Kun ei enää vaan kiinnosta oma elämä

Tekis mieli ottaa ero ja jättää lapset miehelle. En enää jaksa tätä arkea. Rakastan kyllä perhettäni, mutta ärsyynnyn heidän käytöksestään aivan liikaa.
Ihan sama mitä pitäisi tehdä, on aina hirveä tappelu ja vänkääminen vastassa. Vaikka olisi jotain kivaa tiedossa, lähtö venyy monta tuntia, kun jokainen vuorollaan vastustaa.

Ei paljon lohduta neuvot siitä, miten arki sujuvoituu kun antaa aikaa ja huomiota, ja yhdessä jaetaan kotityöt, kun lapset eivät lähde mukaan mihinkään. Ellei kyse ole karkin ostosta.

Ehdotan asioita mistä tuedän lasten tykkäävän, silti joudun jankkaamaan ja houkuttelemaan ikuisuuden, ennenkuin saa keneenkään liikettä. Sitten jos ja kun lapset ovat innostuneet ja lähteneet mukaan, ovat he innoissaan ja toivovat lisää näin vietettyä aikaa.

Nykyään oma kärsivällisyys on jo niin loppu, että menetän hermoni heti jos joudun useamman kerran jostain sanomaan. Hermoni menetettyäni raivoan ja olen ruma suustani ja tavaroitakin on joskus lennellyt. Tuo käytös taas oikein ruokkii lasten vastahakoisuutta mihinkään ja oravan pyörä on valmis.

Onko liikaa vaadittu, että toivoisi tavallisen tasaista arkea johin kuuluu ulkoilua, kotitöitä ja yhdessä vietettyä aikaa?