Vahvoille ihmisille syntyy kehitysvammaisia lapsia! Näin kommentoi eräs lääkäri

Minä en usko. Toisista vaan on pakko tulla vahva kehitysvammaisen lapsen kanssa.

Aika omituinen kommentti lääkäriltä.

Erityisiä lapsia annetaan vain erityisille äideille.

Taitaa olla valelääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Minä en usko. Toisista vaan on pakko tulla vahva kehitysvammaisen lapsen kanssa.

Ja on myös heitä jotka abortoivat vammaisen sikiön tai antavat vammaisen lapsen adoptioon tai laitokseen.

Olen joskus ihmetellyt itsekin tietämissäni ihmisissä sitä, että tyypillisen kehitysvammaisen tai erityislapsen äiti on (jo ennen äitiyttä) sellainen vahva tahtonainen, itsenäinen ja usein uraihminen.

Salilla käynti loppui sitten tähän päivään.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus ihmetellyt itsekin tietämissäni ihmisissä sitä, että tyypillisen kehitysvammaisen tai erityislapsen äiti on (jo ennen äitiyttä) sellainen vahva tahtonainen, itsenäinen ja usein uraihminen.

Uran luonut nainen on yleensä vanhempi synnyttäjä ja ikä lisää riskiä kehitysvammaan.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus ihmetellyt itsekin tietämissäni ihmisissä sitä, että tyypillisen kehitysvammaisen tai erityislapsen äiti on (jo ennen äitiyttä) sellainen vahva tahtonainen, itsenäinen ja usein uraihminen.

Ensin on pitänyt luoda sitä uraa ja lapsenhankintaa on lykätty. Kun ikää tulee, lisääntyy myös kromosomipoikkeavuuksien riski.

Ihan puhdasta pötyä tuollainen väite: Eräs lastenlääkäri taas on todennut, ettei kärsimyksellä ole määrää eikä rajaa, eikä elämässä kohtuullisuutta tai reiluutta. Tuon kommentin näen realistisempana. Elämä ei valitettavasti mene niin että jos on jo kärsinyt niin enää ei tule kärsimystä.

Mutta jos tuota kommenttia lähtee analysoimaan niin a) pitää uskoa, että on joku korkeampi taho joka näin määrää ja b) pitää uskoa, että sen korkeamman tahon täytyy lähettää tietty määrä kärsimystä ja surua ihmisille ja c) että se korkeampi taho valitsee kärsimykseen ja suruun vahvimmat ihmiset.

Kohdat a ja b ovat puhtaasti uskonasioita. Kuka uskoo tai ei - siitä lienee turha väitellä. Mutta kuka tahansa sairaaloissa tms työskentelevä tietää, että kärsimykseen ja suruun ei aina valita vahvimpia. Moni on sinne murtunut matkalla: Sairastunut, tappanut itsensä, elänyt onnettoman elämän jne. Ja mitä sitten on jaksaminen: Sitä että ei tapa itseään? Vai sitä että elää silti onnellisena..? Jotain siltä ja väliltä? Moni ei elä onnellisena koittelemusten alla.

Moni vanhempi kuitenkin tietää, että vaikka ei jaksaisi tai olisi onnellinen niin silti sitä jaksaa toimia lastensa takia. Ei siksi että on vahva vaan koska on pakko - ei ole vaihtoehtoa. Jos olisi niin...

Ja lopun filosofinen pohdinta: Miten joku ihminen voi nähdä itsensä niin arvokkaana yksilönä  Jumalan edessä (jos siihen uskoo), että hänen lastansa rangastaisiin vammalla tai sairaudella hänen itsensä takiaan? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus ihmetellyt itsekin tietämissäni ihmisissä sitä, että tyypillisen kehitysvammaisen tai erityislapsen äiti on (jo ennen äitiyttä) sellainen vahva tahtonainen, itsenäinen ja usein uraihminen.

Uran luonut nainen on yleensä vanhempi synnyttäjä ja ikä lisää riskiä kehitysvammaan.

Totta kyllä, tuo varmaan se syy onkin. Nämä henk. koht tuntemani kehitysvammaisten tahto/uranaisäidit tosiaan on niitä jotka on eläneet sinkkuina pitkään tehden uraa, sitten joskus neljässäkympissä tai jopa vähän jälkeen tajunneet että pitäisi se lapsen saanti ja kasvatuskin kokea.

No ite oon heikko ja abortoisin lapsen, jos se ois vammanen. Vahva ihminen taas antais sen syntyä. Varmaan se tota meinas, eikä mitään mystistä voimaa, joka antelee vammasia lapsia vahvoille ihmisille

Kyllä siinä tulee pakostakin vahvaksi,kun taistelee viranomaisten kanssa lainmukaisista tuista yms. mitä elämään kehitysvammaisen kanssa kuuluu. Byrokratian ohella hoitaa ja rakastaa sitä lastaan yötä päivää. Kestää vieläpä joidenkin taholta tulevat ilkeydet ja neuvot kehitysvammaisen kanssa elämisestä.

Vierailija kirjoitti:

Olen joskus ihmetellyt itsekin tietämissäni ihmisissä sitä, että tyypillisen kehitysvammaisen tai erityislapsen äiti on (jo ennen äitiyttä) sellainen vahva tahtonainen, itsenäinen ja usein uraihminen.

Kaikki vammaisen lapsen vanhemmat jotka minä tunnen ovat sellaisia jotka ovat menneet naimisiin ns. oman kylän tytön/pojan kanssa ja lapsia hankittu heti parikymppisenä tietämättä että molemmilla on joku harvinainen kromosomipoikkeama (joka kulkee suvussa) ja joka aiheuttaa heidän lapsilleen kehitysvamman.

Näkökulmia on monia.

Vierailij
</p>

<p>Ja lopun filosofinen pohdinta: Miten joku ihminen voi nähdä itsensä niin arvokkaana yksilönä  Jumalan edessä (jos siihen uskoo), että hänen lastansa rangastaisiin vammalla tai sairaudella hänen itsensä takiaan? [/quote kirjoitti:

En ajattele, että kärsimys aina jalostaa, mutta monet ihmiset eivät koe sairauttaan tai vammaansa rangaistuksena. Esimerkiksi kuuro joka on aina ollut kuuro voi kokea olevansa ei-kuulevaisuuden ominaisuudella varustettu ihminen eikä joku, jolta varsinaisesti puuttuu jotakin. Silloinkin jos vamma tulee myöhemmin elämässä,moni sopeutuu ja onnellisuustaso palautuu samaksi kuin ennenkin. On oikeastaan aika loukkaavaa ajatella, että vammainen ihminen ajattelisi itsestään selvästi, että olisinpa toisenlainen, mutta minulla on tämä rangaistus.

Eräs tuntemani viiskymppinen nainen kärsi masennuksesta aikuisen vammaisen lapsensa takia, kertoi itse näin. Kaikki oli periaatteessa hyvin, lapsi hyvin lievästi vammainen mutta kuitenkin niin ettei pystynyt täysin itsenäiseen elämään tai työelämään. Lapsen isä oli ottanut hatkat ja suostui hyvin nihkeästi osallistumaan vammaisen poikansa elämään. Eli vaikka poika asui tuetusti omassa asunnossa, hänen hyvinvointinsa oli silti äidin vastuulla edelleen, kun pojalla ei oikein ketään muuta ollut. Työviikon jälkeen aikuisen pojan pääihmissuhteena toimiminen jne. Nainen uupui ja masentui.

Vierailija kirjoitti:

Vierailij
</p>

<p>Ja lopun filosofinen pohdinta: Miten joku ihminen voi nähdä itsensä niin arvokkaana yksilönä  Jumalan edessä (jos siihen uskoo), että hänen lastansa rangastaisiin vammalla tai sairaudella hänen itsensä takiaan? [/quote kirjoitti:

En ajattele, että kärsimys aina jalostaa, mutta monet ihmiset eivät koe sairauttaan tai vammaansa rangaistuksena. Esimerkiksi kuuro joka on aina ollut kuuro voi kokea olevansa ei-kuulevaisuuden ominaisuudella varustettu ihminen eikä joku, jolta varsinaisesti puuttuu jotakin. Silloinkin jos vamma tulee myöhemmin elämässä,moni sopeutuu ja onnellisuustaso palautuu samaksi kuin ennenkin. On oikeastaan aika loukkaavaa ajatella, että vammainen ihminen ajattelisi itsestään selvästi, että olisinpa toisenlainen, mutta minulla on tämä rangaistus.

Juuri näin, en ajattelekaan, että vamma olisi jollekin rangaistus tai vammainen niin kokisi. Mutta siis tarkoitinkin, että miten joku ihminen (vanhempi) voi ajatella, että Jumala käyttää hänen lastaan rankaisuna/palkintona jne. siis suhteessa vanhempaan. Että sen pienen lapsen elämä olisi niin arvoton suhteessa vanhempaan, että lasta käytetään subjektina vanhemman näpäyttämiseen jne. Eli tuollainen aloituksen mukainen ajattelu vaatisi uskon, että lasta käytetään subjektina vanhemman luonteeseen tai tekemisiin.

Mun kolmannen lapsen erityisyys (harvinainen kromosomivika) selvisi vasta 8vuotiaana. En muuttunu vahvaksi sen jälkeen.

Erityisen lapsen syntymä ei tee kenestäkään vahvaa, mutta valitettavasti selvitäkseen on vaan kehityttävä vahvaksi ja leijonaemon lailla taisteltava poikasensa oikeuksista hyvään hoitoon ja tasavertaiseen elämään muiden kanssa.

Toinen vaihtoehto on murentua ja antaa vastuu lapsesta sellaiselle ihmiselle tai ihmisjoukolle, joka pystyy taistelemaan hänen puolestaan ja huolehtimaan hänestä (sijaisperhe, ammatillinen sijaisperhe, laitosasuminen...)