Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko itsekäs vai onko mieheni minulle väärä?
N29
15.02.2017 |
Olen 29v ja seurustellut 2v mieheni kanssa. Meillä ei aikoinaan ollut mitään alkuhuumaa, viihdyimme yhdessä ja seksi toimi (ja toimii edelleen) loistavasti. Kaikki suhteen peruspalikat ovat kunnossa, mutta minusta tuntuu kuin jokin puuttuisi. Viihdymme yhdessä ja yhteiselämämme toimii, kunnioitamme toisiamme, meillä on yhteistä ja omaa tekemistä jne kaikki hyvin. Riitelemme toisinaan jonkin verran, mutta niin kai kaikki. Haikailenko turhaan jonkin suuren tunteen perään (mitä en ole koskaan tuntenut ketään kohtaan)? Olen miettinyt onko hän minulle sittenkään se oikea ja voisinko olla onnellisempi jonkun muun kanssa? Ahdistun aika ajoin tästä ajatuksesta kun mietin asiaa itsekseni, mieheni seurassa minua ei ahdista. Asia ahdistaa senkin takia että täytän 30v tänä vuonna, haluaisin pikkuhiljaa lapsiakin, mutta en halua 10v pääatä huomata että mieheni olisikin täysin väärä.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Nr. 20 ja 21 tarinat perustuvat pelkoon. Tai siis heidän lopputulemansa. Mun mielestä tärkeintä on kuunnella itseään. Sinä tiedät mitä voit tuntea ja paljonko. Minulle on tärkeää että tunteiden paloa on ja toisen tulee "nähdä" minut. Erosin ap kuvailemasta kolmen vuoden suhteesta 7kk sitten. Olen 33v. Jos nyt käy niin etten ikinä kohtaa sitä sura rakkauta, niin sitten se on niin ☺. Mielummin yksin kuin semiok- suhteessa.
Miksi? Ihan mielenkiinnosta kyselen, ei riidan haastamista. Itse ainakin saan "semi-ok" suhteesta paljonkin irti. Kunhan vain vain viihtyy toisen seurassa, elämäntavat kohtaavat eikä kumpikaan polje toista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nr. 20 ja 21 tarinat perustuvat pelkoon. Tai siis heidän lopputulemansa. Mun mielestä tärkeintä on kuunnella itseään. Sinä tiedät mitä voit tuntea ja paljonko. Minulle on tärkeää että tunteiden paloa on ja toisen tulee "nähdä" minut. Erosin ap kuvailemasta kolmen vuoden suhteesta 7kk sitten. Olen 33v. Jos nyt käy niin etten ikinä kohtaa sitä sura rakkauta, niin sitten se on niin ☺. Mielummin yksin kuin semiok- suhteessa.
Miksi? Ihan mielenkiinnosta kyselen, ei riidan haastamista. Itse ainakin saan "semi-ok" suhteesta paljonkin irti. Kunhan vain vain viihtyy toisen seurassa, elämäntavat kohtaavat eikä kumpikaan polje toista.
Jos sinulle on hyvä olla semiok-suhtessa nin eihän silloin olekaan mitään ongelmaa ☺. Tunteakseni syvää rakkautta tarvitsen myös vahvoja tunteita, ja siihen kuuluu myös voimakas seksuaalinen halu ainakin suhteen alussa. Toki se laimenee, mutta se alun palo SEKÄ rakkaus ovat niitä moottoreita jotka pitävät suhteen pystyssä kriisienkin aikana.
Huuma ei oo enää samanlaista kutkuttvavaa jännäseikkailua mitä se oli kun oli 20v+.
Mitä vanhemmaks tulee niin sitä tylsempää ja arkisempaa, turvallisempaa ja tasaisempaa elämä on.
Muutenkaa elämä ei oo sitä semmosta mitä lehdet,tv ja netti antaa ymmärtää. Esm ne ns onnellisen näköset fbprofiilit,instat,blogit on täyttä kusetusta,kulissit yllään. Pintakuva on jotain ihanan maagista , mut sisältö on samaa tylsää höttöä mitä kaikilla muillakin on.
Ootko koskaan asunu yksin? Se et on asunu muutaman vuoden yksin tuo itselle itseluottamusta ja näkee selkeemmin mitä haluaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nr. 20 ja 21 tarinat perustuvat pelkoon. Tai siis heidän lopputulemansa. Mun mielestä tärkeintä on kuunnella itseään. Sinä tiedät mitä voit tuntea ja paljonko. Minulle on tärkeää että tunteiden paloa on ja toisen tulee "nähdä" minut. Erosin ap kuvailemasta kolmen vuoden suhteesta 7kk sitten. Olen 33v. Jos nyt käy niin etten ikinä kohtaa sitä sura rakkauta, niin sitten se on niin ☺. Mielummin yksin kuin semiok- suhteessa.
Miksi? Ihan mielenkiinnosta kyselen, ei riidan haastamista. Itse ainakin saan "semi-ok" suhteesta paljonkin irti. Kunhan vain vain viihtyy toisen seurassa, elämäntavat kohtaavat eikä kumpikaan polje toista.
En ole ylläoleva, mutta minulle ei myöskään riitä "ihan kiva".
Minulle seksuaalinen vetovoima on tärkeää. Pitää olla magnetismia, vaikka se laantuukin ajan myötä. Sen lisäksi tietysti mainitsemasi seikat.
Minä erosin 42 v, ja löydin oman magnetismini 45 v.
Vierailija kirjoitti:
Jos miehet etsisivät aina suurta rakkautta niin parisuhteita ei olisi olemassa ollenkaan.. Jotenkin tuntuu että miehet on paljon realistisempia toiveissaan pariutumisen suhteen..
No huh huh, olihan taas yleistys. Olen mies ja etsinyt aina suurta rakkautta. Monia naisia olisin rinnalleni saanut, mut kun ei tullut sellaista tunnetta et wow!! Mihinkään puolivillaiseen en tyydy vaan olen mieluummin yksin. Tapasin taannoin naisen joka herätti tunteeni mut valitettavasti tunne oli yksipuolinen. Jatkan siis yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huuma ei oo enää samanlaista kutkuttvavaa jännäseikkailua mitä se oli kun oli 20v+.
"Mitä vanhemmaks tulee niin sitä tylsempää ja arkisempaa, turvallisempaa ja tasaisempaa elämä on."
Muutenkaa elämä ei oo sitä semmosta mitä lehdet,tv ja netti antaa ymmärtää. Esm ne ns onnellisen näköset fbprofiilit,instat,blogit on täyttä kusetusta,kulissit yllään. Pintakuva on jotain ihanan maagista , mut sisältö on samaa tylsää höttöä mitä kaikilla muillakin on.
Ootko koskaan asunu yksin? Se et on asunu muutaman vuoden yksin tuo itselle itseluottamusta ja näkee selkeemmin mitä haluaa.
"Mitä vanhemmaks tulee niin sitä tylsempää ja arkisempaa, turvallisempaa ja tasaisempaa elämä on."
Mitä mä just luin? Juu elämä on tasaisempaa mutta ainakaan itselläni ei todellakaan tylsempää! Olen 35v ja nautin täysillä, sisällä rauha eikä teini-iän epävarmuudet, olen löytänyt itseni seksuaalisesti, voin lähteä koska vain matkalle, suhteeninocat ihania ja yllätyksellisiä... kyllä tässä on kyse ennemminkin siitä millaiseksi kukinnoman elämänsä tekee. Jos se on tylsää niin kannattaa miettiä mitä asialle voisi tehdä.
No rakastatko sinä sitä miestäsi vai et? Siis voitko kuvitella elämääsi ilman häntä, tai miestäsi jonkun toisen kanssa? Jos ei hetkauttanut mihinkään suuntaan, niin silloin luultavasti et tunne mitään miestäsi kohtaan ja silloin on sille miehellekin parempi että nostat kytkintä. Kaksi vuotta on suhteellisen lyhyt aika, mutta ei kannata tuhlata yhtään enempää kummankaan aikaa. Jos taas vähän rinnassa kirpaisi, ja ongelmasi on että kaipaat "suurta tunnetta", "tunnemyrskyä", niin sanon suoraan että anna olla. Paitsi jos olet ihminen joka nauttii draamasta ja tuntee elävänsä vain, jos on joku tragedia menossa. Silloin varmaan ette ole oikeat kumppanit toisillenne.
Mutta onnellisuus ei ole sitä että on jossain huumassa koko ajan. Sellaista ei ole. Onnellisuus on sitä että toisen lähellä on hyvä olo. Että voi olla täysin oma itsensä ja sielu auki, eikä tarvitse pelätä että toinen käyttää sitä hyväksi tai sinua vastaan, vaan hyväksyy sinut sellaisenaan. Ja sama toisin päin. Siitä hyväksynnästä se onni kumpuaa. Sitten on niitä ihmisiä, jotka tarvii sen ensihuuman tunnemyrskyn tunteakseen elävänsä. He ovat hyvin harvoin onnellisia, ainakaan kovin pitkään. Koska se huuma ei koskaan kestä pitkään, ja sen tilalle täytyisi tulla tuo hyväksyntä ja onnellisuus. Mutta koska tällainen ihminen tarvii sen tunnekuohun, hän on siihen koukussa, hän ei osaa tulla onnelliseksi siitä että kumppani hyväksyy hänet, vaan lähtee etsimään sitä uutta tunnekuohua. Hän ei hyväksy /osaa hyväksyä kumppaniaan sellaisena kuin tämä on, vaan hänellä on mielessä sellainen haave- tai ihannekuva siitä kumppanistaan (haavekuvaan hän heijastaa omia toiveitaan siitä, minkälainen itse haluaisi olla) ja kun huuma alkaa haihtua, tämä haavekuva alkaa rakoilla. Sun pitää nyt miettiä, minkälainen ihminen sinä olet, haluatko tulla onnelliseksi vai elää draamasta? Ja jos haluat tulla onnelliseksi, niin tekeekö tämä suhde teidät onnellisiksi? Pystyttekö olemaan täysin "auki" toisillenne?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, voit tyytyä mieheesi tai lähteä etsimään suurta rakkautta. Itse en tyytynyt vaan lähdin, en halua ajatella vanhana etten tehnyt kaikkeani onneni eteen.
Tätä se prinsessaharhaisuus juuri on. Hyvin monesti uskotaan, että jokaiselle löytyy (edes voi löytyä) jollain ihmeellä ja kummalla Se Oikea. Sellainen joka on ainut sielunkumpani maailmassa. Kumma kun suomalaiselle se sielunkumppani ei ole kiinassa tai espanjassa, vielä kun suomimies on niin paska yleisesti!
Etsiä voi mitä vaan, mutta ottakaa huomioon riskit. Voitte menettää kumppaninne koska teidän vaatimuslista tai harhaisuusaste oli taas kerran vähän liian vaatelias.
"...minua ahdistaa mutta mieheni seurassa minua ei ahdista"
Mun mielestä toi kertoo kaiken oleellisen. Ei tarvitse jättää sikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos miehet etsisivät aina suurta rakkautta niin parisuhteita ei olisi olemassa ollenkaan.. Jotenkin tuntuu että miehet on paljon realistisempia toiveissaan pariutumisen suhteen..
No huh huh, olihan taas yleistys. Olen mies ja etsinyt aina suurta rakkautta. Monia naisia olisin rinnalleni saanut, mut kun ei tullut sellaista tunnetta et wow!! Mihinkään puolivillaiseen en tyydy vaan olen mieluummin yksin. Tapasin taannoin naisen joka herätti tunteeni mut valitettavasti tunne oli yksipuolinen. Jatkan siis yksin.
Sinulla on varmaan sitten ne 190cm ruumiinpituus ja mallinaama korkea status?
Vierailija kirjoitti:
Sulje silmäsi ja tee kaksi mielikuvaharjoitusta:
Ajattele, että elät tätä elämää miehen kanssa, vielä kymmenen vuoden päästäkin. Kuulostele kehoasi, miltä siinä tuntuu, ja missä kohdassa kehoa tunne on.
Sitten herätä itsesi ja ajattele, että eroat hänestä ja olet yksinäsi. Miltä sitten tuntuu? Kehossa siis.
Lue jatko vasta harjoituksen jälkeen...
Se, kummassa tunne oli rentoutuneempi, helpottuneempi, on oikea vastaus. Se missä vatsanpohja tai hartiat jähmettyivät ja tuli kireyttä tai olo "pysähtyi", on se, mitä ei pidä tehdä.
Tietenkin kehossa tuntuu hyvältä kun siellä toinen mies kairaa alakertaa, vaihtelu virkistää aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teiltä on tullut paljon hyviä kommentteja! Ennen tätä suhdetta olen aina asunut yksin, yksi vuoden seurustelupätkä löytyy nuoruudestani. Se suhde oli etäsuhde, en esitellyt tai kertonut hänestä vanhemmilleni tai kaikille ystävilleni mitään. Hänestä pidin, mutta ajatus nuorempana että olisimme nähneet hänen kanssaan enemmän mikäli välimatkaa ei olisi ollut, ahdisti. Kaikissa säädöissä ja orastavissa suhteissa itseeni on iskenyt ahdistus, kun olisi pitänyt edetä ja sitoutua. Yhden miehen jättäessä minut olin todella maassa pitkän aikaa, vaikka mitään hullaantumisen tunteita ei minulla alussa siinäkään ollut.
Näin keski-ikäisenä ajattelen, että jos et ole onnellinen, niin lähde. Kukaan ei pidä sinut siinä suhteessa, ei kaikkien ihmisten tarvitse sitoutua. Jos haluat lentää kukasta kukkaan, niin lennä (kunhan et lapsia tee).
Mutta älä lähde sen vuoksi, että löytäisit paremman. Älä lähde toisen miehen takia, vaan lähde, koska haluat lähteä. Lähde, koska et halua sitoutua.
Älä koskaan etsi onnea ja autuutta toisesta ihmisestä. Et voi vaatia sellaista keneltäkään ihmiseltä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minulla on hyvä mies, mutta jossain on varmasti parempi!"
😅
Vierailija kirjoitti:
Olette juuri siinä kohtaa, kun ensihuuma muuttuu arjeksi. Luultavasti teillä oli enemmän ensihuumaa kuin nyt muistat. Jokaisessa suhteessa tulee tuo vaihe, myös siinä, missä se ensihuuma on paljon selkeämpää. Eli vaikka löytäisit heti uuden miehen, niin kahden vuoden kuluttua olet jälleen tuossa samassa pisteessä.
Itse uskon, että sitä ensihuumaa kuitenkin tarvitaan ja se on tärkeä viimeistään sitten kun tulee isompia vaikeuksia. Silloin pitäisi voida palata muistoissaan aikaan, jolloin näki toisen ainutlaatuisena ihmisenä, johon oli hullaantunut.
Kukaan toinen ei voi päättää sinun puolestasi mitä nyt pitäisi tehdä.
Ap:han kirjoitti että ei ole ollut alkuhuumaa. Ymmärrän tämän, sillä mulla oli juuri tuo alkuhuuman puute kokemus exäni kanssa ja se ei ollut mitään väärin muistamista. Nykyisen kanssa alkuhuuma oli valtava ja sen muistan kyllä edelleenkin, pitkä liitto.
N29 kirjoitti:
Teiltä on tullut paljon hyviä kommentteja! Ennen tätä suhdetta olen aina asunut yksin, yksi vuoden seurustelupätkä löytyy nuoruudestani. Se suhde oli etäsuhde, en esitellyt tai kertonut hänestä vanhemmilleni tai kaikille ystävilleni mitään. Hänestä pidin, mutta ajatus nuorempana että olisimme nähneet hänen kanssaan enemmän mikäli välimatkaa ei olisi ollut, ahdisti. Kaikissa säädöissä ja orastavissa suhteissa itseeni on iskenyt ahdistus, kun olisi pitänyt edetä ja sitoutua. Yhden miehen jättäessä minut olin todella maassa pitkän aikaa, vaikka mitään hullaantumisen tunteita ei minulla alussa siinäkään ollut.
Kuulostaa vähän siltä että sun kannattaisi selvittää ensin oma "pääsi", ennen kuin ryhdyt suhteisiin. Jos jokaisen kumppanin ja mahdollisen kumppanin kanssa ahdistaa, kun pitäisi sitoutua, niin voi miettiä mikä yhteinen tekijä näillä ihmisillä on. Se yhteinen tekijä olet nimittäin sinä. Sitä on turha odottaa että joku "rakastaa sinut ehjäksi". Ei tule tapahtumaan. Jokaisen on se henkinen kasvu tehtävä ihan itse.
Eli ongelma ei olekaan mies tai teidän välinen parisuhde vaan sinun oma ahdistuksesi ja sitoutumiskammosi. Tosiaan hoida oma pääsi kuntoon niin miehellä ja teidän suhteella voisi olla mahdollisuus. Jokainen on oman onnensa seppä...
Alue: Aihe vapaa
Nr. 20 ja 21 tarinat perustuvat pelkoon. Tai siis heidän lopputulemansa. Mun mielestä tärkeintä on kuunnella itseään. Sinä tiedät mitä voit tuntea ja paljonko. Minulle on tärkeää että tunteiden paloa on ja toisen tulee "nähdä" minut. Erosin ap kuvailemasta kolmen vuoden suhteesta 7kk sitten. Olen 33v. Jos nyt käy niin etten ikinä kohtaa sitä sura rakkauta, niin sitten se on niin ☺. Mielummin yksin kuin semiok- suhteessa.