Miten joku voi elää koko elämänsä yksin

Kaikkeen tottuu.

Ihan helposti elellen ja iloiten :-) Usein toiset ihmiset vain häiritsevät keskittymistä.

Luetaanko baaripanot hetkellisiksi suhteiksi?

Harvempi varmaan tyytyy, vaan ajan kanssa tottuu/turtuu, kun ei suhdetta ilmasta repäistä. Kuka oikeasti nauttii jostain yhden illan suhteista, jos kaipaa hellyyttä ja läheisyyttä?

Minä voin. Stressaan ja väsyn nopeasti seurassa ja en tarvitse juttelu- tai sänkykaveria kovin usein. Mm. näistä syistä olen mielellään yksin.

Pienikaluisena ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yksinelo. Ei kukaan nainen halua parisuhdetta tai edes yhdenillan suhdetta pienen omaavan miehen kanssa.

Taas sama aloitus samalla otsikolla. Käyn täällä päivittäin eli mua ei kuseteta!

Ei voikaan elää.

En nimittäisi tätä millään kuin ihan perusfysiologisella tasolla elämäksi, sillä eihän tämä elämisen arvoista ole. Monet sanovat, että tähän tottuu jossakin vaiheessa. Tai ainakin oppii kohtalonsa hyväksymään ja varmasti monelle näin käykin. Itsekin olin vahvasti tällä harmaalla, hitaalla kohtalon tiellä kohti hiljaista päätöstä.

Sitten sain kokemuksen mitä elämä edes ihan matalimmalla tasolla voisi olla.

Tuo kokemus ei kenenkään normaalin ihmisen tutkakartalla aiheuttaisi edes pienen pientä värinää, mutta omalla vääristyneellä tunneskaalalla se oli lähes jotain käsittelemättömän suurta. Todellisuudessa suurin osa tuosta tunne-euforiasta oli oman vahingoittuneen pääni sisällä, mutta se antoi silti edes pientä osoitusta mitä elämä voisi olla.

Nyt se on ohi, enkä osaa asiaa mitenkään käsitellä.

Vajoaminen on alkanut taas ja yhä jyrkempänä. Syytän itseäni, koska haluan jonkun nostavan minut kohti valoa. Syytän, koska valitsen helpon luovuttamisen tien, taistelun sijaan. En kykene karistamaan menneisyyden taakkaa vaan vaivun takaisin epätoivoon. En halua kohdata ketään, sillä en jaksa enää teeskennellä normaalia, onnellista, vahvaa, enkä toiveikasta.

Miten tähän on jouduttu?

Maaseudulla on kymmeniä tuhansia miehiä jotka elävät koko elämänsä yksin.

No kyllä tämä alkaa kieltämättä hieman tympäsemään.

Yksineläminen on ihanan rauhallista ja vapaata. Voin keskittyä sivistämään itseäni, eikä minun tarvitse kuunnella kenenkään tyhjänpäiväisiä juttuja. Jos panettaa, niin netistä löytyy aina jotain mielenkiintoista.

Miten joku voi olla noin kapeakatseinen kuin ap? Ei lainkaan kykene ymmärtämään, että ihmisiin mahtuu monenlaista tyyppiä, jopa ihmisiä jotka eivät pidä lainkaan kosketuksesta ja seksistä esimerkiksi. Ja viihtyvät yksin. Miten se on mahdollista? Miten tuollaiseksi tullaan kuin ap?

Helposti. Vaikeampaa olisi elää jonkun ihmisen läsnä ollessa, ja silti olla ilman hellyyttä ja arvostusta. Samoin yhdenillan jutut eivät ole monenkaan juttu.

Ap on hyvä ja tutustuu käsitteeseen aromanttinen aseksuaali.

Jotkut hakevat lohtua elämäänsä muualta. Jotkut jopa kokevat elämänsä täyttyneiksi vaikkeivat koskaan ole ollut suhteessa - olen elämäni aikana tavannut muutaman tälläisen ihmisen, ja mielestäni vaikuttivat ihan noin muuten elämänrikkailta.

Kaikki ihmiset on erilaisia.

Olen introvertti aseksuaali. En ole kiinnostunut ihmisistä ylipäätään, enkä taatusti haluaisi ketään kotiini roikkumaan ja koskettelemaan. Olen kohta 50-vuotias, ja muutama parisuhde nuoruudessa todisti, että ei ole mun juttu se.

Minä en halua ketään ihmistä osaksi jokapäiväistä elämääni.

Väsyn ja uuvun ihan jokaisen ihmisen seurassa.

Tietyn ajan jaksan olla sosiaalinen, mutta tarvitsen omaa aikaa paljon enemmän kuin keskivertoihminen.

Minulle ei oikein riitä että voin jonnekin lenkille ja ulos mennä pariksi tunniksi happea vetämään ja aivojani viilentämään.

Minun pitää saada myös levätä ihan kodin turvassa ja lämmössä, ilman ääniä, vaatimuksia, oletuksia, liikkeen vilinää ja katseita. Siis jos minulla ei ole mahdollisuutta hiljentyä rauhassa, tulen raivohulluksi ja itkuiseksi.

Ei riitä että on yksi huone jossa voin "vankina" hengitellä muka rauhassa, koska toiset ovat siinä oven takana.

Ei riitä että minulla on mahdollisuus mennä ulos kylmään rauhoittumaan.

Minun ei pitäisi mielestäni joutua pakenemaan kodistani muitten takia.

En kestä ääniä, en kestä ihmisiä, vaikka he olisivat kuinka "vähävaivaisia"

Olen jatkuvassa stressissä jos ympärilläni on muita.

En halua kosketuksia ja seksi puistattaa jo ajatuksenakin.

Enkä ole kiinnostunut kenenkään, mene hoitoon olet hullu länkytyksistä. Minä käyn terapiassa jo.

Eikä minun tarvitse tästä "parantua" sellaiseksi ihmiseksi joka tarvitsee muita ihmisiä ympärilleen.

Jokunen voi olla sellainenkin etteivät kaipaa läheisyyttä ilman ketään erityistä. Ettei ole lainkaan esimerkiksi hellyydenkaipuuta ilman kohdetta.

Osa voi oikein hyvin, osa (kuten minä) ei niin hyvin. En ole koskaan ollut seurustelusuhteessa, ja läheisyyden- ja rakkaudenkaipuu vain pahenee vuosi vuodelta. Joskus nuorempana harrastin satunnaisesti yhdenyönjuttuja, mutta en saa niistä enää itse mitään irti. Tunteetonta panemista, kun nimenomaan tunteet ovat sitä, mitä kaipaisin.

Ei ole vaihtoehtoja. Ihmiset ovat nykyään niin vastenmielisiä että ei niitä kotiinsa halua.