Vierastava lapsi ja vanhemman käytöksen vaikutus?

Up

Tarkoitatko että jos itse esim. oin varautuneempi ihminen vieraita kohtaan, niin lapsikin vierastaa vahvemmin? Voihan se olla, mutta varmasti temperamentilla on enemmän merkitystä, ja vanhemmalla ja lapsella voi olla samanlainen temperamentti.

Sinänsä vierastaminen, voimakaskin, on ihan tervettä ja suotavaakin. Toisilla tulee niin lievänä ettei edes huomaa, kun taas toiset hautatuvat äidin kainaloon kun joku tulee parin metrin etäisyydellekin. Eipä sille oikein mitään mahda, karaistamalla vain vaikuttaa lapsen kehitykseen epäsuotuisasti. Onneksi ne ovat vaiheita. Monille tulee yllätyksenä, että 2-vuotaillakin on vierastusvaihe.

Sitten voi sanoa, että saattaa olla ongelmia, jos lapsi ei osoita millään tavalla vierastusta. Siis selvästi niin, että oma äiti ja täysin vieras ihminen ovat aivan samalla tasolla kaikissa tilanteissa. Toinen mikä kielii ongelmista on se kun lapsi vierastaa, mutta ei rauhoitu millään äitinsä (tai isänsä, kumpi onkaan ollut lapsen kanssa kotona ensimmäiset puoli vuotta) kanssa. Eli lapsi hätääntyy todella vahvasti, ja äidin syli ei millään lailla rauhoita.

Kyllä se on just niinkuin 2 sanoi. Itselläni kolme lasta ja kahdella ollut voimakasta vierastusta, keskimmäisellä lievempää. Nuorinkin oli lievä kunnes sairastui juuri vierastusvaiheessa ja sairaalakokemukset "sotki" kehitystä. Eli kun pelkäsi niin ei voinut mennä omaan tahtiin vaan oli pakko hoitaa -> kahta kovempi vierastus. Kesti kauan mennä ohi. Lapsen luonne määrää miten reagoi vierastuksessa.

Vierastaminen on merkki siitä, että eloonjäämisrefleksit toimivat.

niin se on se yksi kehitysvaihe, olikohan noin vuoden ikäisenä, että aletaan vierastaa. Kun se vauvan maailma alkaakin avautua, että se näkee ja ymmärtää enemmänkin kuin vain sen "oi ihana vauva, äidinmaito, tuoksuupa hyvälle, oon varmaan osa tota mun hoivaajaa", ja sitten se alkaakin käsittää, että hei, oonkohan mä erillinen mun äidistä jne

Mielenkiintoisia juttuja. Täytyis olla se OIKEE KIRJA, missä nää on selvitetty. Täällä netin viidakossa on kaikenlaista höpön pöpöä, joista ei aina niin hyvin selvän asioista saa, kuin siitä oikeasta kirjasta.

Toki jos vanhempi itse on muiden ihmisten seurassa hyvin varautunut ja pelokas vaikuttaa myös lapseen ja lapsi oppii käytäytymismallin vanhemmalta. Yleensä kuitenkin kyse on enemmän lapsen omasta temperamentista, tai sillä on ainakin merkitystä, suuntautuuko lapsi uusissa tilanteissa kohti vierasta vai haluaako ensin tarkkailla etäämmältä tilannetta. KAikkein vahingollisinta on, jos lapsen ei anneta toimia oman temperamenttinsa mukaan, vaan hänet pakotetaan "reippaammaksi" mitä hän on, siitä lapsi oppii ettei kelpaa omana itsenään, hän on huono, lisäksi lapsi joutuu kokemaan turvattomuutta liian stressaavissa tilanteissa. Se opettaa, ettei omaan rakkaaseen vanhempaan ole luottamista, hän ei ymmärrä lapsen tarpeita ja tunnetiloja. Toki lasta voi rohkaista uuteen vanhemman seurassa, ei kuitenkaan pakottaa sellaiseen mihin hän ei ole valmis (ellei sitten ole joku hätätilanne, ja lapsi vaatii vaikka lääkärin apua). 

Joo tarkoitin juuri sitä, että jos vanhempi ei ole itsekään mikään supersosiaalinen ja on myös vähän tarkkaileva uudessa seurassa tai jos on paljon porukkaa paikalla.

Meillä on tosiaan hiljattain 2v täyttänyt lapsi, joka on meidän esikoinen. Noin 9kk iässä alettiin käydä avoimessa päiväkodissa muskarissa, siihen asti oltiin oltu aika lailla kotosalla vauvan kanssa. Mies pitkiä päiviä töissä eikä meillä oikein silloin vielä ollut tuttuja täällä uudella paikkakunnalla. Käytiin kuitenkin ihmisten ilmoilla: kaupassa, kahviloissa, asioilla muutamia kertoja viikossa. Kesällä liikuttiin paljon kaupungilla ja oltiin pitkällä reissullakin, kun vauva oli 7-8kk. Vieraita meillä kävi ehkä kerran parissa kuukaudessa, samoin me käytiin mummulassa noin kerran parissa kuussa. Tuohon muskarin aloitusaikaan sattui alkamaan tosi kova vierastamisvaihe, joka kesti muutaman kuukauden. Se helpotti ajan kanssa ja esim. viime kesänä ja syksynä lapsi reipastui "itsestään" tosi paljon. Kaupassa saattoi itse hymyillä joillekin ihmisille ym. Avoimessa meni reippaasti ja touhusi leikkejään ja kiinnostuneena meni vähän lähempää sivusta seuraileen hieman isompienkin touhuja.

Koko ajan on kuitenkin ollut selllainen, että kävelemään opittuaan alle 1,5 veenä ei ole tykännyt enää mennä sinne muskaripiirihuoneeseen, kun siellä lauletaan. On halunnut leikkiä toisessa huoneessa. Se ei kuitenkaan ole haitannut, jos sinne toiseen huoneeseen on tullut muita leikkimään. Jos on yrittänyt viedä muskariin, on hokenut pois, pois ja nyt osaa jo itse avata ovenkin... Olen antanut sitten leikkiä omiaan ja ajatellut, että aika tekee tehtävänsä. Että nyt ei vain vielä tykkää tuollaisista ryhmäjutuista ja en väkisin pakota sinne.

Alkutalvena vähän ennen 2v synttäreitä alkoi taas kova vierastus ja eroahdistus. Nyt on kyllä samaan aikaan tullut poskihampaitakin ja on niiden takia nukkunutkin monena yönä tosi huonosti ja on ehkä siksikin vähän huono juttu olla mennä minnekään tuollaisiin menoihin aikaisin aamulla... Erästä mieshenkilöä lapsi vierasti kovasti jostain syystä jo kesällä ja nyt hän oli yhtenä päivänä tuolla myös. Lapsi oli suostunut muskarihuoneeseen, mutta kun näki miehen, alkoi hysteerinen itku. Yritin pidellä sylissä ja rauhoitella, mutta ei siitä tullut mitään, kun venkoili ja rimpuili, niin poistuimme toiseen tilaan, jossa hän rauhoittui heti. Jatkoimme siellä leikkejä.

Muskarin jälkeen ohjaaja tuli juttelemaan ja sanoi, että on huono juttu, kun poistumme toiseen tilaan, koska sillä lapsi oppii, että tilanteessa on jotain pelottavaa. Tässä on toisaalta perää, mutta en oikeasti jaksa pidellä rimpuilevaa lasta kauaa ja ajattelin, että on kaikille mukavempi, kun saavat jatkaa lauluja rauhassa ja me siirrymme vähän syrjempään.

Myöhemmin juttelin ohjaajan kanssa lisää tästä ja hänkin oli nyt sitä mieltä, että on tietysti kivempi, kun sinne ei jää, jos huuto ei meinaa heti rauhoittua. Hän tuli kuitenkin maininneeksi, että minä muutoinkin olen liian "kumartuneena" lapseen päin monesti. Että kun olen huonossa ryhdissä, lapsi oppii, että muissa on jotain pelottavaa. Huono ryhti mulla tosiaan on ollut aina, mutta kun istun sillä lailla lattialla kuin istun, niin se on tosiaan mulle se luontainen asento. Nyt kun kirjoitan tästä, niin tämä tuntuu vielä absurdimmalta. :-)

Tässä vielä jatko-osa viestiini nro 7, kun ei mahtunut kaikki samaan:

Yleensä kun lapsi leikkii siellä, niin on totta, että istuskelen yleensä jossain lähellä lattialla melko vieressä. Kunnon istumapaikkojakin on itse asiassa aika vähän ja tuntuisi hassulta pönöttää jossain kaukana seinustalla istumassa ja katsomassa, kun lapsi leikkii. Kuitenkin hän tykkää näytellä mulle kaikkia leluja ja leikitään yhdessäkin. Hän ei vielä oikein leiki muiden kanssa, enemmän on sitä vieretysten leikkiä vielä. Ja sitten kun siellä on paljon pienempiäkin, niin olen ajatellut, että on hyvä kun oon siinä suht lähellä, ettei tule mitään "konflikteja", jos joku pieni tulee ryömimään lelujen yli tms. Jos on tuttuja, juttelen samalla heidän kanssaan tai ohjaajien. Tai jos on outoja, niin juttelen heidänkin kanssaan, jos ovat sen oloisia, että tykkäävät jutella. En ole mielestäni mikään epäsosiaalinen erakko ollut siellä, vaan itse asiassa ehkä jopa tosi paljon ylittänytkin itseni, sillä olen aina ennen ollut vähän hiljainen oudossa seurassa ja tuollaiset "äitikerhot" oli vähän kauhistus ennen aloitusta ja kynnys mennä tuonne oli aika korkealla. Kun menin, niin huomasin kuitenkin, että siellä on ihan kivaa. Nykyään kyllä on aika moni alkuperäisistä tutuista siirtynyt jo töihin ja sinne on tullut paljon uusia. Ehkä en ole enää ihan niin paljon ollut jutuissa muiden kanssa kuin aiemmin ja kun omani juoksentelee pitkin huoneita, niin olen joutunut kulkemaan perässä enkä oikein ole ehtinyt tutustua muihin, kun aina pitää mennä perään katsomaan, missä lapseni viipottaa.

Tästä tuli nyt ihan kamalan pitkä tarina, kiva jos joku jaksoi lukea. :-) Jotenkin tuli niin hämmentynyt olo tuosta sanomisesta, että piti päästä purkamaan jonnekin tuntoja. Ehkä mun täytyisi asentaa joku kamera kuvaan itseäni, niin näkisin käyttäydynkö tosiaan niin hassusti... :-) Toinen ohjaaja kehui kerran ohimennen, kuinka "seesteiseltä" lapsi vaikuttaa -tämä tapahtui tosin muutama kuukausi sitten -  ja neuvolassakin on aina tullut kehuja, että on sosiaalinen yms. Ehkä mussa on se vika kuitenkin tosiaan ollut, että kun lapsi on alkanut pelätä ja itkeä jotain, minäkin vähän alitajuisesti hätäännyn. Oon kyllä ollut muutenkin vähän huolissani tästä vierastamisesta, vaikka tiedän, että se on normaali kehitysvaihe, mut silti oon pelännyt, voiko se olla jossain kohtaa liiallistakin ja olenko itse vaikuttanut siihen jotenkin. Itse olen ollut samanlainen pienenä ja äitini oli sellainen, että käski aina reipastua. En ole halunnut olla samanlainen. Mut ehkä oon sit ajautunut toiseen huonoon ääripäähän... :-/Mitenkähän tästä pääsisi itse eroon? Miten saisin psyykattua itseäni, että kaikki on ok? Nyt tuntuu jotenkin vielä pahemmalta, kun näköjään muutkin on kiinnittänyt siihen huomiota ja jos mua ei aiemmin jännittänyt mennä sinne, niin nyt vähän jännittää. Huoh. :-(