Onko teidän muidenkin masentuneet läheiset tällaisia? Alkaa jo itseäkin masentaa, tosi raskasta!!!

Minä olen masentuntut enkä jaksa puhua mitään. Eivät tosimasentuneet muita vaivaa ongelmillaan vaan pysyvät hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentuntut enkä jaksa puhua mitään. Eivät tosimasentuneet muita vaivaa ongelmillaan vaan pysyvät hiljaa.

Riippunee ihmisestä ja siitä missä vaiheessa masennuksen hoito on.

En tiedä onko tuo käytös masennusta. Olen pohtinut samaa, valitusta tulee muista ihmisistä ja jotka eivät "hyppää suohon" voivottelemaan ja lohduttamaan häntä. Sitten suuttuu jos ei mene mukaan ja ala kantamaan hänen murheita ja taakkaa. Tsemppiä läheisen kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentuntut enkä jaksa puhua mitään. Eivät tosimasentuneet muita vaivaa ongelmillaan vaan pysyvät hiljaa.

Riippunee ihmisestä ja siitä missä vaiheessa masennuksen hoito on.

Juuri näin. Itse olin varmasti ap:n kuvailema vielä jokin aika sitten. Tukea ei tosiaan saa, joten huomaan vetäytyväni yhä enemmän kuoreeni ja pois sosiaalisista tilanteista. En siis kykene näyttelemään iloista optimistia, niinkuin pitäisi jotta tulisi hyväksytyksi.

Toipuminen on aina omalla vastuulla, mutta tässä hyvä esimerkki siitä miten läheiset voivat olla tukena - tai sitten eivät.

Itse kuulun näihin, jotka eivät jaksa puhua mitään. Jos pakotetaan, piikittelen.

Siksi pysyn omissa oloissani, sillä tiedän, että kaikki eivät kestä mykkyyttä, enkä halua vaivata ketään. Onneksi sentään miesystäväni kestää (ei tosin asuta samassa kämpässä).

Ei ole tuollaista. Lähinnä eristäytyy kun ei jaksa olla ihmisten seurassa. Etenkin silloin kun on todella univelkainen eikä jaksa reagoida mihinkään. Jos on tosi väsynyt, niin katsoo vain lasittuneena eikä jaksa puhua oikeastaan yhtään mitään. Joskus hän saattaa äyskäistä, jos joku ei tällöin tajua ns. jättää rauhaan vaan yrittää sosialisoida ja virittää keskustelua väkisin. Ei selvästi pysty keskittymään toisen ihmisen puheeseen silloin yhtään. Muuten yrittää kyllä tsempata hirveästi kun näkee ihmisiä, ettei huolestuttaisi, vaikka on selvästi väsyneen, laihtuneen ja itkuisen oloinen.

Sinun ei tarvitse vain jaksaa huonossa ihmissuhteessa. Masentuneet ovat vastuussa käytöksestään siinä missä kaikki muutkin.

Itse olen jo toipunut masennuksestani, mutta koska minulle oli tehty selväksi, ettei kukaan jaksa ikuista marinaani, yritin parhaani mukaan keksiä positiivisia asioita. Vaikka se tuntuikin kummalliselta keksiä jutun aihetta auringonpaisteesta, kun omia silmiä lähinnä särki kirkas valo, ihastella toisten reenauksia kun itse hädin tuskin pääsi sängystä ylös jne.

Vasta nyt terveenä ymmärrän, että iso osa minunkin masennustani oli lähipiiri jolla ei ole ikinä mitään hyvää elämässä. Ja niistä vähistäkin hyvistä asioita kyllä löytyy joku ongelma, kun oikein penkoo.

Minä en jaksanut masennusjaksoina mitään. Ystävät ja läheiset muistivat kyllä muistuttaa, miten olen hankala, kun en puhu mitään, tee mitään ja en ole kiinnostunut toisten mielenkiintoisesta elämästä - senhän olisi pitänyt piristää!

Monta kertaa mietin yöt valveilla, miten tappaisin itseni, ja päivällä minun olisi pitänyt osoittaa olevani innostunut ja tykätä kavereiden koko ajan someen tykittämästä matskusta, jota en jaksanut edes lukea. Saati sitten että olisin reagoinut "julkkis kuoli - järkytys!, tuli hei tosi paha olo kun kuulin julkun poismenosta, nielaus, kyynel, nyt candle in the wind soimaan" tai "kauheat hiukset apuaaaaa! - melkein itku tuli!, miten mä voin mennä ulooossss!!!!!!!" -tyyppisiin juttuihin.

Kukaan ei kestänyt kuunnella ongelmiani vaan tekivät minusta rasittavan marisijan joka pilaa fiilikset.

Huruosasto sanoi, ettei kannata syödä lääkkeitä, niistä ei ole apua tai ovat huijausta, pelkkää bisnestä, he kyllä tietää, netissä kuulemma sanottiin niin.

Osastolla ei käynyt kukaan katsomassa, ei edes perhe. Eipä tullut riitaakaan, miten masennan kaikki muutkin.

Vierailija kirjoitti:

Negatiivisuus ja valitus on ihan perus. Aina kaikessa nähdään huonot puolet ja on niiiiin raskasta.

Itsekkyys. Ystävän pitää jaksaa kuunnella masentuneen asioita, mutta masentuneella ei riitä jaksaminen eikä kiinnostus ystävän asioihin.

Jos otan etäisyyttä, en esim. joku ilta jaksa vastata ystävän puheluun (jotka sisältävät itsekeskeistä valitusta) tai en ole yhteyksissä viikkoon - pariin, niin ystävä kokee, että olen hylännyt hänet.

Varmuuden vuoksi "piikit pystyssä" oleminen, hyökkäysreaktiot. Kuvittelee muiden ajattelevan hänestä pahaa, joten varuiksi puolustautuu ilkeilemällä, myös minulle.

Löytää muiden sanomisista todella usein jotain ilkeää ja häntä loukkaavaa. Silloinkin kun kukaan muu ei niissä mitään sellaista huomaa ja kun tarkoitus on ollut hyvä.

Hän itse vaatii muilta täydellistä ystävällistä, mukautuvaa, empaattista kuuntelua ja läsnäolo. Itse hän on kiukkuinen, hapan, pahantuulinen, ilkeä... Samaa ei missään nimessä salli muilta.

Sitten itkee ja valittaa miten ex-ystävät eivät halua olla hänen kanssaan tekemisissä, kaikki hylkää.

Raskasta, oikeasti.

Jos kaverisi jalka on kipsissä, valitatko että " aina sitä saa odottaa" tai " ei se ostoksiaankaan saa itse kannettua"?

Jos et, kannattaisi tutustua mm. masennuksen diagnostiikkaan, oireisiin, aivokemiallisiin vaikutuksiin jne.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentuntut enkä jaksa puhua mitään. Eivät tosimasentuneet muita vaivaa ongelmillaan vaan pysyvät hiljaa.

Juuri näin.

Mun poikaystävä on masentunut ja on kyllä hullun raskasta, mutta ei ap:n luettelemista syistä, vaan siksi että näen kuinka elämäni rakkaimmalla ihmisellä on jatkuva paha olo enkä voi häntä parantaa.

Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja voin yhtyä kommentoijaan numero 2. En todellakaan koskaan vierittänyt asioitani kenenkään harteille. Mitä pahempi masennus oli, sitä enemmän pysyin omissa oloissani. Kaveruussuhteet perustuivat yleensä siihen, että kannattelin muita. Vaikka olin itse ihan loppu. Nyt vuosien terapian jälkeen oloni on suht hyvä ja olen vetänyt tiukan linjan sen suhteen, etten enää toimi kenenkään terapeuttina tai kävelykeppinä. Minä ensin. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa. Jos sairastaa syöpää, niin hakeutuu hoitoon. Jos sairastaa masennusta, hakeutuu hoitoon. Ohjaan masentuneet ystäväni mielelläni terapeutin/lääkärin pakeille, mutta koen, että helposti ystävyyssuhde luiskahtaa siihen, että muhun tukeudutaan joka asiassa, jos lähen siihen, että kuuntelen AINA ja väsymättä. 

Masentuneet, tai sellaisiksi itsensä marttyyrinomaisesti luokittelevat ihmiset, jotka kaatavat paskansa muiden harteille, eivätkä osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta, ovat itsekkyyden perikuvia. Kellään ei ole oikeutta pilata toisen päivää omalla mielikuvituksen värittämällä draamallaan. Samaistun aloittajan tekstiin 100%. Minulla on samanlainen ystävä ja tein pari päivää sitten päätöksen, että en enää anna hänen käyttää minua ja voimavarojani. 

Vierailija kirjoitti:

Minä olen masentuntut enkä jaksa puhua mitään. Eivät tosimasentuneet muita vaivaa ongelmillaan vaan pysyvät hiljaa.

Todella syvästi masentunut ei jaksa ottaa mihinkään kantaa eikä otakaan. Olet oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja voin yhtyä kommentoijaan numero 2. En todellakaan koskaan vierittänyt asioitani kenenkään harteille. Mitä pahempi masennus oli, sitä enemmän pysyin omissa oloissani. Kaveruussuhteet perustuivat yleensä siihen, että kannattelin muita. Vaikka olin itse ihan loppu. Nyt vuosien terapian jälkeen oloni on suht hyvä ja olen vetänyt tiukan linjan sen suhteen, etten enää toimi kenenkään terapeuttina tai kävelykeppinä. Minä ensin. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa. Jos sairastaa syöpää, niin hakeutuu hoitoon. Jos sairastaa masennusta, hakeutuu hoitoon. Ohjaan masentuneet ystäväni mielelläni terapeutin/lääkärin pakeille, mutta koen, että helposti ystävyyssuhde luiskahtaa siihen, että muhun tukeudutaan joka asiassa, jos lähen siihen, että kuuntelen AINA ja väsymättä. 

Masentuneet, tai sellaisiksi itsensä marttyyrinomaisesti luokittelevat ihmiset, jotka kaatavat paskansa muiden harteille, eivätkä osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta, ovat itsekkyyden perikuvia. Kellään ei ole oikeutta pilata toisen päivää omalla mielikuvituksen värittämällä draamallaan. Samaistun aloittajan tekstiin 100%. Minulla on samanlainen ystävä ja tein pari päivää sitten päätöksen, että en enää anna hänen käyttää minua ja voimavarojani. 

Siinä vasta sisäinen sankari. Etpä ole oppinut elämästä mitään. T. Masentuneen äiti

Jotkut käyttäytyvät ap:n kuvailemalla tavalla jatkuvasti, eivät pelkästään ollessaan masentuneita, toki hekin voivat masentua. Kääntäen taas kaikki ihmiset eivät ole masentuneinakaan likimainkaan tuollaisia. Syistä riippumatta hyökkäävä, itsekäs ja suvaitsematon käytös imee mehut lähellä olevista ihmisistä, siinä joutuu omasta päästä pitämään huolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja voin yhtyä kommentoijaan numero 2. En todellakaan koskaan vierittänyt asioitani kenenkään harteille. Mitä pahempi masennus oli, sitä enemmän pysyin omissa oloissani. Kaveruussuhteet perustuivat yleensä siihen, että kannattelin muita. Vaikka olin itse ihan loppu. Nyt vuosien terapian jälkeen oloni on suht hyvä ja olen vetänyt tiukan linjan sen suhteen, etten enää toimi kenenkään terapeuttina tai kävelykeppinä. Minä ensin. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa. Jos sairastaa syöpää, niin hakeutuu hoitoon. Jos sairastaa masennusta, hakeutuu hoitoon. Ohjaan masentuneet ystäväni mielelläni terapeutin/lääkärin pakeille, mutta koen, että helposti ystävyyssuhde luiskahtaa siihen, että muhun tukeudutaan joka asiassa, jos lähen siihen, että kuuntelen AINA ja väsymättä. 

Masentuneet, tai sellaisiksi itsensä marttyyrinomaisesti luokittelevat ihmiset, jotka kaatavat paskansa muiden harteille, eivätkä osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta, ovat itsekkyyden perikuvia. Kellään ei ole oikeutta pilata toisen päivää omalla mielikuvituksen värittämällä draamallaan. Samaistun aloittajan tekstiin 100%. Minulla on samanlainen ystävä ja tein pari päivää sitten päätöksen, että en enää anna hänen käyttää minua ja voimavarojani. 

Siinä vasta sisäinen sankari. Etpä ole oppinut elämästä mitään. T. Masentuneen äiti

No mitä mun olis sun mielestä pitänyt oppia? Olen koko elämäni kannatellut omia vanhempiani ja sisaruksiani. Sen jälkeen auttanut lukemattomia ystäviä ja tuiki tuntemattomia ongelmiensa kanssa, samalla unohtaen sen, että pitäis myös jättää jotain voimavaroja omaan käyttöön. Tai että vois jopa joskus olla niin, että joku auttais ja kuuntelis mua. Olen terapian myötä oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Sekö on sinun mielestäsi väärin? 

Minä en saa olla omissa oloissani ja keskittyä omaan hyvinvointiini, mutta muut saavat kyllä halujensa mukaan imeä musta kaiken energian antamatta yhtään mitään takaisin, ikinä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja voin yhtyä kommentoijaan numero 2. En todellakaan koskaan vierittänyt asioitani kenenkään harteille. Mitä pahempi masennus oli, sitä enemmän pysyin omissa oloissani. Kaveruussuhteet perustuivat yleensä siihen, että kannattelin muita. Vaikka olin itse ihan loppu. Nyt vuosien terapian jälkeen oloni on suht hyvä ja olen vetänyt tiukan linjan sen suhteen, etten enää toimi kenenkään terapeuttina tai kävelykeppinä. Minä ensin. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa. Jos sairastaa syöpää, niin hakeutuu hoitoon. Jos sairastaa masennusta, hakeutuu hoitoon. Ohjaan masentuneet ystäväni mielelläni terapeutin/lääkärin pakeille, mutta koen, että helposti ystävyyssuhde luiskahtaa siihen, että muhun tukeudutaan joka asiassa, jos lähen siihen, että kuuntelen AINA ja väsymättä. 

Masentuneet, tai sellaisiksi itsensä marttyyrinomaisesti luokittelevat ihmiset, jotka kaatavat paskansa muiden harteille, eivätkä osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta, ovat itsekkyyden perikuvia. Kellään ei ole oikeutta pilata toisen päivää omalla mielikuvituksen värittämällä draamallaan. Samaistun aloittajan tekstiin 100%. Minulla on samanlainen ystävä ja tein pari päivää sitten päätöksen, että en enää anna hänen käyttää minua ja voimavarojani. 

Siinä vasta sisäinen sankari. Etpä ole oppinut elämästä mitään. T. Masentuneen äiti

No mitä mun olis sun mielestä pitänyt oppia? Olen koko elämäni kannatellut omia vanhempiani ja sisaruksiani. Sen jälkeen auttanut lukemattomia ystäviä ja tuiki tuntemattomia ongelmiensa kanssa, samalla unohtaen sen, että pitäis myös jättää jotain voimavaroja omaan käyttöön. Tai että vois jopa joskus olla niin, että joku auttais ja kuuntelis mua. Olen terapian myötä oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Sekö on sinun mielestäsi väärin? 

Minä en saa olla omissa oloissani ja keskittyä omaan hyvinvointiini, mutta muut saavat kyllä halujensa mukaan imeä musta kaiken energian antamatta yhtään mitään takaisin, ikinä?

Mustavalkoinen maailma, kaikki tai ei mitään, minä vastaan muut. Kuulostaa kypsältä hei.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut käyttäytyvät ap:n kuvailemalla tavalla jatkuvasti, eivät pelkästään ollessaan masentuneita, toki hekin voivat masentua. Kääntäen taas kaikki ihmiset eivät ole masentuneinakaan likimainkaan tuollaisia. Syistä riippumatta hyökkäävä, itsekäs ja suvaitsematon käytös imee mehut lähellä olevista ihmisistä, siinä joutuu omasta päästä pitämään huolta.

Toi pitää kyllä paikkansa. Itsekeskeisyys ei ole niinkään masentuneen ihmisen piirre, vaan yleisesti piirre ihmisessä, joka korostuu erityisen negatiivisella tavalla ihmisessä, joka on masentunut. En ole itse koskaan kuormittanut muita ongelmillani. Ellei terapeuttia lasketa.

T: viesti 12&16

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen itse sairastanut vakavaa masennusta ja voin yhtyä kommentoijaan numero 2. En todellakaan koskaan vierittänyt asioitani kenenkään harteille. Mitä pahempi masennus oli, sitä enemmän pysyin omissa oloissani. Kaveruussuhteet perustuivat yleensä siihen, että kannattelin muita. Vaikka olin itse ihan loppu. Nyt vuosien terapian jälkeen oloni on suht hyvä ja olen vetänyt tiukan linjan sen suhteen, etten enää toimi kenenkään terapeuttina tai kävelykeppinä. Minä ensin. Jokaisella ihmisellä on omat murheensa. Jos sairastaa syöpää, niin hakeutuu hoitoon. Jos sairastaa masennusta, hakeutuu hoitoon. Ohjaan masentuneet ystäväni mielelläni terapeutin/lääkärin pakeille, mutta koen, että helposti ystävyyssuhde luiskahtaa siihen, että muhun tukeudutaan joka asiassa, jos lähen siihen, että kuuntelen AINA ja väsymättä. 

Masentuneet, tai sellaisiksi itsensä marttyyrinomaisesti luokittelevat ihmiset, jotka kaatavat paskansa muiden harteille, eivätkä osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta, ovat itsekkyyden perikuvia. Kellään ei ole oikeutta pilata toisen päivää omalla mielikuvituksen värittämällä draamallaan. Samaistun aloittajan tekstiin 100%. Minulla on samanlainen ystävä ja tein pari päivää sitten päätöksen, että en enää anna hänen käyttää minua ja voimavarojani. 

Siinä vasta sisäinen sankari. Etpä ole oppinut elämästä mitään. T. Masentuneen äiti

No mitä mun olis sun mielestä pitänyt oppia? Olen koko elämäni kannatellut omia vanhempiani ja sisaruksiani. Sen jälkeen auttanut lukemattomia ystäviä ja tuiki tuntemattomia ongelmiensa kanssa, samalla unohtaen sen, että pitäis myös jättää jotain voimavaroja omaan käyttöön. Tai että vois jopa joskus olla niin, että joku auttais ja kuuntelis mua. Olen terapian myötä oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Sekö on sinun mielestäsi väärin? 

Minä en saa olla omissa oloissani ja keskittyä omaan hyvinvointiini, mutta muut saavat kyllä halujensa mukaan imeä musta kaiken energian antamatta yhtään mitään takaisin, ikinä?

Mustavalkoinen maailma, kaikki tai ei mitään, minä vastaan muut. Kuulostaa kypsältä hei.

En koskaan sanonut, että kaikki tai ei mitään. Kyllä mä yhä autan läheisiäni päivittäin. Teen vapaaehtoistyötä nuorten kanssa, hoidan vanhaa isoäitiäni, kävelytän mummoja tien yli ja kuuntelen ystävieni murheita. En kuitenkaan enää koe, että se on mun velvollisuus ja musta se on tervettä. Taidat itse olla se, joka pakosti haluaa nähdä asiat mustavalkoisesti. 

Kyllä, noinkin VOI masentunut käyttäytyä. Mun mieheni oli masentunut vuosia sitten, ja projisoi ja syytti kaikesta pahasta olostaan minua.

Nyt on toinen lapsistani masentunut, varmaan geneettinen taipumus siihen, plus koulukiusaamista. Ja hän ei kyllä syyttele ketään, on vain reppana aivan hiljainen ja vetäytyvä ja apea. Sydän vuotaa verta, kun OLISIKIN kiukkuinen ja huutaisi minulle, sitä olisi helpompi kestää kuin teinitytön surua ja apeutta. :-(((

Niin tai näin, niin on se masentuneen läheisen osa aika raskas. Riski masentua itsekin on huomattava, moni masentuukin.

Mutta entä, jos se kumminkin edes jollakin tasolla on meidän inhimillinen velvollisuus auttaa myös niissä vastamäissä...? Ei nyt oma terveys vaarantaen, tai loputtomiin joustaen - jos on kyse ystävästä, eikä omasta perheenjäsenestä.

Mutta en minä ainakaan voisi kääntää selkää omalle perheenjäsenelle, vaikka se huolenpito olisi kuinka raskasta tahansa.