emetofobia ja äitiys
Täällä yksi, joka on kärsinyt ihan helvetillisestä kammosta kaikkea oksennukseen liittyvää kohtaan reippaasti yli 20v, ihan pienestä lähtien. Tuntuu kyllä, että pelko olisi hieman helpottanut eikä ole mielessä aivan kokoajan, mutta alitajunnassa jyllää jatkuvasti. Oon ihan pienestä pitäen oksennukseen liittyvissä tilanteissa mennyt aivan helvetilliseen paniikkiin, paennut paikalta, vältellyt kipeänä ollutta kaveria tms viikkokausia, samaten kun perheenjäseniä.. Joskus teininä häivyin kotoa kahdeks viikoks, kun siellä oli kaikki vatsataudissa päivän tai pari. :D Jos joku sattuu mainitsemaan hieman kehnosta olosta, mieleni vääntää sen _oksennuslentääkohta_ tilanteeksi ja saatan jopa suuttua toiselle osapuolelle ja oikeasti olla tosi tökerö, ahdistun hirveästi ja pakenen paikalta.. Oon ollut aina hirveän ylihygieninen, ja ollut mahataudissa aikuisikänäni tasan kerran.
Mutta itse asiaan. Oon aina omilla hysteerisillä ja pakonomaisilla keinoillani pystynyt välttelemään vatsapöpöjä/oksentelevia ihmisiä, eikä oo tarvinnut huolehtia kuin omasta hyvinvoinnista ja hygieniasta pysyäkseen terveenä. Nyt musta on tullut pienen vauvan äiti. Joskus ihan tosissani ajattelin, että en voi koskaan hankkia lapsia, koska sitten ne pöpöt iskee kaikkialta mukaan ja sitten pitää siivota oksennuksia ja jopa sairastua itse.. Kuitenkin ajatus lapsesta ja nyt oman saaminen tuntui jotenkin vähentävän pelkoja, ja että ei se ole paha, kun se on oma lapsi josta sitten huolehtii ja hoivaa kun on kurja olla. Sitten tuossa yks päivä pikkunen yrjös mun päälle, ja ei hemmetti, menin ihan kamalaan paniikkiin. Siis en niinkään ajatellut että pitäis päästä tilanteesta pois, sehän on vain vauva ja oksennus vain just juotua maitoa, mutta se automaattinen fyysinen reagointi. Teki mieli vain paeta paikalta, tärisin ja kroppa meni ihan jumiin että mitä hittoa miten tästä tilanteesta selviää. No tottakai siitä selvis vaatteiden vaihdolla ja rätillä, mutta kun aivot automaattisesti tossa tilanteessa koittaa väittää että tämä on paha tilanne, en selviä, kova pelko, vaikka siinä samalla ajattelen vain että voi raukkaa kun masu on kipeä. Ihan helvetin hankala rauhoittua kun on koko ikänsä voinut paeta tämmöisiä ja muita aiheeseen liittyviä tilanteita, eikä ole koskaan tullut vastaan sellaista, että siinä nyt vain on oltava. Mä en todellakaan halua sitten lapsen joskus sairastuttua iskostaa hälle tätä samaa pelkoa, haluan osata lohduttaa ja hoivata kun toisella on paha olla. Omasta lapsuudestakin kun muistan parhaiten (valitettavasti) kaikki vatsataudit, suuressa osassa niissä muistoissa on oma äiti lohduttamassa vieressä kun olo on aivan kamala ja itkettää.. Mietin kauhulla sitä, että pakonomaisesti itsellä olis jotkut jäätävät kumihanskat kädessä, suojamaski naamalla ja hysteerisenä pyörisin desinfiointiaineen kanssa ympäri kämppää ja vauhkoaisin että ei saa koskea mihinkään ettei pöpöt leviä ja kohtelisin omaa lastani kun jotain spitaalista :( Haluan olla siinä vieressä ja pidellä ämpäriä ja silitellä hiuksia, ja katsella yhdessä vaikka piirrettyjä enkä pelkäisi kokoajan sitä että sairastun itsekin. Haluan et muksu saa möyriä pitkin paikkoja ilman että haluan iskeä tämän superhyperkylpyyn jälkeenpäin ja voidaan käydä tapahtumissa ja leikkipaikoissa missä tiedettävästi bakteerit jylläävät, ja iloita lapsen päiväkodissa käymisestä ilman pelkoa siitä että mitähän sieltä tuodaan tänään matkassa mukana.
Mä kysyisinkin nyt, että onko täällä muita jotka on kamppailleet saman ongelman kanssa? Helpottaako ajan kanssa, onko "siedätys" auttanut omaan pelkoonne? Tiedän, että saatan kuulostaa naurettavalta, mutta haluaisin asiallisia vastauksia kun asia on minulle oikeasti vaikea.
Kommentit (5)
Pelkään oksentamista hysteerisesti, minulla myös alkanut aivan lapsuudesta tuo kammo ja kumma kyllä, en juuri koskaan sairastanut oksennustautia (vaikka koko muu perhe olisi ollutkin taudissa).
Ajattelin myös joskus, että en koskaan voi hankkia lapsia, koska nehän tunnetusti oksentelevat milloin miksikin.
Vauvani puklua en kammonnut, mutta kun hän oksensi ensimmäisen kerran 11 kk iässä (kyllä, muistan tämän :D) kaikki maidot ulos ihan oksentamalla, olin ihan paniikissa.
Sen jälkeen hän on oksentanut joitakin kertoja, mm. AINA yskässä oksentaa limaa (usein herään öisin, että hän sanoo että oksennus tuli).
Olen muuttunut vieläkin neuroottisemmaksi, en ole ylihygieeninen tms. mutta aina kun lapsella on yskää, pelkään vähintään alitajuisesti. Kamalinta on, kun lapsiparka itsekin pelkää ja yritän sitten rauhoitella häntä (ja samalla itseäni) puhumalla rauhalliseen ääneen ja selittämällä, että se on vaan oksennusta, ei mitään hätää.
Hän ilmeisesti on myös sellainen, että oksentaa oikein kunnolla ennen kuin kuume nousee - joten arvannette että pelkään kuumetautejakin nyt ihan hitosti. Parhaimmillaan lapsen oksentaessa joudun käyttämään tekosyyn "äiti hakee yhden pyyhkeen, odota hetki" ja menen toiseen huoneeseen tärisemään ja hengittelemään.
Ei liene myöskään yllättävää, että olen opettanut lapsen jo pienenä oksentamaan pöntölle välttääkseni siivousurakan :D Ja yllättävän hyvin hän tuossa jokunen kuukausi sitten (2,5-vuotiaana) osasi sohvalta huutaa, että "äiti nyt tulee" ja heitin vaan vatia naaman alle :D
Käyn terapiassa muista syistä, mutta aion todellakin nostaa tämän esille. En missään tapauksessa halua tartuttaa tätä pelkoa lapselle, enkä halua pelätä itsekään näin voimakkaasti.
Vierailija kirjoitti:
Pelkään oksentamista hysteerisesti, minulla myös alkanut aivan lapsuudesta tuo kammo ja kumma kyllä, en juuri koskaan sairastanut oksennustautia (vaikka koko muu perhe olisi ollutkin taudissa).
Ajattelin myös joskus, että en koskaan voi hankkia lapsia, koska nehän tunnetusti oksentelevat milloin miksikin.
Vauvani puklua en kammonnut, mutta kun hän oksensi ensimmäisen kerran 11 kk iässä (kyllä, muistan tämän :D) kaikki maidot ulos ihan oksentamalla, olin ihan paniikissa.
Sen jälkeen hän on oksentanut joitakin kertoja, mm. AINA yskässä oksentaa limaa (usein herään öisin, että hän sanoo että oksennus tuli).Olen muuttunut vieläkin neuroottisemmaksi, en ole ylihygieeninen tms. mutta aina kun lapsella on yskää, pelkään vähintään alitajuisesti. Kamalinta on, kun lapsiparka itsekin pelkää ja yritän sitten rauhoitella häntä (ja samalla itseäni) puhumalla rauhalliseen ääneen ja selittämällä, että se on vaan oksennusta, ei mitään hätää.
Hän ilmeisesti on myös sellainen, että oksentaa oikein kunnolla ennen kuin kuume nousee - joten arvannette että pelkään kuumetautejakin nyt ihan hitosti. Parhaimmillaan lapsen oksentaessa joudun käyttämään tekosyyn "äiti hakee yhden pyyhkeen, odota hetki" ja menen toiseen huoneeseen tärisemään ja hengittelemään.
Ei liene myöskään yllättävää, että olen opettanut lapsen jo pienenä oksentamaan pöntölle välttääkseni siivousurakan :D Ja yllättävän hyvin hän tuossa jokunen kuukausi sitten (2,5-vuotiaana) osasi sohvalta huutaa, että "äiti nyt tulee" ja heitin vaan vatia naaman alle :DKäyn terapiassa muista syistä, mutta aion todellakin nostaa tämän esille. En missään tapauksessa halua tartuttaa tätä pelkoa lapselle, enkä halua pelätä itsekään näin voimakkaasti.
Kiitos vastauksesta! Et ole ainoa joka muistaa noi oksentamiset lähes päivän ja ajan tarkkuudella.. :D Oot kyllä tosi hienosti saanut hoidettua noi altistavat tilanteet, kun osaat olla näyttämättä sitä pelkoa lapselle. Olis ihan kamalaa, jos omalla käyttäytymisellä aiheuttais lapselle sen että alkaisi itsekin pelkäämään vastaavia tilanteita. Täälläkin pikkunen meinaa oksentaa hyvin usein kun yskii mutta ei onneks ulos ole vielä tullut, huomaa kyllä että siinäkin menee jo pieneen paniikkiin. Ei oo kyllä mitään herkkua kun tajuaa että alitajunnassa on parikytä vuotta myllännyt toi pelko oikeastaan joka tilanteessa ja se säätelemässä normaalia elämää. Ties kuinka paljon kaikesta kivasta on jäänyt paitsi, kun on kaiken muun sijaan keskittynyt miettimään mahdollista sairastumista tms.. Huoh.
Ja taidan myös tuonne vessanpöntölle menon opettaa jos paha olo iskee, sitten aikanaan. Eiköhän sitä ennen kuitenkin saa nautiskella oksuista sängyssä ja lattioilla, mistä sitä pieni tietää ensimmäisellä mahatautikerralla mitä tehdä.. Inhottaa edes ajatella näitä :D
Täällä yksi 30-vuotias äiti, joka kamppailee saman ongelman kanssa! Eli, et siis todellakaan ole yksin <3
Taustaa sen verran, että olen myös kärsinyt tästä ihan pienestä pitäen. Vuosien kuluessa pelkoni on muuttunut vain muiden oksentamiseen. En ole ikinä pystynyt katsomaan, jos joku oksentaa, saatika siivoamaan niitä!!!! Viime vuonna meille syntyi pieni tyttö, joka on nyt siis 11 kk. Olin toki miettinyt, että mitä sitten, kun ensimmäinen mahatauti meille iskee... mutta en osannut sitä sen enempää ajatella, tai murehtiakaan. No, viime viikolla se iski! Koko perhe vatsataudissa! :( Menin aivan paniikkiin... sydän hakkasi ja tuntuu, että järjen kanssa ei ollut enäävapaita mitään tekemistä. En pystynyt nukkumaan pienen tyttömme vieressä ja itkin hysteerisesti, kun pelkäsin jäädä hänen kanssaan kahden. Hän oksensi tuolloin yhden iltapäivän ja yön. Oli viisi päivää väliä ja yht äkkiä tuli taas. Olin jo aivan valmis kärrättäväksi hoitoon tuossa kohtaa. Koko ajan pelkään, että taas tulee takapakkia ja pelkään, että tämä traumatisoituu niin, etten pysty olemaan ajattelematta tätä... :( ilmeisesti kyseessä on ollut noro. Varasin ajan kunnalliselle lääkärille, tarvitsen todella apua! Mennyt vuosi on ollut kaikinpuolin vaikea ja tämä viikko kuinkirsikka pahebtuneen kakun päällä... :(
vatsataudissa. Nyt
up