Onkohan mulla estynyt persoonallisuushäiriö? Millainen se oikeasti on?

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdallani estynyt persoonallisuus on sitä, että häpeän itseäni. En siis pelkästään häpeä jotain tekoani vaan koko olemustani ja persoonaani.

Pelkään vieraita ihmisiä, etenkin jos nämä ovat isokokoisia ja kovaäänisiä, tai haluavat minusta jotain. Minusta on epämiellyttävä olla paikoissa ja tehdä ihan tavallisiakin asioita, jos on mahdollista että joku kiinnittää asiaan huomiota. Väentungos on ok, sinne voi hukkua ja välttää yksilöidyn huomion. Tunnen usein olevani luvattomilla asioilla. Ehkä yllättäin minusta on mukava mennä ostoksille, koska silloin ainakin olen luvallisilla asioilla ja läsnäoloni toivottavaa. On vain vaikea poistua kaupasta ilman ostoksia, koska tunnen silloin menettäneeni oikeuteni siellä käymiseen. 

En tunne olevani oikeutettu samoihin asioihin kuin muut ihmiset. Minulla on suuria vaikeuksia esittää pyyntöjä edes sellaisissa asioissa, joihin ilman muuta suostuttaisiin. En missään nimessä halua jäädä edes kiitollisuudenvelkaan, koska pelkään että sitä käytetään hyväksi tavalla josta en selviydy. Jos olen saanut jotain, tunnen että ei ole enää lupa pyytää mitään muuta.

Ainakin tällaiset ongelmat tulee mieleen ilman että tarvitsee tarkemmin miettiä.

Koen paljon samoja asioita mitä tässä ja jonkun toisen aiemmin laittamassa vastauksessa on kerrottu. Oma vääränlaisuus ja itseinho ovat olleet olemassa tavalla tai toisella jo lapsuudesta asti, olen aina kelaillut ja pyöritellyt päässäni jotain ratkaisematonta yhtälöä itsestäni ja muista. Ympärilläni on ikään kuin muuri, jota en pysty ylittämään kuin ponnistellen, aina en sitäkään. Joskus koen, että muutkin ihmiset vaistoavat sen "muurin" ja joko ihmettelevät tai reagoivat siihen omalla tavallaan.

Minulle myös väkijoukot on ok. Voin itse asiassa kokea jossain rockfestivaaleilla jonkinlaista yhteenkuuluvuutta siellä väkijoukossa kun joku suosikkiorkesterini esiintyy. Esteettisten elämysten kautta muutenkin koen sellaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, joka minulta puuttuu toisiin ihmisiin tai on varsin heiveröinen. Yhteenkuuluvuuden tunteen puuttuminen ei sinänsä minua haittaa. Olen kuitenkin tuntenut itseni yksinäiseksi elämässä ja pahinta se on ollut parisuhteessa ja lapsuudenperheen jäsenien kanssa, kun en pysty kokemaan todeksi ilmeisestikään kuin murto-osan siitä yhteenkuuluvuudesta mitä lähisuhteessa yleensä koetaan.  Lisäksi koen todella herkästi tympääntymistä ihmisiin, ja se aiheuttaa minulle syyllisyyden tunteita koska haluaisin olla toisenlainen. Siten on helpompi vältellä ihmiskontakteja, silloin en joudu käymään läpi niitä ajatuskuvioita ja ahdistuksia mitkä käynnistyvät lähes automaattisesti jos vietän ihmisten kanssa aikaa. 

Minusta on mukavampi olla ihmisten parissa tilanteissa joissa kaikilla on jokin selkeä rooli. Vaikka tuo mainitsemasi kaupassa käynti. Tai töissä käyminen. Tosin olen vaihtanut työpaikkaa monta kertaa, koska mitä pidempään olen yhdessä paikassa, sen sosiaalisesti piinallisemmaksi ja tylsemmäksi se menee.

Olen myös valtavan aloitekyvytön, mutta olen pärjännyt tähän asti ikään kuin pakon edessä, koska en halua olla riippuvainen muista ihmisistä. Suurin osa elämästäni kumminkin menee jonkinlaiseen tyhjäkäyntiin itsekseni. Minulla ei ole diagnoosia, mutta arvelen että minulla on estynyt persoonallisuushäiriö.  

Vierailija kirjoitti:

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

 

Minulla tuo sama. 19 vuotta kärsimystä. Joka päivä haluan tappaa itseni. Ainoa lääke mikä auttaa on kannabis ja sitäkään en saa lääkäriltä reseptillä.

Kymmeniä lähes satoja mielialalääkkeitä on kokeiltu mutta mikään ei tehoa kuten kannabis tehoaisi. Sen lisäksi että minulla on ilman lääkitystä paska olo ja haluan tappaa itseni, olen rikollinen kun en saa laillisesti lääkekannabista lääkäriltä.

Ilman lääkettä tekee mieli tappaa itseni ja muistelen häpeällisiä tilanteita menneisyydestä ja tunnen olevani paska.

En kestä kritiikkiä, häpeän epäonnistumisia pitkään, en uskalla puolisonkaan kanssa lausua englanninkielisiä sanoja tai kertoa täysin rehellisiä mielipiteitäni, muutenkin sosiaaliset tilanteet ahdistavat ja aiheuttavat välttämiskäyttäytymistä, en ole oma-aloitteinen vaan menen lukkoon jos en tiedä mitä pitää tehdä (yksin uskallan kyllä yleensä toimia), ajattelen jatkuvasti miten huono olen muihin verrattuna, en kadehdi muita vaan olen hyväksynyt paikkani pohjalla, en pidä liiallisista kehuista kuten "se meni täydellisesti", "sinä onnistuit", itken joskus sitä, että puolisoni on joutunut tyytymään minuun ja haaveilee jatkuvasti kaikista muista naisista, ajattelen välillä mitä hyötyä minun on elää.

Ei minusta ole hyötyä yhteiskunnalle. En halua tehdä työtä jossa voi helposti tapahtua virheitä, ja muut ovat vieressä arvostelemassa.

Mitään diagnoosia minulla ei tähän liittyen ole, olen luonnostaan surkea.

Minä myös muistelen häpeällisiä tilanteita loputtomiin. Mukavia tilanteita on hankalampi muistaa. Ylipäätään minulla on aika vähän muistikuvia asioista, eli yleensä jos joku kysyy minulta jotain muistatko kun silloin, niin en muista mitään ... olen viestin 21 kirjoittaja. 

Vierailija kirjoitti:

Minä myös muistelen häpeällisiä tilanteita loputtomiin. Mukavia tilanteita on hankalampi muistaa. Ylipäätään minulla on aika vähän muistikuvia asioista, eli yleensä jos joku kysyy minulta jotain muistatko kun silloin, niin en muista mitään ... olen viestin 21 kirjoittaja. 

Mikä siinä onkin, että pahat muistikuvat palaavat jatkuvasti mieleen. Pari vuotta sitten en tajunnut nousta seisomaan kun minua tultiin kättelemään. Hirveän ahdistunut olo tulee kun muistan tuon. Tuntuu että pää räjähtää, pakko työntää ajatus takaisin piiloon.

Mulla on myös paljon näitä samanlaisia oireita mitä tänne on kirjotettukin jo.. Helpottavaa kuulla että meitä on muitakin... Vaikka eihän tällästä sairautta kenellekään toivo.

Lisää keskustelua :)

Onpa hämmentävä ketju. Tunnistan itseni kaikista kuvauksista. Eivät ne elämää vaikeuta, mutta tunnistan tunteet.

Pidän otseäni 100 prosenttisen terveenä yksilönä. Ongelmana on pelkästään padottu syyllisyys ja sen taakse kasvanut häpeä. Tiedän, että pääsen näistä tunteista yli, kun saan kohdattua kaiken syyllisyyteni. Sen jälkeen häpeäkin purkautuu.

Mutta ei, persoonallisuushäiriöinen en ole. Tai jos minä olen, niin on myös 99 prosenttia kansalaisista.

up

up

Up

Onko tuo estynyt persoonallisuushäiriö vain nimitys jolla omat oireensa voi sanoa nopeasti? 

up

Vierailija kirjoitti:

Onko tuo estynyt persoonallisuushäiriö vain nimitys jolla omat oireensa voi sanoa nopeasti? 

On se ihan virallisen tautiluokituksen mukainen juttu (F60.6). Psykologia ei tietenkään ole ekstakti tiede, eikä sen käyttämät luokittelut sovi yksi yhteen kaikkien ongelmien kanssa. Siksi niitä on parasta pitää luonnehdintoina ja terveilläkin ihmisillä on jonkin verran niiden kuvauksessa käytettyjä piirteitä. 

Diagnoosin saaneena olen miettinyt, että sen tietäminen voi olla minulle sekä hyödyksi että haitaksi. Hyödyllistä on, jos diagnoosin kautta ymmärrän itseäni paremmin, mutta on haitaksi jos jatkossa määrittelen tautiluokituksen kuvauksen mukaisesti. Kun on elämässään hukassa eikä tiedä oikein kuka tai mikä on, niin sitä saattaa tarttua diagnoosiinsa kuin hukkuva oljenkorteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuo estynyt persoonallisuushäiriö vain nimitys jolla omat oireensa voi sanoa nopeasti? 

On se ihan virallisen tautiluokituksen mukainen juttu (F60.6). Psykologia ei tietenkään ole ekstakti tiede, eikä sen käyttämät luokittelut sovi yksi yhteen kaikkien ongelmien kanssa. Siksi niitä on parasta pitää luonnehdintoina ja terveilläkin ihmisillä on jonkin verran niiden kuvauksessa käytettyjä piirteitä. 

Diagnoosin saaneena olen miettinyt, että sen tietäminen voi olla minulle sekä hyödyksi että haitaksi. Hyödyllistä on, jos diagnoosin kautta ymmärrän itseäni paremmin, mutta on haitaksi jos jatkossa määrittelen tautiluokituksen kuvauksen mukaisesti. Kun on elämässään hukassa eikä tiedä oikein kuka tai mikä on, niin sitä saattaa tarttua diagnoosiinsa kuin hukkuva oljenkorteen.

Omalla kohdallani voisin käyttää häiriön nimeä luonnehdintana. Olen samasistunut täysin tässä ketjussa mainittuihin asioihin, mutta voihan se johtua kohdallani vain huonosta itsetunnosta. Lisäksi minulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko niin sekin lisää itsekriittisyyttä.

Miten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuushäiriö eroavat toisistaan?

Vierailija kirjoitti:

Miten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuushäiriö eroavat toisistaan?

tähän haluaisin itsekin vastauksen. en tiedä, osataanko sitä oikein edes erottaa tarkasti toisistaan.. kysyin psykiatriltani joskus ja aika tyhjentävän vastauksen hän antoi.

Itselläni on diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Ajoittain kuulostaa kovastikin samalta kuin estynyt, ainakin tuo hylätyksi tulemisen pelko.

Harmi kun ei oikein näytä saavan tuulta siipiensä alle tämä keskustelu :/ Voi tässä puhua muistakin persoonallisuushäiriöistä ja vaikka mt-ongelmista yleensä.. 

Vierailija kirjoitti:

Miten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuushäiriö eroavat toisistaan?

Sosiaalisia tilanteita pelkäävä ei niin herkästi haudo itsemurhaa, tarvitse hyväksyntää ja jännitä tuttujen seurassa?