Lue keskustelun säännöt.
Mistä voimia jaksaa masentuneen puolison kanssa? Miten saada hänet ns. haluamaan paranemista?
20.02.2017 |
Meillä on takana pitkä liitto ja yhteensä viisi lasta, joista neljä elossa. Mies joutui onnettomuuteen odottaessani viimeisintä lastamme. Onnettomuuden seurauksena mies halvaantui, se ei loppujen lopuksi ollut pysyvää, mutta vaikka nyt pääsee jo itse kävelemään niin masennus on ja pysyy.
Miehen masennus on kestänyt reilu pari vuotta ja mä alan olla ihan loppu. Joudun hoitamaan kaiken yksin, mutta kaikista eniten kaipaan sitä toista aikuista, jonka kanssa päättää yhdessä asioista eikä niin, että kaikki on itse päätettävä, kun miestä ei vaan kiinnosta. Tiedän kyllä, ettei masennuksesta varmasti ole helppoa toipua, mutta välillä tuntuu, ettei miestä edes kiinnosta toipuminen.
Olen keskustellut miehen kanssa, joskaan siitä ei ole juuri apua ollut. Lapset kaipaavat isäänsä ja minä miestäni sanan varsinaisessa merkityksessä.
Mistä ihmeestä saada voimia jatkaa eteenpäin ja olla miehenkin tukena? Miten voisi jotenkin hienovaraisesti ns. potkia miestä persuksille, että oikeasti yrittäisi päästä jaloilleen? Eroa en näe vaihtoehtona, vaikka usein ajattelenkin, että yksinhuoltajana olis ehkä jopa helpompaa kun yksin avioliitossa.
Kommentit (33)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Etkö saa seksiä? No kyllä sit kannattaa erota ja pian!
Eipä tuokaan typerä heitto ole merkityksetön. Aika harva masentunut jaksaa/haluaa seksiä. Kun tilanne jatkuu vuosia...kyllä sekin on iso tekijä siinä, miksi masennusta on niin vaikea jaksaa. Jos seksuaalisuus toimisi edes jollain tasolla, tuntuisi vähän normaalimmalta. Olisi helpompaa kestää sitä jatkuvaa negatiivisuuden kierrettä. Ja tehdä itse kaikki kotityöt. Kun tulisi iloa elämään sen toisen aloitteesta edes pikkirikkisen, se antaisi voimia. Mutta ei...
Yritän pitää kiinni harrastuksista ja järjestää omaa aikaa. Ehkä se on jo vakavaa, kun tuntuu ettei saa niistäkään helpotusta omaan jaksamiseen.
En ole ap. Ootko ap tehnyt surutyön itse miehesi sairastumisesta? Asioiden hyväksyminen johtaa paranemiseen. Mulla on vielä iso työ siinä, että hyväksyn asiat. Että meille on käynyt näin. Ja että on kaksi vakavaa sairautta, jotka kulkevat mukana läpi elämän. Joskus kyllä melkein v*tuttaa kuulla ihmisiltä, että meille annetaan se minkä jaksamme kantaa.
Niin tuttua tuo kirjoituksesi. Jos mies edes joskus osoittaisi oma-alotteisesti ees jonkinlaista läheisyyttä, niin se tois uudella tavalla halua jaksaa, mutta ei niin ei.
Kyllä mä jossain määrin oon tehnyt surutyön miehen sairastumisesta. Kävin alussa itsekin terapiassa, vaikkei mulla varsinaista masennusta ollut, mutta paljon haasteita hyväksyä tilanne ja meille tapahtunut asia.
Voimia sinulle!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä oon ollu samankaltaisessa tilanteessa. Mies masentui vakavasti jäätyään työttömäksi eikä ottanut pahemmin apua vastaan. Täälläkin neuvoja kyselin ja lopulta toteutin tässäkin ketjussa mainitun uhkavaatimuksen, että jos mies ei ala ottaa apua vastaan niin meidän yhteiselo oli sitten tässä. Mulla alkoi itelläkin olla jo masennuksen oireita ja olo kaikkialla muualla oli parempi mitä kotona miehen kanssa hänen negatiivisuutensa takia.
Mies suostui ottamaan uhkavaatimuksen jälkeen apua vastaan ja siitä suosta on nyt vähitellen noustu.
Mun ohjeeni on siis, että huolehdi omasta jaksamisestasi ja jos muu ei auta niin ota ns. kovat keinot käyttöön. Ei ole kenenkään etu, jos sinäkin palat loppuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Siitä voisit saada osviittaa siitä, mihin suuntaan kannattaisi mennä. Masentuneelle voi yrittää kehitellä aktiviteetteja, mutta paranemiseen auttaa vain asioiden käsitteleminen. Toisilla asioiden käsittely onnistuu puolison kanssa, toiset tarvitsee terapeutin.
Noita aktiviteetteja olen koittanut järjestää jo ihan lastenkin takia, mm. yhteistä tekemistä perheen kanssa, mutta monesti mies viime tipassa ilmottaa, ettei aiokaan osallistua millon mistäkin syystä. Olen yrittänyt saada miehen muuttamaan mieltään ja lähtemään mukaan, mutta hyvin harvoin on mieltään muuttanut, että kuitenkin osallistuisi.
ap
Tämä kuuluu taudinkuvaan. Hän voi tuntea häpeää, tuntee olonsa arvottomaksi ja ettei hänellä ole paikkaa maailmassa. Tätä ei millään lääkkeillä muuteta. Painostaa tai syyllistää ei kannata. Masennuksesta paranee spontaanisti, kunhan vain saa pyöritellä asiat mielessä ja joku toinen ihminen antaa siihen tukea. Nykyisin ihmiset ovat niin itsekkäitä, etteivät halua tukea, vaan ulkoistavat vastuun terapeuteille ja lääketieteelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa lukea kirja Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Siitä voisit saada osviittaa siitä, mihin suuntaan kannattaisi mennä. Masentuneelle voi yrittää kehitellä aktiviteetteja, mutta paranemiseen auttaa vain asioiden käsitteleminen. Toisilla asioiden käsittely onnistuu puolison kanssa, toiset tarvitsee terapeutin.
Noita aktiviteetteja olen koittanut järjestää jo ihan lastenkin takia, mm. yhteistä tekemistä perheen kanssa, mutta monesti mies viime tipassa ilmottaa, ettei aiokaan osallistua millon mistäkin syystä. Olen yrittänyt saada miehen muuttamaan mieltään ja lähtemään mukaan, mutta hyvin harvoin on mieltään muuttanut, että kuitenkin osallistuisi.
ap
Tämä kuuluu taudinkuvaan. Hän voi tuntea häpeää, tuntee olonsa arvottomaksi ja ettei hänellä ole paikkaa maailmassa. Tätä ei millään lääkkeillä muuteta. Painostaa tai syyllistää ei kannata. Masennuksesta paranee spontaanisti, kunhan vain saa pyöritellä asiat mielessä ja joku toinen ihminen antaa siihen tukea. Nykyisin ihmiset ovat niin itsekkäitä, etteivät halua tukea, vaan ulkoistavat vastuun terapeuteille ja lääketieteelle.
Tämän kyllä jollain lailla ymmärrän, mutta mitä sitten voi tehdä, kun mies oikeasti peruu noita terapioita tosi usein ja mitään edistystä ei vaikuta tapahtuvan eikä ole suostunut esim. tarjottuun hoitojaksoon osastolla.
Ero tuntuu ajatuksenakin ihan kamalalta, mutta oma jaksaminen alkaa olla aika lailla kortilla, kun pari vuotta tätä arkea eletty eikä edistystä tapahtunut.
ap
Voimia sinulle ap ja kaikille samasta asiasta kärsiville. Niin kauan, kun on uskoa ja toivoa, tilanne voi muuttua parempaan. Tärkeintä on ettei molemmat menetä toivoaan samanaikaisesti. Olkaa armollisia itseänne ja toisianne kohtaan. Ei ole aina helppoa, tiedän...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Painostus, syyllistämimen ja ns. perseelle potkiminen yleensä vain hidastavat/estävät toipumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Masennus on siis onnettomuuden seurausta?
Joissakin alkukantaisissa kulttuureissa onnettonuudesta toipuminen kestää niin kauan kunnes ihminen on myös henkisesti toipunut onnettomuuden aiheuttamasta järkytyksestä. Esim. metsästysonnettomuuden jälkeen ihminen katsotaan parantuneeksi vasta sitten kun hän uskaltaa taas lähteä metsästämään.
Miehesi halvaantui. Vaikka hän pystyykin jo itse kväelemään, hän ei palaa koskaan ennalleen. Muuttuneeseen kroppaan sopeutuminen ja uuden minäkuvan rakentaminen vie aikaa. Jos hän ei ole saanut siihen tarvitsemaansa apua ja terapiaa, se voi pitkittää masennusta.
Jos mies ei halua mennä terapiaan, syy voi olla se, ettei hän koe saavansa sieltä apua. Kannattaa kokeilla terapeutin vaihtoa. Ei ole ollenkaan epätavallista, että ensimmäisen terapeutin kanssa ei synkkaa, eikä välttämättä toisenkaan.
t. kyökkipsykolooki
Vierailija kirjoitti:
Painostus, syyllistämimen ja ns. perseelle potkiminen yleensä vain hidastavat/estävät toipumista.
Vähän ohiksena, mutta meinaatko, että puolison ja perheen pitäis monta vuotta vaan jaksaa masentuneen negatiivisia ajatuksia ym, vaikka mitään edistystä ei tapahdu. Näinhän aloittaja on kertonut, ettei mitään edistystä ole tapahtunut ja lisäksi puolisonsa ei ota vastaan kaikkia hoitoja.
Olen kokenut tuon, olin puolisoni tukena koko masennuksen ajan, mutta meillä oli siinä mielessä eri tilanne, että mies ei kieltäytynyt mistään hoidoista ja minun avustuksella jopa vaati enemmän hoitoja. Jossain kohtaa on varmasti tehtävä päätös jatketaanko yhdessä, koska ei kukaan jaksa vuosia tukea toista, joka ei edes ota kaikkia hoitoja vastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Masennus on siis onnettomuuden seurausta?
Joissakin alkukantaisissa kulttuureissa onnettonuudesta toipuminen kestää niin kauan kunnes ihminen on myös henkisesti toipunut onnettomuuden aiheuttamasta järkytyksestä. Esim. metsästysonnettomuuden jälkeen ihminen katsotaan parantuneeksi vasta sitten kun hän uskaltaa taas lähteä metsästämään.
Miehesi halvaantui. Vaikka hän pystyykin jo itse kväelemään, hän ei palaa koskaan ennalleen. Muuttuneeseen kroppaan sopeutuminen ja uuden minäkuvan rakentaminen vie aikaa. Jos hän ei ole saanut siihen tarvitsemaansa apua ja terapiaa, se voi pitkittää masennusta.
Jos mies ei halua mennä terapiaan, syy voi olla se, ettei hän koe saavansa sieltä apua. Kannattaa kokeilla terapeutin vaihtoa. Ei ole ollenkaan epätavallista, että ensimmäisen terapeutin kanssa ei synkkaa, eikä välttämättä toisenkaan.
t. kyökkipsykolooki
Kyllä miehen masennus mitä ilmeisimmin onnettomuudesta johtuu. Kuten sanottu ymmärtäisin paremmin, jos mies edes osallistuisi hoitoihin ja ottaisi vastaan kaikki tarjotut hoidot, mutta kun muutosta ei ole pariin vuoteen tapahtunut eikä näytä edelleenkään tapahtuvan niin oma jaksaminen alkaa olla totaalisen kortilla. Varsinkin kun tämän lisäks on muutama muukin haaste tämän hetkisessä elämässä, jotka myös vie voimia, kun ei ole sitä toista siinä tukena. En todellakaan tiedä jaksanko tätä enää kovin pitkään. Jos tapahtuis ees jotain pieniä edistysaskelia niin se tois taas toivoa, mut pari vuotta oltu samassa jamassa.
Terapeuttia on vaihdettu muutamaan otteeseen ja ainakin miehen sanojen mukaan tämä nykyinen on hyvä. Silti jostain syystä peruu terapioita eikä suostu edes harkitsemaan hälle tarjottua hoitojaksoa osastolla.
ap
Joku muukin jo kommentoi että on parempi että lapsilla on yksi psyykkisesti vakaa vanhempi kun kaksi psyykkisesti epävakaata.
Masentuneet eivät ole tyhmiä ja heillekin voi puhua suoraan, ilmeisesti sinä kuitenkin uskallat puhua asioista. Itse sanoisin suoraan miehelle että omat voimavarani ovat nyt niin lopussa että kohta lapsillamme on kaksi uupunutta ja masentunutta vanhempaa. Ja että en halua altistaa heitä sille. Jos miehen saa ymmärtämään että kaikki on nyt vain sinun mielenterveydestäsi kiinni niin ehkä se voisi motivoida, riippuu toki siitä miten vakavasti masentunut hän on.
Ymmärrän ns vastuuntuntosi vaimona ja miehen kumppanina, mutta lasten hyvinvointi tulee aina laittaa edelle, varsinkin jos vaikuttaa siltä ettei tilanteessa näy kehitystä. Lapselle vakavasti masentunut vanhempi voi myöhemmin elämässä aiheuttaa yhtä paljon ongelmia kuin esim alkoholisti vanhempi, joten olisi tärkeää tehdä asialle jotakin.
En siis sano että eroa, mutta jos tilanne jatkuu liian pitkään muuttumattomana(tähän en tosin tiedä mitään rajaa), niin erilleen muuttaminen tai terapia lapsille voisi ehkä auttaa. Kannattaa ehkä ensiksi käydä juttelemassa lastenpsykiatrin kanssa ja kysyä kuinka pahat seuraukset tilanteesta voi tulla lapsille ja miten tilanne tulisi ratkaista.
Tämän lisäksi olisi ehkä hyvä jos mies saisi olla välillä yksin, ja te pariskuntana kaksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku muukin jo kommentoi että on parempi että lapsilla on yksi psyykkisesti vakaa vanhempi kun kaksi psyykkisesti epävakaata.
Masentuneet eivät ole tyhmiä ja heillekin voi puhua suoraan, ilmeisesti sinä kuitenkin uskallat puhua asioista. Itse sanoisin suoraan miehelle että omat voimavarani ovat nyt niin lopussa että kohta lapsillamme on kaksi uupunutta ja masentunutta vanhempaa. Ja että en halua altistaa heitä sille. Jos miehen saa ymmärtämään että kaikki on nyt vain sinun mielenterveydestäsi kiinni niin ehkä se voisi motivoida, riippuu toki siitä miten vakavasti masentunut hän on.
Ymmärrän ns vastuuntuntosi vaimona ja miehen kumppanina, mutta lasten hyvinvointi tulee aina laittaa edelle, varsinkin jos vaikuttaa siltä ettei tilanteessa näy kehitystä. Lapselle vakavasti masentunut vanhempi voi myöhemmin elämässä aiheuttaa yhtä paljon ongelmia kuin esim alkoholisti vanhempi, joten olisi tärkeää tehdä asialle jotakin.
En siis sano että eroa, mutta jos tilanne jatkuu liian pitkään muuttumattomana(tähän en tosin tiedä mitään rajaa), niin erilleen muuttaminen tai terapia lapsille voisi ehkä auttaa. Kannattaa ehkä ensiksi käydä juttelemassa lastenpsykiatrin kanssa ja kysyä kuinka pahat seuraukset tilanteesta voi tulla lapsille ja miten tilanne tulisi ratkaista.
Tämän lisäksi olisi ehkä hyvä jos mies saisi olla välillä yksin, ja te pariskuntana kaksin.
Uskallan kyllä puhua miehelleni näistä asioista, mutta niin kun jossain aiemmassa kommentissani taisin mainita niin se keskustelu on aika yksipuolista, tuntuu että meidän keskusteluyhteys on totaalisesti katkennut ja mieheltä ei saa oikeen minkäänlaisia kunnollisia vastauksia mitenkään. Olen puhunut miehelle, että oma jaksamiseni alkaa olla kortilla saamatta tähän (niin kun en mihinkään muuhunkaan yleensä) juuri mitään reaktiota.
Ero on mulle se viimeinen vaihtoehto, mutta mielessä on kyllä tullut pyöriteltyä väliaikasta erilleen muuttoa ilman virallista eroa, koska kotona olo ahdistaa välillä tosi paljon.
Mies on tosiaan saanut välillä olla yksin, kun olen ollut lasten kanssa muualla ja kiitos läheisten sekä välillä palkatun avun meillä on miehen kanssa ollut myös kahdenkeskistä aikaa.
Eipä tässä kai auta muu, kun koittaa vielä keskustella miehen kanssa ja käydä vaikka lastenpsykiatrin kanssa juttelemassa, että millaisia vaikutuksia tällä on lapsiin pidemmän päälle ja jos sieltä sais sit myös vinkkejä mitä olis järkevintä tehdä.
ap
No jos ero tulee ajankohtaseks niin uutta miestä ei todellakaan heti tule.
ap