Onkohan mulla estynyt persoonallisuushäiriö? Millainen se oikeasti on?

Minun itsetunto on lytätty ensimmäisen kerran varmasti jo synnärillä ja olen kärsinyt ketjussa mainituista asioista koko elämäni.Nyt 40 vuotiaana olen alkanut luottamaan itseeni.Koskaan en ole edes aavistellut,että tälle oikeasti on joku diagnoosi ,mielenkiintoista.

Ei suoraan liity ketjun aiheeseen, mutta jostain häiriöstä tämä on viite:

Minä suutun pienistä asioista. Siitä jos mies vastaa negatiivisella äänensävyllä tai käyttäytyy mielestäni kylmästi. Ajattelen sen tarkoittavan sitä, että mies ei hyväksy minua eikä halua minun saavan tehdä mitään. Menen istumaan jonnekin. Odotan milloin mies tulee antamaan hyväksyntää. Sen jälkeen voin jatkaa normaalia elämää.

silloin aloitan väittelyn jos mies kritisoi minua tai luulen hänen niin tekevän. En tyydy vastaamaan  "Ok, tuo on sinun mielipiteesi" vaan rupean puolustamaan itseäni (tosin riita syntyy vaikka vastaisinkin vain tuon ok:n, kerran kokeilin). Haluan saada riidassa lopputuloksen, joka ei tunnu siltä että minut ollaan alistettu tottelemaan käskyjä. Haluan toisen olevan siinä täysillä mukana, auttamassa tavoitteen pääsemisessä. Eli ei riitä että mies sanoo "tee asia näin", hänen pitää aktiivisesti auttaa eikä jättää minua suoriutumaan yksin. Koen ettei asialla ole merkitystä jos joudun tekemään sen itsenäisesti, tunnen että henkinen yhteys on hävinnyt.

Mä olen pitkään miettinyt, onko mulla tuo estynyt persoonallisuushäiriö, koska tunnistan itseni niistä kuvauksista mitä olen lukenut netistä. Mulla on diagnosoitu sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö ja masennus, joten oireet saattavat johtua niistäkin, mutta olisi tosiaan kiva tietää, miten se persoonallisuushäiriö sitten eroaa näistä muista diagnooseista? Toisaalta en tiedä, onko luokitteluista ja lokeroinneista sinänsä mitään hyötyä, ja pelkään persoonallisuushäiriön leimaa, mutta silti kiinnostaisi. 

Olen hakeutumassa psykoterapiaan ja pitäisi löytää nyt terapeutti, mutta ironisesti se on aivan helvetin vaikeaa minulle juuri näiden diagnoosien takia. Jotenkin lohdullista, että täällä on muitakin, jotka kärsivät samantyyppisistä oireista.

Estynyttä persoonallisuushäiriötä on hyvin hankalaa erottaa sosiaalisten tilanteiden pelosta. Minulla diagnosoitiin aikaisemmin sos.tilanteiden pelko mutta nyt se onkin rajattu pois ja diagnosoitiin estynyt persoonallisuus. Ei tässä itekään enään tiedä, mikä mulla on.

En koskaan ole tyytyväinen itseeni ja suorituksiini. Kun olen siivonnut näen kaikki epäkohdat mitä en käynyt kunnolla läpi. Peiliin katsoessa päätän itsetunnostani. Jos peilikuva miellyttää tunnen olevani liiankin ylpeä siitä.

Tyytyväinen olo kostautuu aina jollain nololla tapahtumalla. Esim eilen kävely tuntui kevyeltä ja ajattelin "ehkä minä olenkin normaali", niin eiköhän heti tule tilanne jossa joudun väistämään oudosti kulkevaa ihmistä ja meinaan tyhmän näköisesti kaatua.

Useimmiten näen vain virheitä katsoessani peiliin. Katson itseäni pitkään ja haukun kaikki virheeni, masennun ja itken. Miksi en ole niinkuin kaikki muut. Vain minussa on virheitä. 

En ole kahtena päivänä katsonut peilikuvaani. Entä jos katson ja muistan taas kuinka ruma olinkaan. Tai entä jos näytänkin mielestäni hyvältä ja se kostautuu.

Kuinka oppia katsomaan peilikuvassa vain olennaisia asioita, vaatteita, kasvojen ja hiusten siisteyttä? Kuinka tajuta olla tarkkailematta turhia yksityiskohtia ja olla miettimättä olenko ruma vai hyvännäköinen?

up

Vierailija kirjoitti:

No esim. itse ajattelen aina, että kaikki ajattelee musta pahaa. En usko olevani missään hyvä. Olen parisuhteessa ja kyselen usein mieheltä, rakastaako se mua ja vaikka se sanoo rakastavansa, mun on välillä kauhean vaikea uskoa sitä, koska kukapa "tällästä paskaa luuseria voi rakastaa, mussa on jotain vikaa ja diipadaapa"

Jos mun tekemisiä arvostellaan, esim. teen jonkun asian vähänkään väärin ja siitä sanotaan, niin otan sen tosi kovasti itteeni ja ajattelen taas heti että oon huono, joka ei osaa mitään ja saatan jäädä miettimään toisten sanomisia pitkäksikin aikaa ja ne kaihertaa mieltä.

Pelkään kokoajan nolaavani itteni jollain tavalla. Joku tulee jutteleen mulle, niin ajattelen että no nyt sanoin kuitenkin jotain tyhmää, näytin kuitenki tyhmältä tai tein jotain kuitenki väärin, sanoin väärin, tuntuu et koko mun läsnäolo on jotenkin viallista.

Vihaan ja inhoan sosiaalisia tilanteita, ne ahdistaa suunnattomasti, enkä sen vuoksi liikukaan juuri missään. 

Elämä on yhtä vitunmoista tuskaa.

Ja joo, mulla siis on diagnosoitu tuo estynyt.

 

kuulosti enemmän huonolta itsetunnolta ja sosiaalisten tilanteiden pelolta mutta kaikkea hyvää sulle

Oon joskus myös miettinyt onko mulla tuo... mulla on lääkitys ahdistukseen ja pärjäilen ihan ok. Mutta jos ei olisi.. lapsesta asti ujo, kykenemätön puhumaan isossa porukassa tai vieraammille mitään, entinen mutisti?

Nolojen tilanteiden häpeä joka jatkuu pitkään..

Pelkään hylätyksi tulemista ja että muut ei hyväksy mua tällaisena ja puhuvat pahaa selän takana..

En siedä arvostelua yhtään..

Terapiassa käyty ja ehkä vähän apuakin ollut..

Toisaalta en pidä itseäni ihan paskana ihan kaikessa, jossain oon jopa hyvä.

Mutta sosiaalisesti huono..

Toisaalta kavereita on ja ystävystyn helposti mutta sitä varjostaa aina tuo hylkäämisen pelko ym..

Tai sitten oon vaan liian kriittinen itseäni kohtaan, vähempikin riittäisi..

Vierailija kirjoitti:

Miten sosiaalisten tilanteiden pelko ja estynyt persoonallisuushäiriö eroavat toisistaan?

Omalla kohdallani esim. niin, että aiemmin, kun sos. tilanteiden pelkoni oli pahempi, en uskaltanut soittaa varatakseni ajan lääkäriin tms. tai käydä kaupassa. Nyt en enää jännitä kyseisiä asioita yhtä paljon. Totuttelemalla tilanteisiin se on lievittynyt. Usein estyneisyyteen liittyy myös sos. fobia ja oireet voivat mennä päällekäin. Estyneisyydessä korostuu kokonaisvaltainen persoonaan liittyvä häpeä ja sen pelko, sos. fobiassa tiettyihin tilanteisiin liittyvä pelko ja fyysiset oireet.

Itselläni siis estynyt häiriö. Olen aina ollut ujo, mutta teini-iässä alkoi vetäytyminen ja välttämiskäyttäytyminen. En tiedä miksi. Olen aina kokenut olevani jotenkin viallinen, suureksi osin juuri ujouteni takia, ja se taas lisää epävarmuutta ja se lisää viallisuuden tunnetta jne. Koen, että olen ihan hyvä tyyppi, ja itsetuntoni on vuosien myötä parantunut paljonkin, mutta en vaan kykene uskomaan, että muut näkisivät samoin, ellen todista olevani heidän "arvoinen". Häpeän itseäni todella herkästi ja se tunne on ihan perseestä.

Ihmissuhteeni, joita on hyvin vähän, perustuvat muiden aloitteellisuuteen. Koska kuitenkin kaipaan muiden hyväksyntää, tartun helposti sellaisiin ihmisiin jotka avoimesti osoittavat hyväksyntää, arvostusta, ja ns. tulevat luokseni. Kaikki muut jäävät etäisiksi. Tämä on johtanut moniin epätyydyttäviin ja jopa ikäviin ihmissuhteisiin, sillä en voi itse valita kenen kanssa ystävystyn tai alan parisuhteeseen. (Olen tosin nyt oppinut, etten enää sokeasti ota ensimmäistä joka minut haluaa, vaikka se tarkoittaakin että jään tod näk yksin).

Alkoholi on ainut joka on auttanut ja olenkin juoppo. Mutta olen sen avulla ylläpitänyt jonkinnäköistä sosiaalista elämää.

En nyt jaksa enempää kirjoittaa mutta voin kertoa lisää myöhemmin

Tuli mieleen, että vaikuttaako tuo häiriö pukeutumiseen?

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että vaikuttaako tuo häiriö pukeutumiseen?

Mietin usein onko minulla oikeutta käyttää tietynlaisia vaatteita, kuten saappaita, siistiä paitaa joka ei ole löysä. Osittain näiden välttäminen johtuu huonosta itsetunnosta, en ole tarpeeksi itsevarma pukeutumaan muiden mielipiteistä välittämättä. Ajattelen myös että minä en vaan saa käyttää kaikenlaisia vaatteita, ja että kaikki ihmettelisivät miksi rikon sääntöä.  

T. Monia viestejä ketjuun kirjoittanut

Mitä te estyneet teette työksenne? Itse tunnistan itsessäni noita estyneitä piirteitä ja ihmettelen parhaillaan mitä työtä jaksaisin näillä ominaisuuksilla parhaiten tehdä.

up

Vierailija kirjoitti:

Mitä te estyneet teette työksenne? Itse tunnistan itsessäni noita estyneitä piirteitä ja ihmettelen parhaillaan mitä työtä jaksaisin näillä ominaisuuksilla parhaiten tehdä.

En ole vielä työelämässä. Opiskelu sopii minulle ihan hyvin. Vaikeimmat tilanteet (esitelmät, pari- ja ryhmätyöt) olen saanut vältettyä. Miehen kanssa olen tehnyt muutaman työhakemuksen kesäksi, osa-aikaista työtä kaupassa tai tehtaassa haen. Hyvällä tuurilla pääsisin työskentelemään tehtaaseen lyhennetyllä työajalla, jopa ilman haastattelua. Vähän nolottaa jos taas olen kesän tekemättä mitään niinkuin aiempina vuosina, ihmiset ajattelevat minusta kaikenlaista. Välillä mietin, että olisi parempi vain kuolla kun en pysty täyttämään yhteiskunnan odotuksia... Aion hakea vielä opiskelemaan ammattikouluun kahdeksi vuodeksi, opiskelu tapahtuisi pääosin etänä. Ehkä sen aikana tai jälkeen pääsisin helpommin haluamaani osa-aikaiseen työhön.

Vierailija kirjoitti:

Mitä te estyneet teette työksenne? Itse tunnistan itsessäni noita estyneitä piirteitä ja ihmettelen parhaillaan mitä työtä jaksaisin näillä ominaisuuksilla parhaiten tehdä.

Olen yliopistolla tutkijana. Silloin kuin päädyin alalle, oli vielä mahdollista tehdä töitä omassa rauhassa. Nyt ei riitä että tutkimus tuottaa tulosta, vaan pitää markkinoida itseään, luoda verkostoja, pitää yllä suhteita viiteryhmiin ja mediaan, olla mukaansatempaiseva opettaja ja kaikkea muuta sellaista joka on estyneelle yhtä tuskaa. Haluaisin pois, mutta muualla olisi varmaan vielä vaikeampaa.

En ole työelämässä enkä koskaan ollutkaan (lukuun ottamatta muutamaa hassua viikkoa kesätyöharjottelina joskus vuonna nakkiperuna).

Ikää jo 26v. Kuolis jo pois vaan.

 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on siis keskivaikea masennus diagnoosina. Mutta nämä ajatukset menevät minusta yksiin teidän kirjoittamienne oireiden kanssa. Onko mahdollista, että minulla on väärä diagnoosi tai minulla saattaa olla molemmat?

En välttämättä usko, että minusta ajatellaan pahaa, mutta en usko, jos minusta sanotaan jotakin hyvää. Uskon ihmisten valehtelevan/vittuilevan tai vähintäänkin suurentelevan luullen kehujen auttavan minua.

Tunne epäonnistuvani usein. En ole missään oikeasti todella hyvä. Osaan kyllä tehdä asioita, mutta niiden tekeminen teettää paljon vaivaa ja kaikki muut osaavat tehdä ne helpommin ja hienommin.

En kysele välitetäänkö minusta. Luultavasti vanhemmat välittävät. Mutta muutoin en usko, että kukaan erityisesti haluaa olla tekemisissä kanssani. Minusta huokuu outous. Ihmiset eivät voi mielestäni olla luonnollisia seurassani ja se häiritsee minua.

Haluan tehdä kaikkein heti oikein. Minua ahdistaa jos tarvitsen apua. Kuitenkin tunnen, etten osaa tehdä mitään oikein. Olen tyhmentynyt. Pienikin kritiikki jää mielen, en pääse siitä yli. Mietin pitkään, miten minun olisi pitänyt tehdä, käyttäytyä, sanoa toisin. En mielestäni ansaitse toisten apua. Minua hävettää ja suututtaakin jos joudun turvautumaan muihin. Tunnen itseni heikoksi, jos en pärjää ilman apua.

Pelkään itseni nolaamista. Uusiin tilanteisiin en uskalla mennä, ellen ole miettinyt etukäteen kaikki mahdolliset vaihtoehdot, joita siinä voi tapahtua, jotta osaan toimia oikein enkä mokaa ja kiinnitä itseeni huomiota.

Olen varma, että ilmeeni, eleeni, äänensävyni, sanani loukkaavat muita. Olen mieluummin hiljaa, koska pelkään, että sanon tai teen jotakin väärin.

Minua ahdistavat sosiaaliset tilanteet. Ihmismassoissa liikkuminen saattaa tuottaa paniikkioireilua. Kahden kesken juttelu vielä onnistuu, myös pienessä tutussa ryhmässä. Muuten välttelen mielellään sosiaalisia tilanteita,

Julkisissa tiloissa ollessa minulla pitää olla jokin tehtävä, että koen itseni oikeutetuksi olla siellä. Kirjastossa esim. minun on lainattava kirja, koska en voi vain käydä siellä. Kaupassa minun on aina ostettava jotakin tai muuten olen käyttänyt tilaa turhaan. En osaa "viipyä" julkisissa tiloissa tekemättä mitään.

Koen, että minun täytyy olla hyvin tarkka rahoistani. En saa käyttää sitä huvitteluun, vaan se pitää käyttää hyödylliseen, varsinkin jos käytän rahaa muiden nähden. Liikuntaan voin käyttää rahaa, koska se on samalla kuntouttavaa. Leffaan en voi käyttää rahaa, koska se on huvittelua. Terveelliseen ruokaan voin käyttää rahaa, koska ihminen tarvitsee sitä. Herkkuihin häpeän käyttää rahaa, koska osoitan siinä olevani heikko luonne. Jos sorrun ostamaan jotakin ylimääräistä, teen sen yleensä verkossa, koska häpeäisin käyttää rahaa turhaan, esim. uuteen vaatteeseen, ihmisten nähden. Voin kuitenkin ostaa vaatteita kirpparilta, koska käytettyyn vaatteeseen rahan käyttäminen ei hävetä samalla tavalla. Kahvittelu kahvilassa taas esim. hävettää. En koe ansaitsevani sitä, koska voisin juoda edullista kahvia kotona, jolloin en tuhlaile vähiä rahoja.

Koko päiväni menee pilalle, jos se ei ala täydellisesti heti aamusta. Minun täytyy olla nukkunut hyvin, pirteä, täytyy jaksaa nousta heti ylös, mentävä ulos. Liikunta pitää suorittaa aamulla tai muuten olen epäonnistunut ja sitä ei kannata enää tehdä.

Viittaako nämä piirteet estyneeseen persoonallisuushäiriöön?

Vaikuttaa siltä, myös pakko-oireiselta. Näitä käyttäytymispiirteitä on lähisuvussani, jossa on ollut myös epävakautta, autismikirjoa jne ynnä piirteitä vahvistavaa kovaa elämää. Olen kärsinyt näistä ( erityisesti sosiaalisista ahdistuksista) nuorempana itsekin, mutta ajan myötä parantunut. Toivon, että elämäsi helpottaa, turha tuska syö ihmistä. Vaikka tuntuukin, että sillä pitää maailman pystyssä, sillä kuluttaa omansa loppuun.

Ensimmäinen parantava seikka on toisiin luottaminen, toinen lupa rentoutua ilman tyhjyyden ja tyhmyyden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuli mieleen, että vaikuttaako tuo häiriö pukeutumiseen?

Mietin usein onko minulla oikeutta käyttää tietynlaisia vaatteita, kuten saappaita, siistiä paitaa joka ei ole löysä. Osittain näiden välttäminen johtuu huonosta itsetunnosta, en ole tarpeeksi itsevarma pukeutumaan muiden mielipiteistä välittämättä. Ajattelen myös että minä en vaan saa käyttää kaikenlaisia vaatteita, ja että kaikki ihmettelisivät miksi rikon sääntöä.  

T. Monia viestejä ketjuun kirjoittanut

Eivät muut ihmiset tiedä säännöstä(si) ja katsovat sinua varmaankin tasa-arvoisen neutraalisti. Niin minä ainakin teen ihmisten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

En ole työelämässä enkä koskaan ollutkaan (lukuun ottamatta muutamaa hassua viikkoa kesätyöharjottelina joskus vuonna nakkiperuna).

Ikää jo 26v. Kuolis jo pois vaan.

 

Kamalaa, sähän olet vanhemman lapseni ikäinen. Mitä sulle on tehty?

Kohtalaisen koettelevan lapsuuden/nuoruuden eläneenä tein kaikkeni, etten olisi siirtänyt vintage-paskaa eteenpäin.

Minäkään en ole työelämässä, olen ollut jo vuosia työttömänä ammatin saamisen jälkeen. siihen tosin liittyy muutakin kuin tämä paska mutta eniten tämä vaikeuttaa asiaa. Olen ihan jumissa, haluaisin opiskella uuden ammatin mut kun en perhana tiedä edes mitä haluaisin tehdä, eikä sitä itseluottamusta ole uskoa että pärjäis tai olis riittävän hyvä missään, vaikka toisaalta tiedän olevani. Olen 27-v. ja viestin 49 kirjoittaja.