Viikon lomalle ja 2-vuotias kotiin?

niin lapsen kanssa kuin ilmankin. en osaa tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että annan oman äitini viettää aikaa lapsenlapsensa kanssa. olen kyllä sitä mieltä, että ilman lasta on ihan turha reissuun lähteä jos eron tuska tuntuu jo valmiiksi ihan kamalalta -koko lomahan siinä menee pilalle. meillä on aina reissattu paljon ja ihan joka paikkaan ei minusta lasta edes kannata viedä (esim. 2 veen kanssa +40 asteiseen pakokaasujen katkuiseen roomaan, jossa suuri osa ajasta menee museoita kolutessa). noiden ihannelaskujen mukaanhan pääsisimme ensimmäiselle pitemmälle lomalle kahdestaan mieheni kanssa vasta kun lapsi on 7v... en oikeasti voisi kuvitellakaan tuollaista :) itsekästä juu, jep jep!

meillä 2v 1kk tytär, joka ollut 5 kk ikäisestä lähtien ollut yökylässä isovanhemmillaan (sairastapauksen takia en imettänyt joten näinkin aikaisin oli mahdollista), aluksi yhden yön, sitten pari.... nyt max 4 yötä kerralla ollut hoidossa. Minusta ihan sopiva pituus (itselleni varsinkin).



Eli jos lapsi ollut pienestä pitäen hoidossa yhdellä (tyttäreni yökylässä ainoastaan mun vanhemmillani) hoitajalla niin voi sitä matkan pituutta lisätä sen mukaan kun lapsi kasvaa. 2 vuotta = 2 vuorokautta - ajatus on ihan mahdoton, kuten lasten yleistäminen. Jokainen on yksilö.

Tää ketju on ihan järkyttävä äitien ja isienkin syyllistämiskeskustelu.



Mielestäni esim. isovanhemman ja lapsen välillä voi olla niinkin rakastava ja syvä luottamusuhde että pienikin lapsi voi olla hyvinkin erossa vanhemmistaan vaikka viikon. Monissa muissa maissa isovanhemmat lasketaan kuuluvaksi perheeseen.





On luotettavan hoitajan kuten isovanhempien aliarviointia jos väitetään että lasta ei voisi missään tapauksessa jättää. Ja samalla äidit kieltävät itseltään " itsekkään" rentotumisen - kaikki me sitä tarvitaan välillä jotta jaksetaan olla hyviä vanhempia.



Kaksivuotiaalla voi olla rakastavan mummin kanssa vaikka viikon ajan niin kivaa että vanhempia ei edes ikävöidä - puhelimessa puhumiset riittää ja tieto että vanhemmet tulevat takaisin.



Menkää nyt hyvät ihmiset lomalle ihan rauhassa jos teillä on luotettuja hoitajia kenen hoivaan lapsi jättää!!

sunshine1:

Tää ketju on ihan järkyttävä äitien ja isienkin syyllistämiskeskustelu...

...Kaksivuotiaalla voi olla rakastavan mummin kanssa vaikka viikon ajan niin kivaa että vanhempia ei edes ikävöidä - puhelimessa puhumiset riittää ja tieto että vanhemmet tulevat takaisin.

Mä en löytänyt kovin montaa syyllistävää viestiä (pari oli, myönnän) vaan enimmäkseen niitä viestejä, joissa kerrottiin miten kirjoittaja itse toimii/voisi toimia. Jos niistä vetää herneen nenäänsä, niin sitten taitaa ihan itse syyllistää itsensä?

Kuten sanoin itse ekassa viestissäni, jokainen tietää tai tulisi tietää, mikä on parasta omalle perheelle/lapselle. Kukaan muu sitä ei voi tietää. Muut voivat vain kertoa miten ITSE toimivat.

Tästä aiheesta on meilläkin keskusteltu, myös isovanhempien kanssa. Meitä ei mieheni kanssa ole kumpaakaan jätetty viikkotolkulla isovanhempien hoiviin VAIKKA kummallakin meistä oli erittäin läheiset välit isovanhempiinsa - myös yökylässä oleiltiin, tosin enimmäkseen siinä iässä, kun osattiin sitä jo itse pyytää. Omat vanhempani ovat aina myös matkustaneet tosi paljon - meidän lasten kanssa. Haluan siis vaan kertoa, että jos on halua, löytyy keinot. Ja meidänkin lapsellamme on erittäin läheiset suhteet kaikkiin isovanhempiinsa, vaikka ei olekaan yökyläillyt ja lomaillut heillä vielä - ei siis ole mitään isovanhempien aliarvioimista, vaikka ei haluaisikaan lasta yökyläilyttää.

Toinen juttu on, että jos haluaa viettää aikaa vaan miehensä kanssa kahden, nin sitten viettää: mitä ihmettä siinä syyllistymään muiden tavoista?

Eli tehkää nyt kuten itse parhaaksi näette ja uskokaa itseenne vanhempina!

Ja tuosta neuvostani huolimatta kommentoin vielä (kaksinaismoralistisesti, myönnän, sori!) Sunshinen lausetta, että " Kaksivuotiaalla voi olla rakastavan mummin kanssa vaikka viikon ajan niin kivaa että vanhempia ei edes ikävöidä" , että meillä tuo ei kyllä päde. Mutta kuten sanottu, jolla kulla toisella saattaa päteä hyvinkin. Voi olla, että kuvittelen tosiaan olevani joku superäiti ja lapselleni ainoa mahdollinen hoitaja tai sitten mun lapseni on erityisen herkkä - mutta väittäisin, että viikko rakastavienkaan mummojen hoidossa niin, ettei MEIDÄN 2-vuotias ikävöisi minua ja isäänsä, on aika toiveunta. Ja myönnän senkin, että olen vissiin aika ripustuva äiti, sillä vielä lisään, ettei se ole mulle toiveunta - en edes tahdo, etteikö lapseni ikävöisi mua, jos on musta viikon erossa. Pakkotilanteet (sairaudet yms.) otetaan sitten vastaan sitä myöten, jos sellaisia tulee - en halua etukäteen kouluttaa lastani viikon eroon vain siksi, että joskus se saattaa olla pakollista.

mutta mahdollisesti traumatisoituu. Se vaan nyt on niin, että pieni lapsi kokee herkästi vanhemman poissaolon hylkäämisenä ja syyllistää siitä itsensä. Eivät kaikki aina ja kaikkialla, mutta tendenssi on tämä. Tietenkään tuollaiseen ei " kuole" , mutta muistijälki jää. Mikä sen sävy on, riippuu yksilöstä. Toki vanhemmat voivat tehdä mitä vaan, kunhan se on laillista. Lapsen psyykkisen kehityksen pohtiminen ei silti ole millään tavalla esim. ylisuojelevaa hössötystä

Eikö viikonloppureissu riittäisi?

Olen huomannut, että moni tulkitsee syyllistämiseksi jo pelkän eriävän mielipiteen esittämisen. Voisiko kyse olla näissä tilanteissa siistä, että oma syyllisyydentunne torjutaan ja projisoidaan toiseen? Jonkun herkän aiheen tiimoilta karvat nousevat pystyyn pienimmästäkin. Tämä nyt on tietysti psykologian perusasioita, mutta sitä on omassa toiminnassa vaikea nähdä. (halusin tässä lähinnä analysoida asiaa, en esim. mollata tähän viestiketjuun osallistuneiden mielipiteitä)

Myönnettäköön että syyllistäminen on väärä sana. Projisoinnista tiedän niin paljon että siitä ei tässä kyllä ole kysymys.... ; )



Lähinnä kyse on siitä että jostain syystä joillain äideilllä on taipumus ajatella että vain heidän ja lapsen välinen suhde on tarpeeksi luottamuksellinen - yhtä lailla isovanhempien ja lapsen välinen suhde voi olla täynnä rakkautta ja lapsi pärjää mainiosti. Eli jos äiti/isä haluaa lähteä lomalle siitä ei pitäisi syyllistää itseään.



Sen verran on tullut psykologiaa ja lastenkasvatukseen liittyviä kirjoja/artikkeleita luettua että lapsen psygologiselle kehitykselle ei ole haitaksi jos läsnä on tuttu ja rakastava hoitaja, sen ei tarvitse olla oma vanhempi.



Jos lapsi on isovanhemmilla viikon on luonnollista että kaipaa jossain välissä vanhempiaan, mutta siihen ei liity mitään traumatisoivaa eikä vahingoittavaa niin kauan kuin läsnä on lapselle tuttu ja turvallinen hoitaja.

Joten tutkitusti viikon poissaolosta tutussa hoitopaikassa ei parivuotiaalle lapselle ole mitään haittaa, tämän ikäinen lapsi ymmärtää että vanhemmat tulevat takaisin. Ja jos lapsen kanssa puhutaan puhelimessa, yhteys säilyy viikonkin aikana.



Mutta kaikki eivät jätä lapsiaan yökylään isovanhemmille tai heillä ei ole siihen mahdollisuutta.



Meillä on ollut tähän mahdollisuus ja lapsilla on läheiset ja luottamukselliset suhteet isovanhempiinsa. Tämä on mielestäni rikkautta. Oleme aina kaeskustelleet lapsen kanssa ennen yökylääm menoa asiasta ja kysyneet häneltä että haluaako lähteä. Jos ei haluisi ei tarvitsisi.



Vaikka vanhin parivuotias lapsemme onkin ollut joitain öitä poissa kotoa (aina ollut mielellään), on hän erittäin tasapainoinen, aurinkoinen ja ihana lapsi. Lisäksi meidän vanhempien ja lapsen välinen suhde on erinomainen.