. Tai ei halunnut tajuta? Myöhemmin olen jutellut isäni kanssa ja isosiskoni kanssa, ja hekin oli arvanneet asian jo silloin aikaisin. Eli kaikki oltiin tiedetty, mutta silti pettämistä kesti se yli kaksi vuotta... Nyt kun miettii, niin ei tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Äitini ei kuulemma aikaisemmin kertonut mitään, koska ei halunnut, että kouluni ja kirjoitukseni kärsii.

Tuo oli kauheaa aikaa. Yritin keskittyä kouluun, mutta vietin aika paljon aikaa murehtien tuota asiaa ja tunsin inhoa ja vihaa äitiä kohtaan. Salakuuntelin hänen puheluitaan (oli lankapuhelinaikaa) oven takana. Lukion ollessa loppusuoralla alkoi tuntua, etten pysty olemaan enää kotona. Että on pakko päästä pois, enkä kestänyt enää olla siellä. Lähdin ulkomaille töihin.

Siellä oltuani jo monta kuukautta, äiti ilmoitti lopulta, että he eroavat. Se oli ollut odotettavissa, mutta oli silti kova paikka. Itkin ja surin. Pelkäsin, miten isäni käy, koska hänellä oli sydänongelmia ja hänet oli sydänleikattu muutamaa vuotta aiemmin. Pelkäsin, että saako hän sydänkohtauksen tai tekeekö jotain itselleen... Pelkäsin, että myydäänkö lapsuuden kotitaloni sillä välin, kun olen poissa ja näenkö sitä enää koskaan. Tunsin syyllisyyttä, kun olin poissa enkä ollut auttamassa isääni. Tunsin syyllisyyttä, kun en ollut kertonut isälle aiemmin. Tai äidille ja saanut häntä kertomaan itse asiasta. Surin sitä, että lapsuuden perheeni hajosi lopullisesti. Minulla ei ollut varsinaisesti ollut koti-ikävää ollenkaan, mutta nyt tuli sellainen ikävä, että kun menen aikanaan takaisin, ei olekaan enää sitä kotia, johon palata. Mikään ei ollut enää niinkuin aina ennen. Tuntui, että surin vähän kaikkea. Tuosta aiheutui varmaan myös normaalia pahemmat sopeutumisvaikeudet ja "paluushokki" palattuani ja jäin ajelehtimaan aika pitkäksi aikaa Suomen ja ulkomaiden välille.

Äitini selitti syyt erolle ja pettämiselle, ja tavallaan ymmärsinkin häntä. En kantanut kaunaa siitä, että rakastui toiseen ja ero tuli, sen ymmärsin. Pettämisenkin syyt tavallaan ymmärsin, mutta se tuntui silti tosi pahalta. Koskaan ei oikein ollut mahdollisuutta näyttää negatiivisia tunteita äidille. Nuo ajat on näkyneet omassa parisuhteessani myöhemmin siten, että mulla oli aika pahoja vaikeuksia luottaa toiseen. Tuli myös pahoja pakkoajatuksia, että mitä jos puolisoni pettää ja myöhemmin mitä jos itse petän tai ihastun toiseen. Näitä kesti monen vuoden ajan. En myöskään oikein vieläkään luota äitiini kaikessa. Jotain meni luottamuksessa pahasti rikki silloin. Muutama vuosi sitten meni välit äitiin monesta muustakin eri syystä johtuen. Hänestä tuli mm. kova arvostelemaan muiden tekemisiä, mutta kaikkien olisi pitänyt ymmärtää häntä ja hänen tekemiään asioita.

http://sydamenasia.info/blog/vanhempien-uskottomuuskriisin-vaikutukset-…

Kyllä hävetti ja tuntui likaiselta, kun isä vaihtoi äidin vain vähän minua vanhempaan naiseen. Eipä olla paljon oltu sen jälkeen enää tekemisissä. Äidin puolesta tuntuu pahalta, enkä oikein osaa nyt olla hänenkään kanssaan.

Up

Minusta tuntui hyvältä ja helpottavalta, että äiti sai vihdoin rohkeutta päästä eroon manipuloivasta ja ilkeästä isästäni. Olin toivonut lapsesta asti että ne eroaisi.

Olin tosi pahoillani vanhempieni puolesta, ei ollut helppoa heille. Ja tietysti suretti lastenkin takia kun mummola "hajosi". Muutoin se nyt oli vain ajan kysymys eli ei mikään puskista tullut järkyttävä yllätys lainkaan.

Vanhempani ilmoittivat erostaan samana vuonna, kun olin menossa itse naimisiin. Vähän ikävä ajoitus, mutta vanhempani olivat olleet asumuserossa jo vuoden ja olin jo käynyt läpi pelot siitä, että isäni vahingoittaisi itseään. Tuntui pahalta, koska lapsuuden perhe ja kotitalo siinä meni lopullisesti. Tunsin myös häpeää. Kadotin yhteyden isääni ja sain selville, että joi ja asui jonkun juopon naisen kanssa. Seitsemän vuotta myöhemmin hyvästelin sairaalassa koomassa maanneen isäni, joka oli juonut itsensä siihen tilaan, ettei toivottukaan enää heräävän.

Mun vanhempien alamäki taisi alkaa jo kun olin yläasteella. Veljet on mua 5-6 vuotta nuorempia ja heidän takiaan vanhemmat päättivät jatkaa. Sitten tuli isän rahasotkut yms. Muutin kotoa 20-vuotiaana ja jo pitkään olin ihmetellyt, mikseivät vaan eroa. Koko ajan semmoista kylmää sotaa. En edes muista, milloin esmes äiti olisi jotain lämmintä ja kivaa sanonut isälle. Erosivat vasta, kun olin 22.

Olo oli jollain tapaa helpottunut. Ei enää kylmäkiskoista pakkokanssakäymistä. Kummallakin oma elämä. Isä on löytänyt uuden naisen ja elää uusperhe-elämää. Äiti taas on yksin, kun meistä viimeinenkin on muuttanut nyt omilleen. Toivoisin äidin elämään uutta partneria, tietysti.

Minusta on melkein selviö, että jokainen pari eroaa jossain vaiheessa kuitenkin. Vaikka ihme kyllä jopa puolet ei eroa. Sen tajusin, kun vanhempani erosivat ollessani ihan pieni.

Teillä on kuitenkin itsellänne vissiin avioliitot ja vain pelkoja siitä, että niissä käy huonosti, mutta onko käynyt? Minusta teille on käynyt hyvin, kun olette naimisiin asti päässeet. Minä haluan kiusata avomiestäni, ja jokaista miestä jonka tapaan, ne ovat niin pellejä. Varmaan johtuu vanhempieni erosta.