Onko sille oikeasti jotain todisteita, että yövalvomiset jaksaisi paremmin mahd. nuorena? (vauvan takia)

Minä jaksoin valvoa kuusi vuotta astmalapsen kanssa, vaikka vanha äiti olinkin. Nyt huomaan että en enää jaksa kyllä. Yhden yön koira sairaati ja valvotti ja olin ihan tokkurassa seuraavam päivän.

Vierailija kirjoitti:

+60-vuotiaat ainakin tarvitsevat huomattavasti vähemmän unta kuin nuoremmat. Pitäisi siis hankkia lapset vasta eläkeiässä.

Päin vastoin. Vanhemmilla ihmisillä uni usein vähenee, mutta ei unen tarve. Unen väheneminen tuossa iässä enteilee Alzheimeria.

Vierailija kirjoitti:

Nuorena jaksaa. Sain ekan lapseni 23-vuotiaana ja olin todella energinen, elämöä aivan normaalia ekä pikku yöheräämiset haitanneet. Nyt, 38-vuotiaana olen raato, vaikkei vauva heräile ollenkaan yhtä usein kuin esikoinen. Päivät menee kahvilla.

Pointtihan ei vanhemmuudessa kuitenkaan ole äidin energiatasot, vaan lapsen pärjääminen ja mitä vanhemmalle äidille lapsi syntyy, sitä paremmin hän keskimäärin tulee pärjäämään.

Sitä voi olla nuorena vaikea tajuta, mutta ikä ei millään elämänalueella kartu jälkiä jättämättä.

On aivan selvä, että kaksikymppinen kestää fyysistä rasitusta paremmin kuin keski-ikäinen. Mieleen painaminen vaikeutuu, reaktiokyky heikkenee, nopeus ja voima vähenevät ja rasituksesta palautuminen vie kauemmin. Ikääntyminen ei ala yhtäkkiä näkyä, kun täyttää 60 tai 70, vaan on etenevä kuolemaan johtava prosessi, joka alkaa jo puolessa välissä kolmeakymmentä. Ensimmäisiä oireita on mm. hedelmällisyyden aleneminen. Keski-ikää kohti nukkuminenkin muuttuu, ja monien on vaikeampi saada riittävästi syvää unta, vaikkei vauvaa olisikaan. Nelikymppisen nivelet jäykistyvät ja näkö heikkenee. Viisikymppiset alkavat sairastella ja esim. sydän- ja verisuonitaudit antavat ensioireensa jne.

Monessa urheilulajissa 30-vuotias on jo ikäloppu: keho ei vain enää ole samassa kuosissa kuin nuoremmilla.

Unen tarve sinänsä on yksilöllistä ja toiset sietävät valvomista paremmin kuin toiset. Pääsääntö kuitenkin on, että nuorena jaksaa kaikkea fyysistä paremmin kuin vanhana.

Ei sillä ole iän kanssa mitään tekemistä, persoonakohtainen asia. Lisäksi tietenkin ihminen muuttuu koko ikänsä ajan, ja sama ihminen voi elämänsä eri vaiheissa kestää unettomuutta eri tavoin. Fyysinen kuntokin voi olla harjoittelun myötä samalla ihmisellä parempi vanhempana kuin nuorena. Tai toisin päin. Tosin se, että vanhemmalla iällä oma perspektiivi aikaan on eri kuin nuorena, voi auttaa vauvavuoden jaksamisessa paremmin. Mitä vanhempi on, sitä lyhyemmältä ajalta vuosi tuntuu. Vauvavuoteen siis suhtautuu iäkkäämpänä vanhempana jo lähtökohtaisesti siten, että tietää sen kuluvan ohi tosi nopeasti. Nuorena taas pari vuotta saattaa tuntua ikuisuudelta.  

Kai se riippuu henkilöstä. Olimme alle kolmekymppisiä, kun saimme lapsemme. Tuolloin jaksoi hyvin valvoa ja kävin töissä vaikka yöunet olivat todella vähäiset. Nytten kun vaimon siskonlapsi on ollut aika ajoin meillä kyläilemässä ja nukkuu erittäin levottomasti, niin itse ainakin olen ihan poikki aamuisin.

Tein vuorotyötä ja opiskelin 18 - 23-vuotiaana. Lapset sain 24-vuotiaana ja 27-vuotiaana. Lyhyen (alle vuoden) äitiysvapaan jälkeen palasin opiskeluun ja töihin. Olin toki varmaan kroonisesti väsynyt, mutta ihan toimintakykyinen, en romahdellut, opinnot eteni, pärjäsin töissä ja kotona ja pysyin hyvällä tuulellakin, pystyin heräilemään ja pysymään hereillä kun tarvitsi. Yli kolmekymppisenä eivät lapset tokikaan herätelleet, mutta päivystäessäni välillä pitkiäkin pestejä toki piti valvoa (lääkäri). Unen laatu muuttui siten, että päivänukkumiset (jotka oli ennenkin olleet vaikeita) tulivat mahdottomiksi, eli en pystynyt päivällä nukkumaan yön univelkaa pois. Nelikymppisenäkin pärjäsin vielä vähillä unilla, mutta nyt viisikymppisenä kipuan sovinnolla petiin yhdeksältä, nousen sieltä pätkäisten unien jälkeen seitsemältä, ja jos en päivällä saa liikunta-annostani, lepoani ja iltaista kamomillateetäni uni on vielä pätkäisempi ja päivä on pilalla.

Lapsenlapset: olen heidän kanssaan päivällä, mutta minun kunnollani ja työni vaatimuksilla yöhoito on täysi mahdottomuus, mikäli lapset eivät ole omatoimisia ja sellaisia jotka nukkuvat yön.

Väittäisin, että nuorena jaksaa fyysisesti paremmin, mutta vanhempana taas henkisesti. Nuorena on ärsytyskynnys yleensä matala eikä tahdo huvittaa oikein mikään, mikä vaatii isompaa vaivaa. Vanhempana taas ei jaksa ruveta hermostumaan ja vittua viljelemään ihan pienestä, on sen verran perspektiiviä elämään. Tämä ainakin oman kokemuksen pohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en juuri eroa huomannut. Sain lapsen 39 v eikä yöherääminen ollut vaikeaa. Lapsi nukkui kunnolla yöt läpeensä vasta n 2,5 v. Tavallaan vastaava kokemus oli 22-23 v, kun hoidin isääni kotona melkein vuoden, ja hän tarvitsi apua öisinkin. Ja koska oli jääräpäinen, niin ei halunnut pyytää apua, joten nukuin olohuoneessa ( vessaanpiti mennä ohitseni), jotta pääsin tukemaan helposti kaatuvaa sairasta. Olihan se myös rankkaa, ja heräilyn jälkeen oli vaikea nukahtaa. Toisaalta joskus en herännyt, kaikesta huolimatta, nukuin liian sikeästi, ja isä kaatui.

En vertaisi lapsen aiheuttamaa valvomista sairaan, aikuisen ihmisen hoitamisesta johtuneeseen valvomiseen.

Sen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen pitää se lapsi hoitaa koko päivän ajan ja olla hänelle läsnä väsymyksestä huolimatta.

No, ei se isä päivälläkään mihinkään kadonnut. Lisäksi piti auttaa liikuntarajoitteista äitiä, rauhoitella häntä, hoitaa asioita, laittaa talo myyntiin ( siinä auttoi veli), hankkia sopivampi asunto, hoitaa muutto, kuljettaa isää lääkäreissä, välilä liki 300 km päässä. Ja opiskelin samalla, tosin hirveästi en ehtinyt. Rankinta oli katsoa isän sairauden kehittymistä, hänen tuskiaan ja tietää, ettei tästä enää hän tule paranemaan. Se oli hyvin rankkaa.

Olen tosin samaa mieltä, ettei niitä täysin voi verrata, sillä lapsen hoitaminen oli niin palkitsevaa ja oli paljon iloa ja onnea. Ja lasta hoito myös isä, en ollut yksin.

Täällä 25-vuotias tuore äiti ja olen kyllä kiitollinen että sain lapsen nyt. Vuosi vuodelta tuntuu valvominen rankemmalta, jos tähän lisäisi 10 ikävuotta lisää niin voi jestas, ihan horroria.

Nykyään valvottaa yöllä ihan ilman lasta ja kyllä jaksan silti työni hoitaa, lisäksi huolehdin parista apua tarvitsevasta aikuisesta läheisestä.  Nuorempana olisin kaivannut enemmän unia, mutta ehkä se lasten kanssa oleminen kuitenkin väsytti eri tavalla. Minulla meni viitisen vuotta, ennen kuin yöheräilyt loppuivat, lapset syntyivat 1,5 vuoden välein ja välillä oli kausi, että vanhin heräsi päivään kun nuorin aloitti viimeiset yöunipätkät. 

No haloo, kaiken jaksaa paremmin nuorena. Jo alkaen ihan siitä, että nuorella raskaus- ja synnytyskomplikaatiot ovat harvinaisempia, toipuminen on nopeampaa jne. Kaiken kaikkiaan fyysinen kunto ja palautumiskyky on 20-vuotiaalla aivan erilainen kuin vaikkapa 35-vuotiaalla. Miksi muuten luulet että sotaan lähetetään parikymppiset? Koska he jaksavat unenpuutetta ja fyysistä rasitusta parhaiten. Tulet kyllä keski-iässä huomaamaan eron.

Usein just vanhemmathan tarvii vähemmän unta ja herää jo tyyliin aamu 5 😂

Varmaan aika yksilöllistä.

Minulla kävi vauvan kanssa tuuri, kun hän oli jo synnäriltä asti hyvä nukkuja. Sain lapseni siis 32 vuotiaana.

Lapsi heräsi syömään kolme kertaa yössä, mutta nukahti aina heti takaisin.

Minulle tuo heräily ei tuottanut tuskaa.

Menin itsekin ajoissa nukkumaan.

Mies, joka on yökyöpeli, valvoi vauvan kanssa illalla pidempään jos tarve oli. Aamuisin häntä ei kyllä saanut ylös (ei saa vieläkään), mutta eipä haittaa, kun itse olen aamuvirkku.

Mies on valittanut väsymystä ja ei halua toista lastakaan, kun valvominen oli niin kauheaa :D Hän on minua 7 vuotta nuorempi.

Vierailija kirjoitti:

Usein just vanhemmathan tarvii vähemmän unta ja herää jo tyyliin aamu 5 😂

Ei, vaan ne emme enää pysty nukkumaan kuten ennen. Siksi on mahdoton tilanne, jos ei yöllä saa nukkua, koska emme pysty kompensoimaan sitä nukumalla pidempään. Iän myötä palauttavaa unta on koko ajan vaikeampi saada, mikä on aivojen vanhenemisen sekä syy että seuraus. Syvän unen määrä vähenee joka vuosi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en juuri eroa huomannut. Sain lapsen 39 v eikä yöherääminen ollut vaikeaa. Lapsi nukkui kunnolla yöt läpeensä vasta n 2,5 v. Tavallaan vastaava kokemus oli 22-23 v, kun hoidin isääni kotona melkein vuoden, ja hän tarvitsi apua öisinkin. Ja koska oli jääräpäinen, niin ei halunnut pyytää apua, joten nukuin olohuoneessa ( vessaanpiti mennä ohitseni), jotta pääsin tukemaan helposti kaatuvaa sairasta. Olihan se myös rankkaa, ja heräilyn jälkeen oli vaikea nukahtaa. Toisaalta joskus en herännyt, kaikesta huolimatta, nukuin liian sikeästi, ja isä kaatui.

En vertaisi lapsen aiheuttamaa valvomista sairaan, aikuisen ihmisen hoitamisesta johtuneeseen valvomiseen.

Sen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen pitää se lapsi hoitaa koko päivän ajan ja olla hänelle läsnä väsymyksestä huolimatta.

En minäkään vertaisi lapsenhoitoa aikuisen omaishoitoon. Aikuisen hoitaminen on paljon raskaampaa, fyysisesti ja henkisesti. Eivätkä ne aikuiset mihinkään katoa päivän aikana, vaan tarvitsevat hoitoa myös päivällä.