Onkohan mulla estynyt persoonallisuushäiriö? Millainen se oikeasti on?

up

Kyllähän kuoleminen olisi paras ratkaisu tässä tilanteessa. Ahdistaa kun tietää, että ihmisiin täytyy pitää yhteyttä, kohdella oikealla tavalla etteivät suutu ja merkkipäivinä pitäisi muka esittää iloista. Onneksi asun kaukana suvustani niin tilanteita on vähemmän, vanhempia muistan syntymäpäivinä tekstiviestillä, senkin kirjoittaminen raivostuttaa. Poikaystävän kanssa ollaan päätetty ettei toistemme syntymäpäiviä muisteta. Korkeintaan herkkuja syödään, mutta ei onnitella ja anneta lahjoja.

 Tulevaisuus pelottaa. Kaikki mahdolliset iloiset ja surulliset perhetapahtumat. En osaa toimia niissä oikein. Kauheaa jos joku saisi lapsen ja minun pitäisi osata tietää, pitääkö sinne mennä käymään. Ajatuskin ällöttää. Mieluummin kuolisin. Ja hautajaiset... En halua enää ikinä mennä sinne ihmisjoukkoon ahdistumaan. Haluan surea kotonani enkä vahingssa itkeä julkisella paikalla. Se on oikeasti minulle todella nolo asia, ihan sama vaikka joku muukin itksi. Itse en halua.

Ykköstoiveeni on kuoleminen mahdollisimman pian. Tulisipa joku sairaus tai onnettomuus, joka tappaisi kivuttomasti. Varasuunnitelma on se että pysyn vain hiljaa ja eristyksissä kun tulee jokin perhetapahtuma. Saavat pitää minua tunteettomana, vaikka sekin ahdistaa että ihmiset ajattelisivat niin. Muita keinoja ei kuitenkaan ole.

Päivittäin pelkään että joku saa lapsen, kuolee, joutuu onnettomuuteen jne. Se on selvää etten itse aioi lapsia hankkia. Silloin olisi lisää ihmisiä joiden tunteita pitäisi miellyttää jatkuvasti ja sukukin haluaisi enemmän olla tekemisissä. Ei kiitos.

N20

Tää on niin kurjaa. Mulla on estyneen lisäksi muitakin diagnooseja ja haluaisin vaan jo oikeasti päästä eläkkeelle. Kuntoutustuella elellään vuosi kerrallaan, pitää käydä kaiken maailman työselvitys-kuntoutus arvioinnissa, mitä helvettejä nyt ovatkaan oikealta nimeltään ja olo on kuin koe eläimellä. 

Aina saa edellisen tuen loppumisen tienoilla stressata siitä, suostuuko lääkäri kirjoittamaan lisää kuntoutukselle lausuntoa ja hyväksyykö Kela sitten enään jatkoa. Toistaiseksi hyväksytty ja hyvä niin.

Terapiassa käyty vuosia ja vielä jatkuu. Lääkkeitä popsittu monen sorttista, eikä mitään hyötyä. Olen niin ahdistunut, stressaantunut, masentunut, syrjäytynyt, etten jaksa enään enkä halua jaksaa.

En ymmärrä, miksi eläkkeelle pääsy on niin vaikeaa. Turhaa rahojen haaskausta niin itseltäni, kuin yhteiskunnalta tuollainen terapiassa käynti, kun en parane niin en parane. Ikää pian 30vuotta.

Ei ole päivää ettenkö itkisi. Alkoholi maistuu ja suklaata mässään joka päivä. Ainoat elämäni ilot.

up

up

up

Ovatko estyneen persoonallisuushäiriön oireet pysyviä? Voinko siedätyshoidolla muuttua vähemmän kriittiseksi itseäni kohtaan ja unohtaa menneisyyden nolot tapahtumat?

Vierailija kirjoitti:

Ovatko estyneen persoonallisuushäiriön oireet pysyviä? Voinko siedätyshoidolla muuttua vähemmän kriittiseksi itseäni kohtaan ja unohtaa menneisyyden nolot tapahtumat?

Persoonallisuushäiriöt ovat osa persoonallisuutta. Sitä on vaikea muuttaa, mutta monet ainakin sanovat että ovat hyötyneet psykoterapiasta. Kyllähän sitä itsekin voi itseään hoitaa, kunhan ensin tosiaan tunnistaa omat ongelmansa. Jos ajattelee, ettei mulla ole mitään ongelmia niin eipä sitä voi parantuakaan.

Tiedän itsestäni, että otan kaiken kritiikin todella henk.kohtaisesti ja saatan jopa alkaa itkemään. Ajattelen aina olevani heti huono, joka ei osaa mitään, eikä ansaitse elää. Tiedostan tämän kohdan itsessäni ja tuommosissa tilanteissa oon pyrkiny ajattelemaan muulla tavalla. Esim. jos joku kertoisi vaikka töissä että tein jonkun asian väärin, niin pyrin ajattelemaan itse syytösten sijaan jotenkin, että "seuraavalla kerralla osaan tehdä oikein, älä lannistu, monet muutkin tekevät virheitä" tms. 

Välillä se onnistuu ja välillä ei. Tää on pitkä prosessi, josta ei välttämättä koskaan edes parane. Oon eläny koko lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni kodissa, jossa mua syyteltiin, osaamistani vähäteltiin. Se on todella rankkaa ja tässä sitä nyt pitäs koittaa omia käyttäytymis mallejaan ja ajatuksiaan muuttaa :(

up

Minä olen sairaanhoitaja ja ihan hyvä työssäni, potilaat tykkää minusta. Mutta ongelmat tulee sitten enemmän työkavereiden kanssa kun ne ei aina ymmärrä että joku voi olla tällainen hiljaisempi.. opiskelen nyt lisää ja toivon pääseväni johonkin itsenäisempään työhön..pitäiskö alkaa myös tutkijaksi..ei olis ehkä pakko joka päivä olla niin sosiaalinen..

up

up