Onkohan mulla estynyt persoonallisuushäiriö? Millainen se oikeasti on?

Mulla on se. Lue netistä, jos et tiedä?

Minullakin on se. Mikset ap katso netistä?

Mullakin on. En tunne/tiedä ketään muuta, mutta mistä minä tiedän muiden diagnooseja.

Ilmeisesti omakohtaisia kokemuksia kaivattiin... Lue netistä.... Daaah!

up

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

Varmaan rankkaa elämää. Eikö voisi ajatella, mitä väliä muista. Miksi annan toisten mielipiteiden rasittaa.

Vierailija kirjoitti:

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

 

Miten tuo eroaa masennuksesta? Itsellä siis diagnosoitu keskivaikea masennus ja aika samanlaisia ajatuksia pyörii päässä.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan rankkaa elämää. Eikö voisi ajatella, mitä väliä muista. Miksi annan toisten mielipiteiden rasittaa.

Noin on ihmisellä, jolla ei ole estynyttä persoonallisuushäiriötä. Persoonallisuushäiriölle valetaan pohja jo lapsuudessa. Taustalla on rankkoja ja pitkäkestoisia asioita, jotka ovat muovanneet ihmisen käsityksen itsestään suhteessa muihin ihmisiin. Kun omanarvontunto on täydellisesti viety jo varhain, ei sitä ole helppo saavuttaa.

Masennuksen erottaa estyneestä varmaankin tuo sosiaalisten tilanteiden vihaaminen ja välttely. En ole masennusaikoinani jotka onneksi ovat jo historiaa koskaan kokenut noin. Toki tilanteet usein jännittivät mutta vain etukäteen. Itse tilanteissa yleensä viihdyin ja yleisesti ottaen tulen toimeen ihmisten kanssa. Oikeastaan nautin siitä että pystyn taivuttelemaan nuivasti suhteutuvan tai ujon ihmisen tykkäämään minusta tai ulos kuorestaan.

Paljonko on ikää? Voisiko liittyä kasvuun? Paljonkobkyseessä on vain todella huono itsetunto? Miksi dg on se olennaisin tieto? Voisi olla hyvä tapa lähteä miettimään mitä ovat ne suurimmat ongelmat ja hankaluudet ja voisiko niille yrittää tehdä jotain? Ja keneltä niihin voisi saada apua ja tukea? Löytyisikö netistä alan sivuilta testejä ongelmien kartotyamiseksi ja itsehoito neuvoja ja ohjeita. Useimpiin ongelmiin jotain löytyy. Sieltä voi aloittaa, sitten vaikka koulu- tai työterveyden kautta keskusteluapua.

Minun kohdallani estynyt persoonallisuus on sitä, että häpeän itseäni. En siis pelkästään häpeä jotain tekoani vaan koko olemustani ja persoonaani.

Pelkään vieraita ihmisiä, etenkin jos nämä ovat isokokoisia ja kovaäänisiä, tai haluavat minusta jotain. Minusta on epämiellyttävä olla paikoissa ja tehdä ihan tavallisiakin asioita, jos on mahdollista että joku kiinnittää asiaan huomiota. Väentungos on ok, sinne voi hukkua ja välttää yksilöidyn huomion. Tunnen usein olevani luvattomilla asioilla. Ehkä yllättäin minusta on mukava mennä ostoksille, koska silloin ainakin olen luvallisilla asioilla ja läsnäoloni toivottavaa. On vain vaikea poistua kaupasta ilman ostoksia, koska tunnen silloin menettäneeni oikeuteni siellä käymiseen. 

En tunne olevani oikeutettu samoihin asioihin kuin muut ihmiset. Minulla on suuria vaikeuksia esittää pyyntöjä edes sellaisissa asioissa, joihin ilman muuta suostuttaisiin. En missään nimessä halua jäädä edes kiitollisuudenvelkaan, koska pelkään että sitä käytetään hyväksi tavalla josta en selviydy. Jos olen saanut jotain, tunnen että ei ole enää lupa pyytää mitään muuta.

Ainakin tällaiset ongelmat tulee mieleen ilman että tarvitsee tarkemmin miettiä.

Tästä estyneestä persoonallisuudesta ei kauheena tunnu löytyvän kokemuksia kun googlettelee. Onkohan se kovinkaan yleinen sairaus sitten verrattuna muihin persoonallisuushäiriöihin?

Tiedän todella monia ihmisiä, joilla on persoonallisuushäiriö, mutta yhdelläkään ei ole tuota estynyttä.

Minulla on siis keskivaikea masennus diagnoosina. Mutta nämä ajatukset menevät minusta yksiin teidän kirjoittamienne oireiden kanssa. Onko mahdollista, että minulla on väärä diagnoosi tai minulla saattaa olla molemmat?

En välttämättä usko, että minusta ajatellaan pahaa, mutta en usko, jos minusta sanotaan jotakin hyvää. Uskon ihmisten valehtelevan/vittuilevan tai vähintäänkin suurentelevan luullen kehujen auttavan minua.

Tunne epäonnistuvani usein. En ole missään oikeasti todella hyvä. Osaan kyllä tehdä asioita, mutta niiden tekeminen teettää paljon vaivaa ja kaikki muut osaavat tehdä ne helpommin ja hienommin.

En kysele välitetäänkö minusta. Luultavasti vanhemmat välittävät. Mutta muutoin en usko, että kukaan erityisesti haluaa olla tekemisissä kanssani. Minusta huokuu outous. Ihmiset eivät voi mielestäni olla luonnollisia seurassani ja se häiritsee minua.

Haluan tehdä kaikkein heti oikein. Minua ahdistaa jos tarvitsen apua. Kuitenkin tunnen, etten osaa tehdä mitään oikein. Olen tyhmentynyt. Pienikin kritiikki jää mielen, en pääse siitä yli. Mietin pitkään, miten minun olisi pitänyt tehdä, käyttäytyä, sanoa toisin. En mielestäni ansaitse toisten apua. Minua hävettää ja suututtaakin jos joudun turvautumaan muihin. Tunnen itseni heikoksi, jos en pärjää ilman apua.

Pelkään itseni nolaamista. Uusiin tilanteisiin en uskalla mennä, ellen ole miettinyt etukäteen kaikki mahdolliset vaihtoehdot, joita siinä voi tapahtua, jotta osaan toimia oikein enkä mokaa ja kiinnitä itseeni huomiota.

Olen varma, että ilmeeni, eleeni, äänensävyni, sanani loukkaavat muita. Olen mieluummin hiljaa, koska pelkään, että sanon tai teen jotakin väärin.

Minua ahdistavat sosiaaliset tilanteet. Ihmismassoissa liikkuminen saattaa tuottaa paniikkioireilua. Kahden kesken juttelu vielä onnistuu, myös pienessä tutussa ryhmässä. Muuten välttelen mielellään sosiaalisia tilanteita,

Julkisissa tiloissa ollessa minulla pitää olla jokin tehtävä, että koen itseni oikeutetuksi olla siellä. Kirjastossa esim. minun on lainattava kirja, koska en voi vain käydä siellä. Kaupassa minun on aina ostettava jotakin tai muuten olen käyttänyt tilaa turhaan. En osaa "viipyä" julkisissa tiloissa tekemättä mitään.

Koen, että minun täytyy olla hyvin tarkka rahoistani. En saa käyttää sitä huvitteluun, vaan se pitää käyttää hyödylliseen, varsinkin jos käytän rahaa muiden nähden. Liikuntaan voin käyttää rahaa, koska se on samalla kuntouttavaa. Leffaan en voi käyttää rahaa, koska se on huvittelua. Terveelliseen ruokaan voin käyttää rahaa, koska ihminen tarvitsee sitä. Herkkuihin häpeän käyttää rahaa, koska osoitan siinä olevani heikko luonne. Jos sorrun ostamaan jotakin ylimääräistä, teen sen yleensä verkossa, koska häpeäisin käyttää rahaa turhaan, esim. uuteen vaatteeseen, ihmisten nähden. Voin kuitenkin ostaa vaatteita kirpparilta, koska käytettyyn vaatteeseen rahan käyttäminen ei hävetä samalla tavalla. Kahvittelu kahvilassa taas esim. hävettää. En koe ansaitsevani sitä, koska voisin juoda edullista kahvia kotona, jolloin en tuhlaile vähiä rahoja.

Koko päiväni menee pilalle, jos se ei ala täydellisesti heti aamusta. Minun täytyy olla nukkunut hyvin, pirteä, täytyy jaksaa nousta heti ylös, mentävä ulos. Liikunta pitää suorittaa aamulla tai muuten olen epäonnistunut ja sitä ei kannata enää tehdä.

Viittaako nämä piirteet estyneeseen persoonallisuushäiriöön?

Vierailija kirjoitti:

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

 

Kuvaus sopii minuun täysin. Lisäksi välttelen asioiden tekemistä etteivät muut pääse arvostelemaan. Kotona en yleensä siivoa miehen nähden, ja peitän tietokoneen ruudun jos olen kirjoittanut koulutehtävää ja mies yrittää tulla katsomaan. Varmasti aikoisi arvostella taitojani vaikka muuta väittää.

Mistä tiedän onko minulla estynyt persoonallisuushäiriö vai onko minulla vain sattumalta samat oireet kuin siinä?

Vierailija kirjoitti:

Tunnetteko tai tiedättekö ketään, jolla todettu sellainen?

Minulla se merkitsi psykoosia enteilevää tilaa. Eli yleensä tuo tila on ennen puhkeavaa psykoosia.

Vierailija kirjoitti:

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

 

Mulla on paljon samoja juttuja. Ovat kasvatuksen tulosta 😔

Lähes päivittäin sain kuulla että älä sinä tee muut osaa paremmin. Vertailukohteena olivat muut saman ikäiset lapset. Minut kasvatettiin ajattelemaan että ole jotenkin huonompi kuin muut ihmiset, vajaa, puutteellinen. Asiat joista pidin olivat tyhmiä ja huonoja. Äitini usein muistutti "älä vaan sano omaa mielipidettä, ole samaa mieltä muiden kanssa". Jos joku ilmaisi pitävänsä verimakkarasta enkä hoksannut sanoa että minäkin pidän siitä, sain rangaistuksen. Minua todellakin vaadittiin olemaan samaa mieltä kaikkien kanssa.

Omat ajatukset ja mielipiteet leimattiin kelvottomiksi. Tunteitakaan minulla ei saanut olla. Olin koko ajan kuin suurennuslasin alla ja sain kuulla milloin reaktioni ja tunteeni olivat väärät ja neuvottiin oikeat reaktiot ja tunteet.

Vieläkin kun tapaan vanhempiani he kommentoivat ilmeitäni ja eleitäni, jopa sitä miten kävelen tai istun.

Koko elämä on lapsuudesta selviämisen jälkeen ollut opettelua. On pitänyt opetella mistä itse tykkään, mitä itse ajattelen, millaisia tunteita minulla on, kuka minä olen.

Ei tämä helppoa ole, mutta elämä kuitenkin muuttuu pikkuhiljaa paremmaksi koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Ilmeisesti omakohtaisia kokemuksia kaivattiin... Lue netistä.... Daaah!

Ne on estyneitä, ei kai ne mitään omia kokemuksia kerro, luulisin.

up up